Herraskartanossa kummittelee

Jos etsit täydellistä syys-villasukka-torkkuviltti-pokkaria, lue Sarah Watersin Vieras kartanossa. Waters sekoittaa romaanissaan peribrittiläistä kartanokuvausta kauhuromantiikkaan herkullisesti. Kun päähenkilö on vielä poikamies maalaislääkäri, kirja on kuin goottihenkinen Kaikenkarvaiset ystäväni.

Vieras kartanossa sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen englantilaiseen kyläpahaseen. Tohtori Faraday kutsutaan kotikäynnille rapistuvaan Hundreds Hallin kartanoon, jossa palvelustyttö voi oudosti. Pikkuhiljaa Faraday päätyy yhä syvemmälle kartanon omistavan, omintakeisen Ayersin aatelisperheen elämään. Samaan aikaan homehtuva ja suurelta osin autio rakennus herää eloon, ja rakennuksessa tapahtuu selittämättömiä ilmiöitä. Seiniin ilmestyy kummia raapustuksia ja käytävillä tuntuu liikkuvan joku tai jokin. En paljasta, mikä haamu leijuu kartanon yllä, mutta ainakaan se ei ole kommunismin haamu. Tragedioiltakaan ei vältytä.

Kun tapahtumat lähtevät vyörymään, Ayersin perheen lesken ja hänen aikuisten lastensa mielenterveys horjuu. Maltillinen lääkäri Faraday tempautuu tahtomattaan mukaan outouksiin ja joutuu lopulta niiden keskushenkilöksi. Lukija saa varautua muutamaankin kunnon käännökseen. Kirjan loppu on vähintään kolkko.

Mukaansatempaavaa romaania voi lukea yhtä lailla koukuttavana kummitustarinana kuin yhteiskunnallisena kuvauksena 1940-luvun maaseutuelämästä. Waters välttää nostalgisointia ja kuvaa sen sijaan brittiläistä yhteiskuntaa sodanjälkeisessä murrostilassa, jossa köyhtyvä maalaisaatelisto yrittää pitää yllä edvardiaanisen ajan tapoja ja kulisseja. Vieras kartanossa on kuin tehty tv-minisarjaksi, toivottavasti BBC tai joku muu tv-tuotantoyhtiö tekee siitä laatudraamaa.


Kirja-arvio: Sarah Waters: Vieras Kartanossa.

Juha Seppälä lähettää Jouko Turkan kuuhun

Juha Seppälä: Mr. Smith

Juha Seppälän novellit kokoava loistelias Oikku ja vapaus (2009) pitäisi löytyä jokaisen itseään sivistyneenä pitävän suomalaisen kirjahyllystä. Tarvittaessa sille pitää raivata tilaa siitä Veijo Meren Manillaköyden ja Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden välistä.

Kuulun myöhäisherännäisiin Juha Seppälän seuraajiin ja toivon vielä joskus törmääväni häneen Porin Euromarketissa. En tosin tiedä, mitä uskaltaisin sanoa hänelle kalatiskillä. Ehkä seisomme vain hiljaa vierekkäin, kumpikin vuoronumeroaan hermostuneesti hypistellen. Tilaamme siikafilettä.

.........

Juha Seppälän tarinoissa sysimusta huumori yhdistyy yönmustaan vakavuuteen. Välissä on toisinaan pilkahdus harmaata. Mutta hauskimmat kaverit ovat aina kivikasvoja, otetaan vaikka Buster Keaton tai Arvi Lind. 

Palasin heinäkuun helteissä Seppälän uusimpaan, tosin jo viime vuonna ilmestyneeseen Mr. Smith -romaaniin. Minulla on paha tapa lukea yhtä aikaa useaa kirjaa, ja välillä kirjat jäävät kesken tai kärsivät katkolukemisestani. Mr. Smith täytyy pureksia intensiivisesti, sillä se on poukkoileva, hajanainenkin. Juonivetoisista kirjoista pitävälle Mr Smithiä ei voi suin surminkaan suositella. Seppälä ikään kuin suuntaa kameransa johonkin suuntaan lyhyesti ja siirtyy pian jo aivan muualla. Seppälää ei lueta ohimennen.

Romaanissa vaellellaan luovutetun Karjalan alueella, Viipurissa ja Pietarissa, pyörähdetään Los Angelesissa, Helsingin jugendkortteleissa ja kuussa. Ajassa liikutaan viime vuosisadan vaihteesta aina nykyhetkeen. Romaanin rikkaaseen henkilökaartiin kuuluu mystinen "ongelmien ratkoja" Mr. Smith, jok kuvaa itseään napakasti: "Sanoin, että koska en kyennyt ratkaisemaan omia ongelmiani, päätin ryhtyä ratkomaan muiden". Muita henkilöitä ovat hänen isoisänsä Mr. Schmidt sekä eläkkeellä jäänyt päätoimittaja Manninen. Mukana seikkailee myös traaginen lemmenpari Briscilla ja Rane, jonka "perjantaisin alkaneet röpöttelyt venyivät viikonlopun mittaisiksi, ja "joskus tuli aloitettua jo torstaina, lopulta keskiviikkokaan ei ollut mitenkään tavaton".

Enemmän kuin romaani Mr Smith on mosaiikki, kokoelma ihmiskohtaloita. Kertomuksia siitä miten historia loppui ja "muuttui sisällöntuotannon ja elämysteollisuuden raaka-aineeksi". Nautin erityisesti, kun Seppälä kirjoittaa tarinoiden kohtalosta, romaanin tulevaisuudesta. Sieltä se Jouko Turkkakin viimein ilmestyy, jo hieman tr hahmona:

"Sinänsä järkyttävää tietää että Jouko Turkka on jossain, elää, Teiskossa, eikä sano enää mitään. Välitilassa, odottaa, aika kuluu, ja hän on jo tehnyt ja kertonut kaiken, odottaa myyttinsä täyttymistä. Mutta ei kerjää. Hän istuu kotona ja odottaa patsasta, jonka hän on ansainnut ja saa."

En kerro miten ja miksi, mutta yhtäkkiä Jouko Turkka matkaa kohti kuuta, jossa Turkka päätyy kuun viimeiselle reunalla, Nasan valvontatornille. "Ja Jouko Turkka näki koko maailman piirin."
..........

Seppälän lause luistaa niin sulavasti, että yhtenään tekee mieli kääntää sivuja hiirenkorville. Miten se on tuonkin osannut juuri noin sanoa! Joku kirjallisuuskriitikko moitti kymmenisen vuotta sitten Seppälää, Kari Hotakaista Ja Hannu Raittilaa "klapiproosan" kirjoittamisesta. Klapiproosa oli lyhyttä ja tasalaatuista, siis yksipuolista. Jokainen voi Mr Smithin lukemalla tarkastaa, miten tavattoman vivahteikkaita virkkeitä Seppälä nakuttaa.

Jääkiekkotermein ilmaistuna: Seppälä jos kuka osaa tempon muunnokset ja pelisuunnan vaihdon. Lyhyttä ja pitkää lausetta, viivettä ja äkillisiä kiteytyksiä, kuin kova rannelaukaus takanurkkaan. Seppälän lauseissa heräävät eloon kuvat, äänet ja jopa hajut. Jos tämä on sitä klapia, otan motillisen.

Sinänsä upeaa tietää että Juha Seppälä on jossain, elää, Porissa. Ja kirjoittaa.

Rakkautta ja piikkilankaa

John Boyne: Kuudes mies.

"Hetken aikaa rikon saamiani käskyjä ja käännän periskoopin kohti taivasta katsellakseni sähköisten kipinöiden äkillisiä ryöppyjä, jotka kertovat pommien putoilusta saksalaisten, englantilaisten tai ranskalaisten sotilaitten päähän. Ei sillä ole väliä kenen. Mitä pikemmin jokainen mies on tapettu, sitä pikemmin tämä loppuu."

Englantilaisen John Boynen romaani Kuudes mies (Bazar) kertoo ensimmäisestä maailmansodasta selvinneestä nuoresta Tristanista. Tristan lähtee sotaan alaikäisenä, kun hänen perheensä on heittänyt hänet ulos kodistaan. "Olisi parasta meille kaikille, jos saksalaiset ampuisivat sinut kuoliaaksi heti kättelyssä", Tristanin isä sanoo hänelle miesten viimeisessä kohtaamisessa.

Kuudes mies liikkuu ajassa edestakaisin aina Tristanin kouluvuosista alokasleirille, syvälle juoksuhautojen kauhuihin ja lopulta vuoteen 1979, jolloin Tristan on jo vanhus. Tarinan varsinainen kehyskertomus sijoittuu yhteen päivään Norwichissa, jonne Tristan matkustaa palauttaakseen sodassa menehtyneen ystävänsä Will Bancroftin kirjeitä tämän siskolle Marianille. Pakon edessä Tristan joutuu lopulta kertomaan, mitä sodassa Willille oikein tapahtui. Hänen ja Marianin välille muodostuu erikoinen yhteys.

Kuudes mies muistuttaa niin teemoiltaan kuin rakenteeltaan Ian McEwanin loistavaa Sovitusta, jossa syyllisyyttä poteva kirjailija-kertoja yrittää hyvittää tekonsa, vaikka tietää sen olevan mahdotonta. Kuudes mies on sotaromaani, mutta yhtä lailla se on rakkaustarina, vaikkakin hyvin surullinen sellainen. Tristan kipuilee omien tunteidensa kanssa, rakastuu, pettyy. Ja kuten elämässä yleensä, toista tilaisuutta ei anneta.

Kuudes mies kuvaa taiten, miten sotaa kokemattomat ihmiset eivät kykene heti sodan jälkeen saati vuosikymmenien päästä ymmärtämään sotaan joutuneita miesten mielenmaisemaa. Siviilit puhuvat kovaan ääneen pelkuruudesta, kunniasta ja suvun maineesta, sodasta elävänä palanneet yrittävät vain selvitä päivästä toiseen. Sota kuvataan sotkuisena ja päämäärättömänä typeryytenä, ihmishenkien täydellisenä haaskaamisena. Kuudes mies ei varsinaisesti ole pasifistinen romaani. Tai pikemmin sen pasifismi on hiljaista ja ajatonta sorttia.

Yhtenä romaanin suurena teemana rauhanaate kuitenkin on, ja tähän liittyen opin pari mielenkiintoista faktaakin. Esimerkiksi sen, että rintamalta saattoi saada vapautuksen omantunnonsyihin vedoten. Silti ensimmäisessä maailmansodassa ainakin brittien aseistakieltäytyjät – valkoisen höyhenen miehet – määrättiin tavallisesti haavoittuneita hakeviksi paarimiehiksi, mikä käytännössä tarkoitti nopeaa kuolemaa, mikä kätevästi säästi omat joukot moraalia murentavista teloittamistehtävistä. Rintamalla kaikkinainen tehtävistä kieltäytyminen johti silti yleensä teloitukseen, harvemmin vankeustuomioon.

Kaivoin Kuudennen miehen jälkeen hyllystäni esiin taloushistorioitsija Niall Fergusonin ensimmäisen maailmansodan syitä ja ideologiaa perinpohjaisesti ruotivan tietokirjan Julma sota. Täytyy sekin kiskaista loppukesällä huiviin. Viimeinen ensimmäisen maailmansodan taisteluihin osallistunut veteraani muuten kuoli niinkin myöhään kuin vuonna 2011.

Lapin hirviöt juoksevat vapaina

Stefan Spjut: Staalo

Lapin luonto luo outoa taikaa, eivätkä kaikki niistä ole ystävällisiä taikoja. Tätä kirjaa ei kannata lukea yksin mökillä yömyöhällä. Saattaa näet olla, että ulkopissalle uskaltautuu vasta aamun sarastaessa. Ettei mörkö vie mukanaan.

Ruotsalaisen Stefan Spjutin Staalo (Like) sekoittaa pohjoismaista fantasiaa pohjoismaiseen rikoskirjallisuuteen niin koukuttavasti, että yli 700-sivuinen romaani täytyy suorastaan ahmia loppuun. 

Juonesta en halua paljastaa paljoakaan, mutta se sijoittuu Ruotsin Lappiin, lähelle Kiirunaa. Syrjäisellä seudulla katoaa vuosien mittaan useampia lapsia, joiden huhutaan joutuneen staalojen viemäksi. Staalot ovat saamelaisten tarustossa esiintyviä karvaisia ja mustakyntisiä olentoja, jotka elävät Lapin erämaassa ja ovat "persoja ihmislihalle". Tavallisimmin ihmiset kutsuvat niitä peikoiksi.

Kun pieni Mattias-niminen poika katoaa, ja riistakameraan tallentuu suttuinen kuva kummallisesta, metrin mittaisesta kiiluvasilmäisestä pikku ukosta, paikallisen "peikkoharrastajan" Susso Myrénin mielenkiinto herää. Susson edesmennyt isoisä nappasi parikymmentä vuotta aiemmin vahingossa suhruisen kuvan samankaltaisesta otuksesta. Susso on puolihuvikseen jahdannut siitä asti pohjoisen metsien hirviötä. 

Staalo taitaa olla ensimmäinen lukemani fantasiakirja, sillä en ole koskaan ollut kiinnostunut lohikäärmeistä, kääpiöistä, ritareista ja sen sellaisista (muistan tosin innostuneeni 1980-luvulla televisiosta tulleesta Robin Hoodista, jossa oli synkkiä fantasiaelementtejä). Taru sormusten herrasta jäi kesken parikymppisenä, sillä teksti vaikutti kuivakkaalta. En olisi tähänkään kirjaan kirjakaupassa tarttunut, ellei silmiähivelevän kaunis kansi olisi pakottanut selaamaan tekstiä. Kirja alkaa niin lumoavalla kuvauksella pienen pojan leikeistä syvällä metsässä, että jäin melkein siihen paikkaan lukemaan koko ensimmäisen luvun.

Sitä paitsi tarinat kotikutoisista mystisistä olennoista, maahisista, hiisistä ja haltijoista tuntuvat paljon kiehtovimmilta kuin keksityt kuningaskunnat saippuaoopperamaisine juonenkäänteineen ja pökkelömäisine hahmoineen. Pyydän anteeksi fantasiaviihteen ystävät, en ponnisteluistani huolimatta jaksanut seurata Game of Thronesia enää toisella tuotantokaudella.

Loppua kohden Staalon jännite hieman laskee, ja kirja muuttuu turhan toiminnalliseksi. Hirviöt ovat kuitenkin pelottavimpia silloin, kun ne eivät ole vielä paljastuneet ja lukijan vilkas mielikuvitus pääsee lentoon. Staalo on ehdoton kesäkirja, mukaansa imaiseva satu, jonka jälkeen ei hetkeen tee mieli mennä marjaan tai sieneen yksinään. Kirjassa on myös pelottavin orava, josta olen koskaan lukenut. Suhtaudun nyt noihin puidemme pikku jyrsijöihin huomattavasti suuremmalla kunnioituksella kuin aiemmin. Ja pysyttelen visusti etäämmällä. Lukekaa Staalo niin ymmärrätte. 

Jumalten tortillat ja muita julmia juttuja ruoantuotannosta

Tom Standage: Ihmiskunnan syötävä historia.

Miten ruoka on muuttanut ihmiskunnan historiaa? Tätä kysyy The Economist -lehden toimittaja Tom Standage kirjassaan Ihmiskunnan syötävä historia (Intokustannus 2013). Maukas aihe, mutta valitettavasti kirjasta puuttuu pihvi.

Ihmiskunnan syötävää historiaa lukee turhautuneena. Kirja tuntuu poukkoilevalta ja katkonaiselta, kuin satunnaisilta pistoilta ruoan merkitykseen ihmiskunnalle. Maustekaupasta Standage kertoo osana kansainvälisen talouden ja löytöretkeilyn historiaa. Seuraavaksi hän hyppää sotilaslentäjään, joka pudotti karkkeja Länsi-Berliinin lapsille. Napoleonin valloitussotien kohdalla kerrotaan ranskalaisjoukkojen poikkeuksellisen kyvykkäästä tavasta hankkia liikkuvalle armeijalle lähiseudulta ruokaa. Havahduin monta kertaa kesken lukemisen ihmettelemään, mistä kulloisessa luvussa pitikään olla kyse ja miten asia liittyi kirjan nimeen.

.......

Poimitaan kuitenkin rusinat pullasta, sillä harhailustaan huolimatta kirjassa on selvät ansionsa.

Nykyään puhutaan paljon ruoan eettisyydestä, esimerkiksi elintarvikkeiden ekologisuudesta tai ruokateollisuuden etiikasta kuten alkutuotannon parissa työskentelevien ihmisten hyvinvoinnista ja tuotantoeläinten kohtelusta. Olen jo aiemmin kirjoittanut tässä blogissa aiheesta.

Ihmiskunnan syötävän historian mielenkiintoisinta sisältöä ovat kuvaukset siitä, miten ruokaa on käytetty hallinnan välineenä ja kuinka ruoan tuotanto on johtanut julmuuksiin ympäri maapalloa. Ruoalla on oma verinen historiansa.

Atsteekit pitivät ihmisuhrauksia keinona maksaa luontoäidille takaisin velkansa. Uhreista puhuttiin "jumalten tortilloina", sillä ihmisen uskottiin olevan tehty maissista. Uhreiksi valikoituivat tavallisimmin lapset ja valloitettujen alueiden kauneimmat ihmiset.

Maustekaupan vuosisatoina eurooppalaiset kylvivät kauhua Intianmerellä asti. Löytöretkeilijä Vasco da Gama miehistöineen ryösteli paikallisten ja muslimien aluksia. Osaa vangeista käytettiin varsijousiammunnan harjoitusmaaleina, ja jäljelle jääneiden vankien kädet, nenät ja korvat leikattiin, jonka jälkeen silvotut ihmispolot köytettiin yhteen ja poltettiin elävältä laivansa mukana. Da Gama ampui kanuunoilla kaupunkeja myös ihan vain varmuuden vuoksi.

Eurooppalaisten sokerinhimo johti aivan eri mittaluokan hirveyksiin uudella mantereella. Kristoffer Kolumbus ideoi, että paikallisia intiaaneja saattoi käyttää orjatyövoimana sokeriruokon poiminnassa. Asukkaat kuitenkin kuolivat suurin joukoin eurooppalaisilta saatuihin tauteihin, eivätkä kestäneet orjatyönolosuhteita. Neljän vuosisadan aikana eurooppalaiset rahtasivatkin toistakymmentä miljoonaa afrikkalaista orjiksi Amerikkaan.

Neuvostoliiton johtava Josif Stalin kävi näännytyssotaa oman maansa maaseutuväestön kanssa. Kollektivisointi ja viljatakavarikoinnit kaupunkeihin aiheuttivat nälänhädän ja miljoonien ihmisten kuoleman. Stalin näki kammottavan tilanteen neuvostohallinnon ja "sabotöörien" sekä "luokkavihollisten" välisenä taisteluna, jossa vastustaja ansaitsi kuolemantuomion. Innostuneena Stalinin esimerkistä toinen kommunistijohtaja Mao yritti samankaltaista maatalouden uudelleenjärjestelyä Kiinassa. Seurauksena oli maailmanhistorian pahin nälänhätä.
........

Poimitaan vielä muutama ainakin minulle uusi tieto ruoan historiasta. Kuten koulussa opetettiin, ihminen asettui paikoilleen ja aloitti maanviljelyn noin 10 000 vuotta sitten. Sitä ennen metsästäjä-keräilijäihminen liikkui alati paikasta toiseen. Tavallisin mielikuva lienee, että maatalouteen siirtyminen johti vaurastumiseen ja hyvinvointiin.

Havainnot alkuperäiskansoista ja arkeologiset tutkimuslöydöt antavat kuitenkin toisenlaisen kuvan. Metsästäjä-keräilijöiden elämä oli todennäköisesti varsin mukavaa, sillä he tekivät keskimäärin "kaksipäiväistä työviikkoa" ja ottivat rennosti loppuviikon. Jo parissa päivässä ihminen näet pystyi keräämään ja metsästämään viikon antimet siinä missä kehnot pellot ja alkeelliset työkalut vaativat ihmisiltä loputonta uurastusta pelloilla. Hämmästyttävintä on, että yli 14 000 vuotta sitten metsästä-keräilijät olivat keskimäärin noin 175 senttimetriä pitkiä. Vasta aivan viime aikoina ja vain kaikkein vauraimmissa osissa maapalloa ihmisten keskipituus on yltänyt samoihin lukuihin. Älkää siis haukkuko ketään enää marjanpoimijaksi!
.......

Kirja päättyy jännittävään, melkeinpä tieteiskirjamaiseen lukuun Norjan huippuvuorilta, "jossa omituinen betoninen kiila työntyy vuorenseinämästä" ja "sisäänkäynnin raskaiden teräsovien takana on vahvistettu betonitunneli, joka ulottuu 125 metrin syvyyteen kallioperään". Kyseessä ei kuitenkaan ole Teräsmiehen Yksinäisyyden linnake, vaan maailman varmin ja suurin siemenholvi. Tai oikeastaan kolme holvia, joista kukin on 27 metriä pitkä, 6 metriä korkea ja 10 metriä leveä. Holvissa on yhteensä yli 2 miljardia siementä, jotka odottavat mahdollista ihmiskunnan suurta kriisiä, esimerkiksi ydinsotaa, komeetan törmäystä tai kulkutauteja, jotka tappavat olemassa olevat lajikkeet. Siemenet voivat säilyä oikein pakattuna jopa 20 000 vuotta.

Kiehtovaa ajatella, että ihmiskunta on sentään jo niin pitkällä, että tällaisia varmuusvarastoja on rakennettu ympäri maailmaa ainakin 1 400 kappaletta. Kaikki eivät tietenkään ole yhtä hienoja kuin norjalaisten versio, esimerkiksi Malawin siemenpankki on pakastin puisessa hökkelissä. Filippiinien siemenpankki tuhoutui, kun Taifuuni kuljetti sinne mutavettä. Kenialaiselle siemenpankille kävi ohraisesti, kun ylläpitäjällä ei ollut varaa maksaa sähkölaskuaan. Ja Afganistanissa talibanit tuhosivat maan siemenpankin vuonna 2001. Ne kaverit ehtivät joka paikkaan!

Tällaisia kuvauksia olisi lukenut mielellään lisää, ja tietyn selkeän näkökulman läpi valaistuna. Nyt Ihmiskunnan syötävä historia on tietokirjallisuuden pikaruokaa, jossa hassut anekdootit ja satunnaisilta vaikuttavat tarinat pakataan kauniiseen pakettiin. Oivalluksen hetket jäävät vähiin, sillä mitään kokonaiskuvaa, suurta tarinaa tai synteesiä, Standage ei lukijalle tarjoa.

Aurinkokuninkaalla oli kaikkea paitsi yksityisyyttä

Herman Lindqvist:
Aurinkokuningas
Ludvig XIV

Aurinkokuningas Ludvig XIV (1638–1715) on kenties historian kuuluisin itsevaltias. Neljävuotiaana valtaistuimelle noussut Ludvig hallitsi Ranskaa yli 70 vuotta.

Tuona aikana hän nosti Ranskan maailmanvallaksi, piti korskeaa hovia, jonka tapoja matkittiin ympäri Eurooppaa, synnytti ranskalaisen keittiön ja rakennutti Louvren, barokin vaikuttavimman monumentin. Ruotsalaisen populaarihistorioitsija Herman Lindqvist on jälleen kirjoittanut vetävän elämäkerran, tällä kertaa miehestä, joka loi oman aikakautensa.

Kirjaa lukiessa hämmästyy pitkäaikaisen kuninkaan loputtomasta tarmosta. Ludvig järjesti maan koko hallinnon uusiksi, hän kävi menestyksekkäitä sotia, joiden seurauksena Ranskasta tuli lyhyeksi aikaa maailman ainoa suurvalta, ja Aurinkokuninkaasta maailman mahtavin valtionpäämies. Apunaan Ludvigilla oli poikkeuksellisen päteviä virkamiehiä, jotka uurastivat kuninkaansa hyväksi kuolemaansa asti. Kun kuningas vuonna 1715 kuoli, surtiin, että Ranskan kultainen vuosisata päättyi. Tuolloin seuraava suurvalta oli jo teossa kanaalin pohjoispuolella.
........

Lindqvistin elämäkerran ansio on, että se keskittyy suurvaltapolitiikan sijaan aurinkokuninkaan arkipäiväiseen elämään. Tavallaan kuninkaan elämä ei ole koskaan hänen omansa, vaan suuren ihmisjoukon yhteistä elämää. Aurinkokuningas eli riittien keskellä.

Aurinkokuningas eli yltäkylläisyydessä, mutta yksityisyyttä hänellä ei ollut oikeastaan lainkaan. Aamu alkoi heräämisellä, johon otti osaa kymmeniä ihmisiä. Kuningas tarkastettiin ja puettiin. Jos kuninkaan piti päästä pikkulaan, hän toimitti samalla muitakin askareita ja vastaili pöntöltä esimerkiksi kyselyihin.

Lindqvist kuvaa tarkasti ja elävästi hovin päivittäistä elämää Louvressa, jonne muutettiin rakennuksen vielä ollessa kesken. Päivällä otettiin vastaan ministereitä. Lounaan kuningas söi hiljaa "yksin" ikkunan edessä. Yksin syöminen tarkoitti, että toimitusta seurasi vierestä monipäinen joukko. Seuraksi lähetettiin tavallisesti puhelias ja koristautuva veli Filip, joka vietti mieluiten aikaa hovin nuorten miesten kanssa kujeillen. Iltapäivällä kuningas metsästi, ja hän oli taitava ampuja vielä vanhoilla päivillään.

Loppuiltapäivästä liki puolille öin Ludvig XIV hoiti valtiollisia asioita, kuunteli raportteja, allekirjoitti asiakirjoja ja vastaanotti neuvonantajiaan. Sen jälkeen oli vuorossa vielä loistelias illallinen, jossa kokit kokeilivat jatkuvasti uusia asioita. Näin sai alkunsa tuntemamme ranskalainen keittiö. Kun kuningas pääsi vihdoin maate, verhot vedettiin suuren vuoteen eteen ja henkilökohtainen palvelija jäi nukkumaan vuoteen päähän.
........

Aurinkokuningas ahersi myös ei-valtiollisten asioiden parissa. Ludvig oli tunnettu naistenmies, jonka petipuuhat sekä huvittivat että herättivät pahennusta aikalaisissa. Kun kuningas matkusti, mukana kulki niin vaimo kuin kolme "virallista" rakastajatarta. Toisinaan kuningas yllätettiin kylpylästään naisseurassa. Toisin kuin Englannin Henrik VIII, Ludvig kohteli naisiaan varsin hyvin. Avioliitto kuningattaren kanssa oli toki alusta alkaen "tekninen" kuten kuninkaallisten avioliitot tuohon aikaan olivat, mutta Ludvig arvosti vaimoaan. Rakastajattaret saivat uskomattomia lahjoja, ja lukuisat lehtolapset kiikutettiin maaseudulle piiloon, mutta heidän elatusmaksunsa olivat hulppeat. Ajan mittaan kuninkaan yöjuoksut jäivät ja kuningas kiintyi poikansa kasvattajaan.

Herman Lindqvistin myötäsukainen elämäkerta saa paikoin unohtamaan, että aurinkokuninkaan aika ei suinkaan ollut yhtä auvoa alamaisille. Jatkuvat sodat ja katovuodet köyhdyttivät maata, uskonvainot kohdistuivat hugenotteihin, ja Ranskasta pakeni osaavaa väkeä naapurimaihin. Ludvig itse ei ollut järin uskonnollinen, mutta piti käsittämättömänä, etteivät kaikki alamaiset kuuluneet samaan kirkkoon kuin hän. Myöhemmin tutkijat ovat päätyneet tulokseen, ettei kuningas tiennyt, miten julmasti vääräuskoisia maassa kohdeltiin.

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan: Makeannälkä

Brittikirjailija Ian McEwanin Makeannälkä ilmestyi pari kuukautta sitten. Se on kuin McEwanin oma Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja -romaani. 1960-70-lukujen taitteeseen sijoittuvassa tarinassa konservatiivinen nuori nainen Serena Frome valitaan sihteeriköksi tiedustelupalvelu MI5:een. Tiedustelun maailma on miehinen ja avoimen sovinistinen, eikä Fromella ole juuri mahdollisuuksia päästä todellisiin agenttitehtäviin.

Kun tilaisuus sitten kuin ihmeenkaupalla tarjoutuu, Frome tarttuu toimeen. Hänestä tulee Makeannälkä-nimisen operaation kontaktihenkilö, joka värväää aloittelevia kirjailijoita heidän tietämättään läntisen maailman puolestapuhujiksi. Tällaisia mielipideilmastoon vaikuttavia operaatioita rahoittivat todellisuudessakin kylmän sodan aikana niin läntiset kuin itäiset tiedustelupalvelut. Fromesta tulee Thomas Haleyn taloudellinen sponsori peitesäätiön kautta. Frome tutustuu ensin Haleyn tarinoihin ja sitten mieheen itseensä ja ajautuu vähitellen vakoilun ja henkilökohtaisten ihmissuhteiden verkkoon, josta ei enää pääse pois.

McEwan kirjoittaa mestarillisesti pahaenteisiä tarinoita, joissa lukija tietää väijyvän traagisia käänteitä ja usein surullisen lopun. Hänen parhaita teoksiaan ovat esimerkiksi Vieraan turva ja Amsterdam. McEwanin romaaneista tekee kiehtovia päähenkilöiden itsekkäät motiivit ja hediän kylmät, laskelmoidut tekonsa. Edellisen romaanin Polte (2010) päähenkilö oli niin vastenmielinen lurjus, ettei hänelle toivonut kuin kylmää kyytiä. Myös Makeannälän Serena Frome on luutuneessa poroporvariudessaan hahmo, jolle McEwan varsinkin kirjan loppupuolella piruilee.

Joka tapauksessa McEwan kykenee loihtimaan hahmoja, joiden inhimilliset heikkoudet tunnistamme itsessämme. Hän laittaa henkilönsä tilanteisiin, jossa porvarilliset tavan ihmiset joutuvat ikävien valintojen eteen. Useimmiten he eivät selviä niistä puhtoisina. Lukija joutuu väkisin pohtimaan, mitä hän tilanteessa tekisi. Ja kuten aiemmissakin teoksissaan, McEwan johdattaa lukijansa jälleen niin kirjallisuuden kuin luonnontieteen maailmaan. Tällä kertaa McEwanin romaani ei valitettavasti sisällä 15 sivun mittaista millintarkkaa kuvausta kahden miehen välisestä squash-ottelusta.

Makeannälkä ei ole aivan sellainen täysosuma, mitä McEwanilta aina vähän kohtuuttomastikin odotan. Makeannälkä ei nappaa lukijaansa mukaan kuin vasta kirjan puolivälissä. Silloin McEwan saa kerronnan kunnolla liikkeelle ja tarina muuttuu psykologiseksi jännäriksi.

Kirja kärsii myös uskottavuusongelmista. Vaikka lemmensuhteet roihusivat tiedustelumaailmassakin (ja mitä Supo-juttuja olen lehdistä lukenut, roihuavat edelleen!), päähenkilön intiimit irtosuhteet itseään vanhempiin miehiin kuulostavat seikoilta, jonka vuoksi hänet olisi hyllytetty tiedusteluhommista. Neiti Frome ei vaikuta kovin pätevältä tiedusteluvirkamieheltä, sillä hänellä on jatkuvasti vaikeuksia pitää pikkuhousuja jalassaan. Olen huomannut, että yllättävän monet vanhenevat mieskirjailijat kirjoittavat romaaneihinsa seksinnälkäisiä nuoria naisia, jotka ihastuvat ikääntyneisiin, kirjallisesti sivistyneisiin miehiin.

Jos Ian McEwania ei ole vielä lukenut, kannattaa ehkä aloittaa miehen aikaisemmista romaaneista kuten Sovitus, Ajan lapsi tai Ikuinen Rakkaus. Kylmän sodan agenttiromaanina McEwanin aiempi Viaton (1990) on Makeannälkää tehokkaampi teos.


Kirja-arvio Ian McEwan Makeannälkä

Zlatan, vilken skojare!

David Lagercrantzin hulvattoman hauska Minä, Zlatan Ibrahimovic (WSOY 2012) on elämäkerta ruotsalaisesta jalkapalloilijasta. Samalla se on kasvukertomus, viiltävä analyysi ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta ja sukellus huippu-urheilun ankaraan maailmaan.

Kirjan alkuperäinen nimi Zlatan är Zlatan kuvaa kankeaa suomenkielistä nimeä paremmin, mistä on kyse. Zlataneita on vain yksi, ja Zlatan tekee niin kuin häntä huvittaa. Lagercrantz on saanut vangittua kirjaansa zlatanmaisen tempon. Tuntuu kuin Zlatan istuisi vastapäätä ja selittäisi kädet heiluen elämänsä tapahtumia. Tämä on tosielämän veijariromaani.

Minä, Zlatan Ibrahimovic vahvistaa mielikuvaa Zlatanista ylimielisenä, oikukkaana ja kurittomana taiteilijasieluna. Silti tämän kirjan luettuaan muuttuu varmasti Zlatan-faniksi. Sillä Zlatan on myös oikeudentuntoinen, intohimoinen, välitön ja itsekriittinen kaveri. Ja kerrassaan valloittava hulivili, joka tykkää jalkapallon lisäksi autoista ja videopeleistä.

Kirjan Zlatan on yhtä suorasanainen kuin tosielämän Zlatan. Zlatan haukkuu niin epärehelliset managerit, huonolla asenteella pelaavat kollegansa kuin asioita vääristelevät toimittajat. Pahin loukkaus taitaa olla se, ettei Zlatan suostu kirjassa mainitsemaan erästä pelikaveriaan edes nimeltä. Yhtä vuolaasti hän jakaa kehuja niille joita hän arvostaa tai jotka ovat häntä jaksaneet. Onkohan kukaan puhunut Jose "The Special One" Mourinhosta yhtä kauniisti kuin Zlatan? Eniten Zlatan läksyttää silti itseään, jos peli ei kulje. Hän kerta kaikkiaan vihaa häviämistä.

Kirja on ollut Ruotsissa valtava myyntimenestys. Sen täytyy osaksi johtua siitä, että kirja on todellinen ryysystä rikkauksiin -tarina. Zlatan kertoo, kuinka Rosengårdin huonomaineisella alueella piti diivailla ja esittää coolia, sillä muuten kävi huonosti.  Zlatan puhuu suoraan juoposta isästään ja uupuneesta äidistään, joka huolehti jaksamisensa äärirajoilla lapsikatraasta, välillä kovinkin ottein. Rikkinäisen maahanmuuttajaperheen arki kansankodissa on ollut ankaraa. Zlatan ei säästele perhettään, eikä peittele sitäkään, että oli nokkela, mutta villi nuori, joka olisi helposti voinut joutua kokonaan pahoille teille.

Ruotsissa Zlatan on ollut jo vuosia superjulkkis, mutta Ruotsi tai ruotsalaiset eivät ole koskaan silitelleet maahanmuuttajataustaisen kaverin päätä. Juniorijoukkueessa kantaruotsalaiset vanhemmat pyytävät liian hyvin pelaajaa valmentajaa heittämään mamun ulos joukkueesta. Kun vaurastunut Zlatan haluaa ostaa talon "valkoiselta alueelta" käy selväksi, ettei hänen näköistä kaveria alueelle haluta. Suhde Ruotsiin kotimaana onkin Zlatanille kipeäntuntuinen juttu. Vaikka tekisi mitä, hän ei ole koskaan "oikea" ruotsalainen. Tositarinaa lukiessa unohtaa, ettei nyt ole kyse Jens Lapiduksen Tukholma-dekkareista.

Suomen ikiomaa Zlatania odotellessa voi lukea, miten ne ovat taas Ruotsissa onnistuneet. Tällä kertaa vielä melkein ilman ruotsalaisia.

Lopullinen arvio: Viidet huippukalliit nappikset.

Kirja-arvio David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimovic (WSOY 2012).

Ei oikein mitään kaikesta

Elämän tarina on kuin elokuva, josta ei tunnu löytyvän yhtenäistä juonta, ennustettavuutta, onnellista loppua tai mitään opetusta, Esko Valtaoja kirjoittaa uudessa tietokirjassaan, joka kertoo vaatimattomasti kaikesta.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja.

Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaojan Kaiken käsikirja (Ursa, 2012) on hänen omien sanojensa mukaan yritys "tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä". Väite on valtaojamaisesti puoliksi kieli poskessa kirjoitettu, vaikka Kaiken käsikirjan luvut ovatkin komeasti nimettyjä kuten Todellisuus, Ihminen, Elämä ja Historia. Noin parinkymmenen sivun mittaisissa luvuissa Valtaoja yrittää ottaa haltuun valtavia kokonaisuuksia. Se on kuin työntäisi norsua Sisu-pastilliaskiin.

Kirjan ensimmäisissä luvuissa Valtaoja kuvaa todellisuutta ja sen luonnetta luonnontieteellisen maailmankuvan tietämyksen pohjalta. Nämä luvut ovat kirjan parasta antia. Tosin todellisuuden luonteesta ja luonnonlaeista Valtaoja on kirjoittanut paljon perinpohjaisemmin kirjoissaan Kotona maailmankaikkeudessa (2001) ja Avoin tie (2004). Joka tapauksessa komeita oppirakennelmia rakentavat, empiriaa ja kokemusperäistä tietoa kavahtavat kirjaviisaat saavat Valtaojalta jälleen kerran satikutia. Valtaojaa toteaa David Humen hengessä sellainen ajattelu on pelkkää "viisastelua ja harhaluuloa". Eli postmodernistit ja diskurssi-intoilijat sytyttänevät tälläkin kirjalla saunan pesää.

Kirjan viehättävin luku on omistettu elämälle. Se on niin mielikuvituksekkaasti polveilevaa ja ajatuksia herättävää tekstiä, että olisin toivonut Valtaojan kirjoittaneen aiheesta kokonaisen kirjan. Kuka muu kuin Valtaoja ehtii Aila Meriluodosta ja antiikin Kreikasta Mussoliniin ja avaruusolentojen olemassaoloon kahdessa sivussa – ajatuksen katkeamatta!

Elämän tarina on Valtaojan mukaan "kuin elokuva, josta ei tunnu löytyvän yhtenäistä juonta, ennustettavuutta, onnellista loppua tai mitään opetusta". Se, että ihminen tälle siniselle planeetalle kehittyi, tuntuu nykytiedon valossa olevan kerrassaan ihmeellinen oikku. Kiehtovia ovat myös Valtaojan pohdinnat elämän monimaisuudesta. Elämä on niin ihmeellinen ilmiö, ettei sitä ole saatu edes kunnolla määriteltyä. Jopa raja elollisen ja elottoman välillä on häilyvä. Montako atomia, kidettä tai molekyyliä tarvitaan, että jokin muuttuu "eläväksi"? Mitä jos supertietokoneet yhtenä päivänä kehittävät itselleen tietoisuuden? Onko muuli elävä, vaikkei se pysty lisääntymään (mikä on yksi keskeisiä elämän määritelmiä)? Ovatko virukset eläviä, kun ne pakottavat elävät organismit tekemään kopioita itsestään?

Ja tiesittekö muuten, että seksiä planeetallamme harrastettiin ensimmäisen kerran vasta 1 200 miljoonaa vuotta sitten? Tai että maapallon ensimmäiset penikset kehittyivät panssarikaloille noin 375 miljoonaa vuotta sitten. Hyvä tietokirja sisältää aina hupaisaa, mieleen jäävää nippelitietoa – tai tässä tapauksessa pippelitietoa – jota voi myöhemmin kertoa omana juttunaan kiusaantuneelle pöytäseurueelle.

.....

Kun Valtaoja siirtyy kirjan puolivälissä kosmoksen ilmiöistä inhimillisiin ilmiöihin, kirjan taso notkahtaa ikävästi. Tähtiteleskoopin päästä näkee paremmin taivaalle kuin maan pinnalle. Viimeiset sata sivua, joissa käsitellään ihmisen historiaa, yhteiskuntajärjestelmiä, moraalia ja uskonnollisia kysymyksiä tuntuvat enemmän professorin omalta fundeeraamiselta kuin jäsennellyltä kuvaukselta näistä ilmiöistä. Nämä luvut ovat Valtaojan lastuja, jotka eivät ehkä olisi tulleet julkaistuksi, ellei Valtaoja olisi suosittu eli myyvä tietokirjailija.

Kaiken käsikirjan perusteella Valtaoja tietämys osasta kirjoittamistaan asioista tuntuu kovin pintapuoliselta ja näkökulmat sattumanvaraisilta. Valtio-opin perusopinnot suorittanut nuorukainen kirjoittaisi esimerkiksi oikeudenmukaisuudesta todennäköisesti sekä intohimoisemmin että syvällisemmin kuin arvostettu avaruustähtitieteeen professori. Asiaa ei auta, että Valtaojan kirjoitustapa on jutusteleva, kuin istuisi ongella hänen kanssaan korkeana kesäpäivänä. Valtaojan aiemmissa, mainioissa tietokirjoissa tällainen kertomistyyli toimii, sillä tavoitteena on selittää vaikeita luonnontieteellisiä asioita kotoisasti ja helppotajuisesti. Kaiken käsikirjassa lause hiertää pahasti. Kun lukija huomaa, että asiaan ei päästä kovin syvällisesti, kirjoitustyyli saa kaiken vaikuttamaan laiskanpulskealta. Että tulipa nyt tällaisiakin ajateltua laiturin nokassa.

Kun yrittää sanoa jotakin kaikesta, ei välttämättä tule sanoneeksi juuri mitään. Se on Kaiken käsikirjan perustavanlaatuinen ongelma. Valtaoja kirjoittaa, kuinka renenssanssinero Leonardo da Vincin sanotaan olleen viimeinen ihminen, joka kykeni tietämään kaiken, mikä oli tietämisen arvoista. 1700-luvulla ranskalaiset valistusmiehet kokosivat tietosanakirjan Encyclopédie (ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers), johon oli tarkoitus koota kaikki olemassa oleva tieto. Parisataa vuotta myöhemmin Wikipedia tappoi nahkakantiset sanakirjat. Yleisteoksille on silti kysyntää, kunhan näkökulma on tarpeeksi omaperäinen. Kaiken käsikirja on puristettu Twitter-käyttäjän keskittymiskyvylle sopivaksi, ja se on taidonnäyte kirjoittajan kyvystä tiivistää sanottavansa todella suurista asioista. Tietokirjana se ei valitettavasti ole kovin kummoinen.

Kirja-arvio Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja (Ursa, 2012).

Lopullinen arvio: Kaksi jallua Kosmoksessa.

Hajanaisia tarinoita sarjamurhaajien viehättävyydestä

Micael Dahlénin Ihmispedot kertoo sarjamurhaajista, vaikka sen pitäisi kertoa heidän faneistaan.

”Se maistuu hyvälaatuiselle tonnikalalle” Isse Sagawa kuvailee raa’an ihmislihan makua. Vuonna 1981 japanilainen Sagawa murhasi Pariisissa hollantilaisen opiskelijatoverinsa Renee Harteveltin. Sen jälkeen Sagawa paloitteli ja söi osan ruumiista. Mätänevät ruumiin osat hän koitti viimein piilottaa kaupunginpuistoon, mutta jäi kiinni. Lakiteknisistä syistä Sagawa vietti vain hetken suljettuna vankilaan ja mielisairaalaan. Jo 1980-luvun puolivälistä hän on asunut vapaana miehenä kotimaassaan, missä hän myy omia maalauksiaan.

Tämän kirjan loppuun luettuani minun ei ole vieläkään tehnyt mieli sushia.   

Ihmispedot on tukholmalaisprofessori Micael Dahlénin kirja muutamista kuuluisista murhaajista. Dahlen haluaa selvittää ennen kaikkea itselleen, mikä häntä ja meitä muitakin kiehtoo näissä julmissa ihmisissä.

Dahlen matkustaa ympäri maailmaa haastatellakseen viittä murhaajaa ja joukkoa heistä kiinnostuneita ihmisiä. Murhaajista tunnetuin, Charles Mansonin ”Perhe” eli hänen seuraajansa murhasivat elokuvaohjaaja Roman Polanskin vaimon Sharon Taten sekä Leno ja Rosemary LaBiancan kahdessa joukkomurhassa Los Angelesissa vuonn 1969. Dorothea Puente murhasi vanhuksia ja hautasi heidät hoivakotinsa pihalle "luutarhaan". Issei Sagawa oli ihmissyöjä. Wayne Lo oli ensimmäisiä kouluampujia Yhdysvalloissa. Tanskalainen Peter Lundin katkaisi äitinsä niskan paljain käsin ja tappoi sen jälkeen uuden vaimonsa ja ottolapsensa. Murhaajien teot ovat toinen toistaan kauhistuttavampia, enkä toista niitä tässä. Internet on täynnä asialle omistettuja sivustoja.

Haastattelujen perusteella nämä murhaajat ovat empatiakyvyttömiä narsisteja, jotka halusivat nousta tavallisuuden yläpuolelle. Puente on yli 80-vuotias ”isoäiti”, joka kertoili koko elämänsä toinen toistaan uskomattomampia valheita mm. olemattomasta elokuvaurastaan. Charles Manson on uudesta maailmanjärjestyksestään vaahtoava sekopää. Peter Lundin kehuskelee olevansa alfauros, jolle lukemattomat naiset käyvät antautumassa vankilassa. Vain Lo tuntuu edes jossain määrin katuvaiselta, vaikka on edelleen noin 20 vuotta teon jälkeen vaikuttunut teostaan.

Nämä ihmispedot eivät ole millään lailla kiinnostavia yksilöitä. He ovat tehneet kauheita tekoja, mutta niiden motiivit jäävät epäselviksi jopa tekijöille itselleen. Vain itse teko, akti, on merkityksellinen, sen motiivi lopulta mielenkiinnoton. Kuten he itsekin auliisti myöntävät, ilman raakuuksiaan he olisivat mitättömyyksiä. Tai tarkennan: ainakin eri tavalla mitättömyyksiä. Sagawa sanoo Dahlenille, että tapettuaan ihmisen hän koki, ettei ollut ihminen enää ollenkaan. 

Dahlénin Ihmispetojen ongelma on väärä fokus. Kuva on tarkennettu murhaajiin, vaikka paljon kiinnostavampia ovat ihmiset, jotka tavalla tai toisella lumoutuvat heistä ja ihailevat heitä. Miksi oman perheensä tappaneelle Lundille sataa naisten kosintoja ja pyyntöjä harrastaa seksiä hänen kanssaan? Miksi avuttomia potilaita myrkyttänyt Dorothea Puente saa fanikirjeitä, joissa nuoret ihmiset toivovat hänen olevan heidän isoäitinsä? Miksi joku muuttaa nimensä sarjamurjaahan nimeksi? Miksi ihmiset haluavat ostaa ihmissyöjän tekemiä maalauksia? Miksi 40 vuotta vankilassa istunut Manson onnistuu edelleen houkuttelemaan nuoria asumaan vankilansa lähistölle ja pyhittämään elämänsä miehen hölynpölylle? Miksi näillä ihmispedoilla on faneja?

Näihin kysymyksiin Dahlén keskittyy vasta aivan kirjan loppupuolella, eikä tulos ole kovin kaksinen. Muutaman kiinnostavan kokeen hän silti tekee yliopisto-opiskelijoillaan. Verrokkiryhmät saavat vertailtavakseen lähes samanlaiset kuvaukset kuvitteellisista ”Johnista” ja ”Janesta”. Osaan teksteistä on lisätty lause, jossa kerrotaan kuvaillun henkilön tappaneen ihmisen. Sitten opiskelijoita pyydettiin arvioimaan näitä henkilöitä. Tieto henkilön tekemästä veriteosta lisäsi aavistuksen verran ihmisten häntä kohtaan tuntemaa arvostusta. Toisessa kokeessa sadoille ihmisille näytettiin näiden tekstien lisäksi vaihtelevia kasvokuvia ”Johnista” ja ”Janesta”. Koehenkilöt pitivät murhaajaksi tietämiään kasvoja jonkin verran viehättävämpinä kuin niitä kasvoja, jotka eivät kuuluneet murhaajalle.

Dahlén päättelee, että jokin murhaajissa ja heidän tekemässään äärimmäisessä teossa kiehtoo meitä muita. Hän pohtii, johtuisiko se siitä, että suurin osa ellei peräti kaikki ihmiset jossain sielunsa perimmäisessä nurkassa haluaisi surmata toisen ihmisen. Dahlén esittelee erään psykologisen tutkimuksen, jonka mukaan miehistä 91 prosentilla ja naisista 84 on joskus elämässään ollut tappohaluja.

Ihmispedot jää irtonaiseksi haastattelujen, yksittäisten tutkimusten ja Dahlénin omien pintapuolisten pohdintojen koosteeksi. Kovin syvälle siinä ei päästä, suurin osa ajatuksista jää puolitiehen tai ne vain heitetään ilmaan. Suosittelenkin ihmismielen pimeästä puolesta kiinnostuneille suomalaisen vankilapsykiatrin Hannu Lauerman huomattavasti tätä laadukkaampaa kirjaa Pahuuden anatomia. Siinä väkivaltarikoksen tekijöitä ei pidetä friikkeinä tai yli-ihmisinä, vaan tuodaan tilastojen ja haastattelujen kautta jopa surumielinen kuva näihin tekoihin ryhtyvistä ihmisistä. Lauerma ei kummastele eikä osoittele tukka pystyssä, vaan selittää ja ymmärtää. Sellaista otetta Ihmispedot olisi tarvinnut.

Pyssymiehet paskaduuneissa

Elämä on sattumanvaraista ja päämäärätöntä – yksi laukaus, ja kaikki ihmisen ajatukset ja unelmat ovat iäksi sammuneet. 

Eastwooding voisi nettikielessä tarkoittaa ankaraa oikeudenpitoa, mutta vuonna 2012 se merkitsee tyhjälle tuolille höpisemistä. Kalpea ratsastaja, nimetön Muukalainen, hra Ruoska muuttui yhdessä yössä viimeisestä villin lännen ikonista sekavia jorisevaksi vanhukseksi. Herra Eastwood, tulkaa pois sieltä republikaanien puoluekokouksesta, Te olette ihan sekaisin siellä!

Nyt jos koskaan on siis hyvä hetki kirjoittaa jotakin edes puoliksi asiallista Amerikan preerioilta. Paikasta ja ajasta jossa miehet laukesivat kuudesti, mälli syljettiin saluunan kuppiin ja vyönsoljet olivat biisonin pään levyisiä.

Patrick deWittin Sistersin veljekset (Siltala 2012) on Kalifornian kultakuumeen vuosiin sijoittuva veijaritarina Charlie ja Eli Sistersistä. Veljekset ovat “hired guns”, siis palkkatappajia ja ongelmanratkonnan yleismiesjantusia. Charlie on viinaan ja naisiin menevä öykkäri, Eli maailmaa ihmettelevä pullukka, joka on veljensä vanavedessä ajautunut pyssyhommiin. Veljekset ovat paatuneita murhamiehiä, mutta eivät sielultaan pahoja, työtähän se on tappaminenkin, jos joku siitä maksaa. Tai niin veljekset ainakin perustelevat ammatinvalintaansa.

Tarina käynnistyy, kun veljekset saavat Kommodorina tunnetulta kiholta tappomääräyksen Herman Warm -nimisestä miehestä. Syytä ei kerrota, veljesten on vain lähdettävä Oregonista aina Sacramentoon asti. Yllätyksellisiä juonenkäänteitä ei tässä kannata paljastaa, mutta matkalla ammutaan niin ihmisiä kuin hevosiakin. Tarinan kuluessa veljekset alkavat epäillä, ettei harmittomalta vaikuttava Warm ole ansainnut luvattua lyijyhoitoa, ja Eli alkaa käydä yhä suurempaa sisäistä jaakobinpainia. Villin lännen tyyliin liittolaissuhteita luodaan ja rikotaan.

Tunnustan, etten ole juurikaan lukenut lännenkirjallisuutta enkä siis tunne genreä. En osaa sanoa, edustaako deWittin romaani jotain lännenkirjallisuuden haaraa. Lapsena ahmitut Lucky Luket eivät taida ihan riittää asiantuntemukseksi, ja Mustanaamio-lehdessä olleet Blueberryt hyppäsin aina yli. Lännenelokuvia olen kuitenkin rakastanut siitä asti kun niitä lapsena sai katsoa isovanhempien mökillä yömyöhällä. (Vaadinkin tässä samaan syssyyn, että Kuukauden western on palautettava TV Kakkoselle!). Sistersin veljekset ei matki mitään tällaista klassista eeppistä westerniä, jossa kanjonit aukeavat panoraamana katsojalle ja jossain kaukana horisontissa kohti ratsastaa John Waynen tai Eastwoodin esittämä vaitelias sankari. Se ei myöskään ole kirjallinen versio HBO:n Deadwood-sarjasta, jossa käytiin ankaraa arkista selviytymistaistelua mudan ja pölyn keskellä.

Enemminkin Sistersin veljekset on koominen seikkailukertomus, joka tuo mieleen – kummallista kyllä – Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -romaanin. Veljekset ovat pohjimmiltaan kaksi suureen maailmaan heitettyä toopea, jotka melkein oivaltavat jotain syvällistä elämästä kadottaakseen sen jo seuraavassa hetkessä. Matkallaan he kohtaavat kummallisia näkyjä: tienposkeen jääneitä ruumiita, itkevän vaeltajan, hylätyn lapsen, karhuja ja enemmän tai vähemmän surkuhupaisia konnia. Kulta-aarteita löydetään ja menetetään, piikatytön rakkauskin on häilyväistä.

Kaiken yllä leijuu tietty absurdius: humoristiset sattumukset ja mustin tragedia asettuvat vierekkäin. Elämä on sattumanvaraista ja päämäärätöntä – yksi laukaus, ja kaikki ihmisen ajatukset ja unelmat ovat iäksi sammuneet. Väkivallan deWitt kuvaa peittelemättä, nopein lausein. Kalloja ja hampaita halkaistaan, ja verta roiskuu. Sujuva teksti ja tapahtumien vyöry pitää otteessaan, ja romaani on kiirehdittävä loppuun. Ja aitoon lännentarinan tyyliin loppuratkaisu on sekoitus puhdistavaa väkivaltaa ja sentimentaalisuutta.  

Lopullinen arvio: Kolme savuavaa Coltia. Hauska, hurja ja mukaansatempaava lännenseikkailu.