Menetin elämänhaluni Putouksen takia

Eikö ketään täällä oikeesti yhtään hävetä?

Mie romahin. Kaikki kävi niin äkkiä. Vielä toissaviikolla minulla oli pomppufiilis, sillä tykkään kovasti paukkupakkasista ja kevättä kohtihan tässä ollaan menossa. Sitten alkoi Putous 2014.

Nyt olen menettänyt elämänhaluni. Haluan vain virua viltin alla ja kuunnella Neon 2:n hitaita. Se on Putouksen vika.

Tämä on avoin kirjeeni Putouksen käsikirjoittajille eli Teille, jotka keksitte Iina Kuustosen sulojen vilauttelun oheen sisältöä. J'accuse – minä syytän.
............

Talvi on perinteisesti vaikeaa aikaa meille, jotka emme katso lauantaisin Putousta vaan luemme siihen aikaan maailmankirjallisuutta (minulla on parhaillaan kesken Haruki Murakamin 1Q84:n ensimmäinen osa). Vaikka välttelemme sitä, Putous valuu elämäämme salakavalasti.

Tavallisena työpäivänä hommat keskeytyvät yhtenään, kun työ"kaverisi" tulevat ovellesi heittämään "aiva miälevikast läpändeerust" ja kysymään "mitä jäbä duunaa?". Luulen, että konttorihuoneiden liikennevalot keksittiin alun perin nimenomaan estämään tällaisten toimistokoomikkojen pääsy toisten työhuoneisiin. Eihän sille humoristikollegalle oikein voi sanoa päin naamaakaan, että "Ole hyvä ja kuole hirvittävällä tavalla".

Ja luulin aina, että Crazy Frog (klikkaaminen omalla vastuulla) on maailman kamalin meemi, mutta Putous-hokemien silkka lukumäärä vie voiton tuosta piripäisestä sammakosta.

Pahimmassa tapauksessa Putous-hahmot tulevat stressaantuneen ihmisen uniin. Muutama vuosi sitten heräilin koko kevättalven painajaisunesta hikisenä ja täristen ja luullen, että asuntoni on täynnä toisiinsa törmäileviä Munamiehiä. Olen sittemmin lukenut, että kärsin lievästä unihalvauksesta. Se on varsin yleinen vaiva, joka "vie kyvyn liikkua ja tuo pahuuden viereesi".
.........

Putouksen takia lööppeihin ja arkikieleen pelmahtaa erilaisia maakuntien ihmisiä ja ilmaisuja, joista olen nimenomaisesti pyrkinyt eroon muuttamalla Helsinkiin vauraalle asuinalueelle. Tiedän, että tavallisessa suomalaisessa taajamassa näyttää rumalta ja siellä asuu rumia ihmisiä. Ei sitä minulle tarvitse erikseen teeveessä kertoa. Sitä paitsi Kakkosen Satuhäissä esiintyy paljon Putousta hauskempia alueellisia sketsihahmoja.

Otetaan nyt vaikka tämä Imatran oma tyttö Antsku. Minulla oli jo ennestään nihkeä käsitys niin imatralaisista kuin Rossosta. Imatralaisten venyvää mie-sie-murretta en jaksa lainkaan. Eikä lämpölampun alla lojuvaa kaali-porkkanakekoa voi hyvällä omallatunnolla kutsua salaattipöydäksi. Tässä voi pahimmassa tapauksessa käydä niin, että Rosso-huumassa ne S-ryhmän pirulaiset elvyttävät Martina-ravintolat.
..........

Henkisesti uuvuttavinta Putouksessa on sen aiheuttama loiskiehunta. Putouksen pyöriessä ruudussa erilaisia tosielämän sketsihahmoja tupsahtaa ovista ja ikkunoista käymään metatason keskustelua... niin, Putouksesta.

Tänä vuonna tilanne on ollut erityisen tulehtunut. Punavuorelaisen sketsihahmon Jäbä Leissonin ja punavuorelaisen sketsihahmon Oskari Onnisen hipsteridebatti saavutti sellaiset mittasuhteet, että keskusteluun heitettiin äijät Deleuze (KVG), Bourdieu (KVG) ja Foucault (VMP).

Jonkinlainen huumorin nollapiste saavutettiin, kun liiketaloustieteen professori Alf Rehn pohti, että Putous on "täynnä amerikkalaisen ja saksalaisen komiikan huonoimpia puolia" ja pelkkä "oheiskrääsän myyntiväline". En kyllä itse puhuisi huumorin tasosta mitään, jos minut olisi ristitty 80-lukulaisen avaruusolennon mukaan.

Tunnustan, että heruttelin idealla blogata vaikeasti hipstereistä, mutta päätin sen sijaan ampua itseäni nitojalla silmäluomiin. Se on vähemmän kivuliasta ja herättää enemmän ajatuksia.

Ainoa hyvä seuraus loiskiehunnasta on se, että ilmeisesti Rita Tainola – kuvassa Muammar Gaddafin treenatun, paljaan ylätorson vasemmalla puolella – pakeni maasta. Liekö pelkkää sattumaa, että Thaimaassa on puhjennut levottomuuksia?
..........

Mikä sitten sai minut viimein romahtamaan? Eivät nämä uudet sketsihahmot, ei radiosta kuullut Putous-hitit eikä edes kauppohin pelmahtanut Putous-kola. Ei, korsi joka katkaisi kamelin selän oli Marja Tyrnin munakello. Näin sellaisesta mainoksen eilen. Putous oli lopulta kaatanut miehen.

Nyt ei huvita oikein mikään. On niin synkät fiilikset, että Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia tai Lars von Trierin Antikristus vaikuttavat komedioilta. Harkitsen, että ajanko moottorikelkalla jäihin vai jätänkö vain pilkkihaalarieni vetskarin apposen auki.

Sillä olen menettänyt elämänhaluni. Kiitos vain, Pöllölaakso ja Putous.

Armeijaan meno keskeyttää nuorison kannabiksen käytön

Yhä useampi suomalainen nuori keskeyttää kannabiksen käytön armeijan takia. Määrä on kasvanut 20 vuodessa niin rajusti, että uusia harrastajia kannabiksen pössyttelyyn ei tahdo löytyä.

"Jäsenistö ukkoutuu ja akkautuu, eikä uusia hörhöjä saada mukaan", Suomen Pössiksen puheenjohtaja Jukka Poikanen valittelee. Suomen Pössis on kannabisväen etujärjestö, joka järjestää muun muassa televisionkatseluiltoja. Niissä katsellaan useimmiten testikuvaa.

Puheenjohtaja Poikanen arvelee, että suurin syypää päräyttelyn vähentymiseen on nuorten kasvanut isänmaallisuus. Hän pitääkin isänmaallisuutta uhkana Suomen nuorison kyvylle roikkua himassa tai hakeutua joutavaan taidealan koulutukseen.

"Nykynuoret käyvät kuntosaleilla ja vetävät proteiinipatukoita. Jumpataan ja kuntonyrkkeillään ja ollaan niin kuin ei oltaiskaan. Ollaan diivaillen", Poikanen moittii.
.........

Mutta miten Poikasesta itsestään tuli kannabisaktiivi? Tarina on valitettavasti se tavallisin ja surullisin: Poikasen lapsuutta varjosti isän vaikea isänmaallisuus.

"Isä oli sotahullu ja isoisä oli sotahullu, se on meillä suvun miehillä geeneissä", Poikanen sanoo.

"Se oli aina vaan se Neuvostoliiton uhka, asekätkentä tai nuoruusvuodet Parolassa. Tekosyitä puolustusvoimien puheeksi ottamiseen isällä riitti. Totuus on, että reserviin jääneen aliupseerin elämä on pelkkää seuraavan inttitarinan kertomista. Aamusta alkaen se oli isälläkin heti mielessä, että missä nyt voisi nauttia sen ekan muistelon."

Äidistäkään ei ollut pienelle pojalle turvaa, sillä tämä kuului Maanpuolustusnaisten Liittoon. 

"Kavereille valehtelin, että kotona odotti dullantuoksuinen äiti, vaikka todellisuudessa äitini istui illat sotilaskodissa myymässä munkkikahvia. Äidin asiat oli lopulta aivan sotkussa", Poikanen kertoo.
 

Reserviläisperheessä kasvaneena Poikanen oppi sotilasarvot ennen kuin aakkoset. Lippaa vedettiin jopa koulutaksin kuskille, alle kymmenvuotiaana.

"Ei sitä pieni lapsi ymmärrä, ettei reserviläisharrastus elämäntapana ole normaalia. Mutta lapsihan sopeutuu mihin vaan, jopa siihen, että saa leikkiä vain leluaseilla. My Little Ponyt isä otti heti pois, Masters of the Universe -ukoistakin sain pitää vain Man-At-Armsin. Illat katsottiin sotilasfarsseja."
 

Vasta siviilipalvelus vapautti Poikasen isänmaallisuuden kierteestä. Siviilipalveluksessa pojista tehdään miehiä, jotka rakastelevat asepalveluksessa olevien tyttöystäviä metsäleirien aikana. Poikasen elämä sai vihdoin valoisan käänteen, ja hän suoritti sivarin kurssinsa priimuksena. Sivarista alkoi myös kannabisharrastus.
........

Nyt Suomen Pössiksen jäsenet ovat siis havahtuneet tokkurastaan ja huolissaan kannabiskäyttäjien määrästä. He pohtivat jopa nuorisolle suunnattua pro kannabis -kampanjaa.

"Kyl me varmaan joku proggis tehtäisiin, jos me viitittäisiin", säkkituolilla retkottava Poikanen sanoo. Sitten hän sanoo täsmälleen saman asian uudelleen.

Eilen päättyneessä, 96-tuntiseksi venähtäneessä vuosikokouksessaan pössisläiset ilmaisivat sameissa yksinpuheluissaan huolensa nuorten raitistumisesta, asehulluudesta ja "sit niinku kaikest niinku täst paskast et mitä sä niinku kelaat". Kokoukseen osallistui jos jonkin sortin pitkätukkaa, kaikki neljä rauhankomitealaista, liuta koodareita sekä maamme reggaemuusikot pois lukien Riki Sorsa.

Eräs liikuttavimmista puheenvuoroista kuultiin raahelaiselta ite-botanistilta Martti Ala-Jumalaudalta. Ala-Jumalauta kertoi Ruotsin metsisssä asuneesta isoisästään, joka veteli venäläistä kamaa suoneen enemmän kuin yksikään Motivuksen nuorista ikinä. Ala-Jumalaudan sanoin "roinaa tuli varpaisiin ja polvitaipeisiin ja ties minne".

"Ei perkele siellä huudettu että 'saako viilennetyn puhtaan salipyyhkeen!' tai 'solarium on liian kuumalla!'. Siellä oli tosimiehet kovissa olosuhteissa tykittämässä", Ala-Jumalauta päätti puheensa eikä kokoussalissa yksikään hashispiippu pysynyt kuivana.

Ala-Jumalauta itse kokeili armeijaa, mutta lopetti sen nopeasti.

"Kaikki tietävät, että sotiminen on vaarallista, mutta siihen isänmaalliseen kertailutouhuun jää nopeasti koukkuun. Yhtäkkiä on prenikkaa ja marsalkan päiväkäskyä seinillä ja army-kuosia päällä ostarilla. Kokardipäissään tulee petollinen olo, niin kuin olisi taistellut Suomen itsenäisyyden puolesta, vaikka oikeesti on ollut aivan turvallisessa pusikossa ampumassa paukkupatruunoilla."

Hän haluaa tähdentää, että pössisläiset edistävät vain vaarattomien huumausaineiden asiaa Suomessa.

"Itse olen mietojen huumeiden käyttäjä, vaikka eihän se Mietaa ole tykännyt, kun olen hänen takapihaltaan käynyt vohkimassa hamput", Martti Ala-Jumalauta kertoo.

Pössis ry:n Puhdas Neula lapselle -keräyksen voitot käytetään tänä vuonna pillereihin ja uusiin piippuihin. Lisäksi kerhotiloihin ollaan ostamassa lusikoita, sytkäreitä ja piimälimppua.

Fingerpori ja Hugleikur – kilttejä ja ilkeitä törkeyksiä

Pertti Jarla: Fingerpori 6.

Harva asia on yhtä vakavaa kuin huumori. Sanoisin jopa, että ihmisen huumorintaju tai huumorintajuttomuus kertoo hänestä enemmän kuin hänen kirjahyllynsä tai lavuaarikaappinsa sisältö.

Vasiten huonon huumorin ystäville on ilmestynyt kaksi uutta kokoelmaa täynnä alatyylisyyksiä ja suoranaisia törkeyksiä. Pertti Jarlan Fingerpori 6 (Arktinen banaani) on jo ties monennesko Fingerpori-albumi. Hugleikur Dagssonin Huumorin musta kirja (Atena).
.......

Fingerporista on tullut muutamassa vuodessa suomalaisten suuresti rakastama sarjakuva. Fingerporin homonyymeistä (tirsk!) on jopa tehty opinnäyte ja myöhemmin yhdessä Jarlan kanssa kirja Minä sinulle homonyymit näytän!, joten tässä ollaan vakavien asioiden äärellä. Jokaisella lienee oma suosikkihahmonsa Fingerporissa. Minulla se on Heimo Vesa, kiltti tutkija, joka tahattomasti ajautuu kiusallisiin tilanteisiin.

Mikä Fingerporissa naurattaa? Ainakin juttujen tahallinen kömpelyys, rehellinen puupäisyys.  Kun juttujen "huonous" on yksi kantavista Fingerporissa eivät haittaa tason notkahduksetkaan. Kuten professori Jukka Kemppinen kirjoittaa uuden albumin esipuheessa, Fingerporin stripeistä rakentuu kokonaan oma maailmansa. Tämä on suurelta osin Jarlan mainion piirrosjäljen ansiota. Jarlan hahmot ovat eloisia, ja välillä itse vitsiä enemmän naurattaa hahmojen ilmeet ja asennot. Vaikka Fingerporin piirrosjälki on vuosien kuluessa hioutunut, Fingerpori näyttää onneksi edelleen rosoiselta. Fingerpori on kuin Porin tori sateisena iltapäivänä. Rujo mutta hellyttävä.

Luulen, että Fingerporista pidetään, sillä se ei ole millään lailla ilkeä. Fingerpori on hyvin ihmisrakas sarjakuva, jossa seikkailevat sympaattiset hölmöläiset. Pohjavire on aina hyväntahtoinen, silloinkin kun loukataan: "En haluaisi muistuttaa valastanne." "Muistutatte silti." Fingerporissa saavat lämmintä kyytiä (tirsk!) niin hipit, poliitikot, mummot, uskovaiset, homot, seksialan ammattilaiset, Mustanaamio, paavi, Jeesus kuin Aatukin. Jopa ujo pervertikko Asko Arimo Vilenius on ennen muuta mukavan oloinen kaveri, vaikka hän toisinaan sekaantuukin ajatuksissaan. Jopa tökeryyksiä laukova (oletan) neiti-ihminen Rivo-Riitta on lyhytsanaisuudessaan ja umpimielisyydessään ihastuttava.
.......

Hugleikur Dagsson:
Huumorin musta kirja

Islantilaisen sarjakuvantekijä Hugleikur Dagssonin huumori on pari pykälää rivompaa kuin kotoisen Fingerporin. Huumorin musta kirja kokoaa yhteen 666 toinen toistaan loukkaavampaa ja alatyylisempää piirrosta. Dagssonin piirrokset ovat täynnä verta, ihmiskehon nesteitä, jättimäisiä sukupuolielimiä, sadistisia sutkautuksia ja julmia kuolemantapauksia.

Dagssonin piirrokset ovat kuin Max Cannonin Raakaa lihaa -sarjakuvia, mutta teini-ikäisemmällä huumorilla. Teini-ikäistä roisiutta alleviivaa tietysti piirrostyylikin. Piirrokset ovat enemmän raapustuksia kuin valmiita kuvia.

Hugleikurit naurattavat, sillä ne ovat säälimättömän tylyjä. Miten ilkeitä tikku-ukot voivat toisilleen ollakaan! Parasta on tietenkin jälleen kerran yrittää selittää näitä juttuja esimerkiksi ruuhkabussissa tutulleen kovaan ääneen. Suosittelen kirjaa lämpimästi esimerkiksi todella veemäisen työpäivän päälle luettavaksi. Oivaa, raakaa ja puhdistavaa. Ja ehdottomasti huonoa. Toivottavasti tätä nuorisoa turmelevaa kirjaa luetaan salaa yläkouluissa ympäri maan.


kirja-arvio: Pertti Jarla: Fingerpori 6
kirja-arvio: Hugleikur Dagsson: Huumorin musta kirja.