Tuomari Nurmion murrelevy Dumari ja Spuget pyyhkii pölyt Stadin slangista

Tuomari Nurmio: Dumari ja Spuget

Murrerunous pitäisi kieltää. Se on mukahauskaa, teennäistä ja yksitoikkoista.

Ymmärrän, että ihmiset puhuvat murteilla, ja muutamissa tapauksissa se antaa puhujasta jopa sympaattisen kuvan. Hämäläisittäin pudottelevasta ihmisestä syntyy heti rehellinen, forrestgumpmainen, vaikutelma. Sitä paitsi oletteko muka ikinä tavanneet ilkeää tamperelaista?

Kun taas kuulen turkulaisten, raumalaisten tai porilaisten puhuvan televisiossa, haluan heti lahjoittaa rahaa aivovammapotilaiden kuntoukseen. Karjalaisten höpöttely saa aikaan sen, että tekee mieli juopotella. Kainuulaisten ja lappilaisten puheenparresta tuumin, että kauanko nuo ovat jo juopotelleet.

Eli jos ihmisen on aivan pakko puhua murteella, antaa mennä vain. Mutta murrehöpinät taiteena? Ei, ei, ei. Vielä kerran ei.
.......

Miten Tuomari Nurmio siis onnistuu uudella levyllä Dumari ja Spuget, jolla hän laulaa stadin slangilla tarinoita Helsingistä? Mitäs, mitä... Ei tämä nyt ole sekä konseptilevy että murrelevy? Taitaa olla. Dumari ja Spuget vie kuulijan Hakaniemen, Kallion ja Alppilan röpelöisille kaduillle ja porttikonkeihin. Levyn lauluissa seikkailevat narkkarit, spurgut, pelastusarmeijan mimmit ja liuta muita poikia varjoisilta kujilta. Tätä levyä pyörittävät pullo ja pilleri, piippu ja pulveri. Tuomarin kuvaamia hahmoja Hesarilla ja Puukkobulevardilla todellakin hyörii.

Juuri kun pääsin haukkumasta murretaidetta, pitää myöntää, että nimenomaan Nurmion kielellinen taituruus pelastaa levyn. Murteella voi kuin voikin tehdä jotain laadukasta! On ilo kuulla näin napakkaa laulunsanoittamista vuonna 2013. Tuomarin suussa slangi herää eloon, säkeet rimmaavat millintarkkuudella ja tarinat tuntuvat eletyiltä ja koetuilta: Nuorempi lauluntekijäpolvi saattaa vain ihailla kynän terävyyttä ja Nurmion taloudellista lyriikkaa. Nurmion rahiseva ääni tuo koviin teksteihin vielä lisää särmää ja uskottavuutta. Tuomari ei kuulosta koskaan ulkokohtaiselta kuten niin moni muu rankoista aiheista kirjoittava muusikko.

Joku paikallinen murrekiho vetänee Nurmion levystä herneet nenään. En bamlaa enkä bonjaa stadin slangia, mutta murremouhottajat nillittävät aina kielen aitoudesta, ikään kuin murre olisi autenttista jossakin tietyssä ajan ja paikan pisteessä. Mutta eihän 1950-luvun puhuttu kieli ole sen aidompaa kuin 1910-luvun kieli tai 2010-luvun kieli. "Stadin slangi" ei enää ole Sörkan kundien kieltä, vaan somalitaustaisten ja kantasuomalaisten nuorten uutta kieltä. Kieli elää, sitä ei voi sementoida.

Harmi, että musiikillisesti Dumari ja Spuget ei tarjoa mitään uutta Tuomari Nurmion levyjä kuunnelleelle. Nurmio sekoittaa jälleen pataan romuluista bluesia, suomi-iskelmää ja vanhaa kunnon rock 'n' rollia. Näillä eväillä on kokattu jo aika monta Nurmio-albumia. Tulos toimii, mutta ei kuulosta kovin raikkaalta. On hieman harmi, ettei Nurmio tule mukavuusalueeltaan pois. Sävellyksissään hän kierrättää samoja aihioita, välillä jopa samoja kappaleita albumilta albumille. Sen sijaan orkesteri svengaa juohevasti. Tämän kokoonpanon täytyy toimia elävänä erinomaisesti. Rock-levy ei voi olla huono, jos sitä kuunnellessa tekee mieli lähteä kapakkaan keskiketterälle.

Dumari ja Spuget vahvistaa sitä tosiasiaa, että Tuomari Nurmio on tehnyt hyvin etupainotteisen uran. Käytännössä hänen neljä ensimmäistä levyä muodostavat Nurmion tuotannon pihvin. Edellinen kuulostaa ankaralta, mutta näyttäkääpä joku toinen suomalainen, joka on latonut tiskiin yhtä kovat levyt kuin Kohdusta hautaan, Lasten mehuhetki, Punainen planeetta ja Maailmanpyörä palaa. Milläs niistä parannat.

JK. Arviossa on ihan piruuttaan puhuttu Stadin slangista murteena.


Levyarvio Tuomari Nurmio: Dumari ja Spuget.

Vaikeasti kirjoitettu on hyvin ajateltu?

Tampereella osataan selkeä ilmaisu.

"Sisällöllinen ero on pieni, mutta tyylin voitto on suuri." Suurin piirtein näin äidinkieltä opettanut yliopistonlehtori napautti meille yhteiskuntatieteiden opiskelijoille reilut kymmenen vuotta sitten. Hän yritti epätoivoisesti pitää graduntekijöiden suomen kielen edes välttävällä tasolla ja saada heidät hiomaan ilmaisuaan. Luulen, että syvällä sydämessään hän tiesi kaiken työnsä valuvan hiekkaan.

Sitaatti putkahti mieleeni, kun flunssassa viruessani erehdyin lukemaan erästä uunituoretta yhteiskuntatieteellistä väitöskirjaa. Poikkeuksellisesti en laita lähteen linkkiä tähän, sillä tarkoitukseni ei ole suomia kyseistä työtä, vaan käyttää sitä ainoastaan esimerkkinä. Uskokaa pois, tyylilajissaan se ei suinkaan ole ainoa.

Väitöskirja oli, sanalla sanoen, lukukelvoton. Oli pakko kysyä: Onko minussa jokin vikana vai onko kaikki täyttä p****a? Lainaan sieltä täältä, makustelkaa rauhassa:

"Näin jälkiteollisen kontrolliyhteiskunnan – käsite, jota en vielä ollut löytänyt kyseisestä artikkelia kirjoittaessa – sukupuoliero neuvoteltaisiin uudelleen tai kumottaisiin, moninaiset poliittiset toimijat tai subjektit voisivat saavuttaa hegemonisen position, mikä kyseenalaistaisi myös hegemonisen vallankäytön ja maskuliinisen ruumiin liiton: biologiseksi ymmärretyn miehen ruumiin ja ideologisesti tuotetun maskuliinisuuden välinen ero on kastroitunut."

"Sukupuoli on nimenomaan yhteiskunnan yliminän kautta tuottaman heteromelankolian performointia osana Toisen diskurssia." 

"Sukupuolen kurinpidollinen tuotanto saa aikaan valheellisen, sukupuolta heteroseksuaalisuuden hyväksi vakauttavan rakennelman ja lisääntymisalueelle paikantuvan seksuaalisuuden sääntelyn. Harhaa tai illuusiota sisäisestä ja järjestäytyneestä sukupuoliytimestä, siitä, että olisi olemassa selkeä sukupuoliero, jako miehiin ja naisiin, pidetään yllä ennen kaikkea heteroseksuaalisella matriisilla."

"Kuten artikkelissa totean, Butler tarkastelee mahdollisuutta muodostaa vaihtoehtoinen imaginaarinen järjestys hegemoniseksi kutsumansa tilalle, joka kyseenalaistaisi niin ymmärryksemme ruumiimme morfologiasta, muoto-opista, kuin falloksesta etuoikeutettuna poliittisena merkitsijänä."
 

Siis mitä vittua? Pippeli etuoikeutettuna poliittisena merkitsijänä tietysti puhuttelee minua, olenhan mies. Tosin olen omallani lähinnä merkinnyt joskus kahdeksikon lumihankeen. Kovin paljon muuta en väitöskirjan kielikukkasista ymmärtänyt. Lauseet ovat täynnä kompuroivaa käsitehuttua, ja tuttuun sosiologiseen tyyliin passiivilla painellaan eteenpäin, jotta niin tekijä kuin jäisi mahdollisimman hämäräksi.

Väitän, että ainakin lainaamissani katkelmissa kirjoittaja käy sillä rajalla, onko hänen tekstinsä enää ymmärrettävää suomen kieltä. Missä tahansa muualla kuin yliopistolla edellisen kaltaisista epäselvistä virkkeistä saisi ympäri korvia. Väitöskirja sattuu vielä olemaan omalta tieteenalaltani, joten minun kai tulisi tajuta asiasta edes jotain. Anteeksi, mutta en tajua.
..........

Korostan, että ohut sivistykseni tai vaatimaton älykkyyteni ei tietenkään kelpaa mittariksi siihen, onko jokin väitöskirja onnistunut vai ei. Jos eteeni kannettaisiin fysiikan alan väikkäri, en suurella todenäköisyydellä ymmärtäisi siitä mitään. Se ei tarkoita, että väitöskirjan kirjoittaja tai edes minä olisin typerä. Jokainen voi kokeilla tietonsa rajoja katsomalla Helsingin yliopiston uusimpien väitösten otsikoita. Harvasta niistä maallikko käsittää edes mitä on tutkittu. Väitöskirjoja ei kirjoiteta Pihtiputaan mummolle vaan tiedeyhteisölle.

Mutta edellinen ei ole mikään puolustus sille, että kirjoittaja naputtelee toistasataa sivua läpipääsemätöntä tekstiä.

Mitä siis pitäisi ajatella, kun en saa väitöskirjan suomenkielisistä virkkeistä tolkkua? Missä menee raja, että tieteellinen teksti muuttuu joutavaksi jargoniksi? Kuinka monta kömpelöä uudissanaa tutkija voi ahtaa virkkeisiinsä?

Tieteen tehtävänä on valaista maailmaa, ei hämärtää sitä. Huonosti kirjoitettu on huonosti ajateltu. En ymmärrä, miten nämä kaksi tolkullista totuutta unohtuvat yliopistolla. Kun lukee tarpeeksi epäselvästi kirjoitettua tekstiä, tulee aika äkkiä mieleen ne keisarin uudet vaatteet. Onko sotkuisen sanamagian takana todellisuudessa jotain kovaa asiaa vai silkkaa höpsismiä? Haistan Himasen!

Yliopistolla oppii kirjoittamaan huonosti. Yliopistolla oppii käyttämään sanoja, jotka eivät tee maailmaa selkeämmäksi vaan hämärtävät merkityksiä. Pahimmillaan yliopisto tuottaa ja uusintaa hegemoniaa, jossa yksilöön performoidaan molaarisuutta, joka representoi erojen ensisijaisuutta korostavaa molekulaarisuutta ja vähemmistöksi tulemisen heteromatriisia. Ok, vedin tuon viimeisen virkkeen stetsonista (sanat tosin löytyvät kyseisestä väikkäristä). Mutta ymmärtänette pointtini.

Onnittelut silti väittelijälle ja terveisiä yliopistotutuille. Ainakin taas muistin, miksi sosiologian kirjojen lukeminen aiheutti viiltävää kipua otsalohkossa. Ja miksi flunssassa ei pidä lukea mitään maitopurkin tuoteselostusta vaikeampaa.

Äh, nyt olen ihan heteromelankolinen. Taidan lukea Ilta-Sanomista muutaman Porin Ässät -jutun. Siellä en ainakaan törmää tällaisiin lauseisiin:

"Erontuotanto perustuu negatiiviselle liikkeelle: ollakseen olemassa määrittyneenä, on olion kiellettävä vastapuolensa, ja ero, jonka kielto tuottaa, asettuu olion ulkopuolelle, olion ja sen vastapuolen väliin, jolloin identiteetti on rajoittumista ja paikantumista suhteessa toisiin, mutta se on myös dynaamista kieltoliikettä, joka tapahtuu toisten välityksellä."

Ettäs tiedätte.

On pörriäisen aika

Leskenlehti on varsin surullinen nimi
 niin iloiselle kukalle.

Kevät on vuodenajoista kummallisin. Se on vuodenkierrosta yhtä aikaa rehellisin ja petollisin hetki. Se on pohjattoman riemun ja vavisuttavan ahdistuksen aikaa. Se on suurten kysymysten ja ihanan kepeyden aikakausi.
..........

Kevään rehellisyys lähentelee raakuutta. Kuulu amerikkalaisrunoilija T. S. Eliot kuvaa Autio maa -runossaan (1922):

”Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihoittaa
uneliaita juuria kevätsateella.”’

Talvi tarjoaa turvaa, joka keväällä riistetään julmasti. Pakkasöiden päätyttyä hullut työnnetään asemille avohoitoon, ja lämpimässä lusineet pikkurikolliset potkitaan pihalle. Kerjäläiset kuskataan kulmille värjöttelemään, ja baarien nurkkapöytien miehetkin saavat maistaa päivänsäteitä. Kevät paljastaa kaiken: lian ja pölyn, koirankakan, hylätyt rakennukset, metsään ajetut autonromut, uudet uurteet kasvoissa. Kevät paljastaa olemisen turhantärkeyden.

Keväällä pimeään ei pääse enää pakoon. Hetken aikaa kaikki on paljasta ja väritöntä, ilman suojaa. Kun seisoo harmaanruskean valtaväylän reunalla, ymmärtää, mitä Eliot tarkoitti kirjoittaessaan "minä näytän sinulle ahdistuksen kourallisessa tomua". Itsemurhia tehdään eniten kevätkuukausina, Suomessa toukokuussa.

Keväällä jokaisen hetken tärkeys painostaa mieltä, jokainen ilta tuntuu vaatimukselta tehdä jotain merkityksellistä. Alkaa pakonomainen kilvoittelu toimeliaisuudella. Yksi tarttuu kuokkaan, toinen rapaan, kolmas ostaa mopin. Askareiden ajattelu on ihmisen kokoista ajattelua. Siksi kevät on nin petollinen, silloin ihmispolon mieleen juolahtaa helposti liian suuria kysymyksiä. "Se on tää paniikin tunne, paniikin tunne, ja se tulee joka kevät", Kauko Röyhkä voihkii kappaleessa Kevät (1991).   
.........

Mutta sitten on se kevään toinen puoli. Valo, äänet ja tuoksut. Kevät porautuu suoraan takoraivoon. Valo puhuu, on toukokuu. Katujen varsilla näkyy paikoilleen jähmettyneitä, takakenossa seisovia ihmisiä, jotka ovat kääntyneet kohti taivaalla möllöttävää Apolloa. Onnelliset ihmispatsaat silmät kiinni, suunpielissä pilkistävä hymy. Sillä aurinkoa kukaan ei omista, se kuuluu kaikkein köyhimmillekin. Niin rantojenmiehetkin palaavat rannoille yösuojistaan, tuntevat vapauden kaihon syrämissään. Ensin haukkaavat meri-ilmaa, sitten naukkaavat lestistään. Kuka nyt kesällä asuu!

Entäs ne kevään äänet? Kiljuvien lokkien huuto torin yllä, valuva puro lenkkipolun kupeessa, vuoden ensimmäinen yösade, joutsenten raskaat siiveniskut lahden poukamassa ja moottoripyörien kiihdytysäänet. Lautasten kilinä terassilla, tamppausta takapihalla, työkalujen kolina pihavarastolla. Kevään äänimaisema on erikoinen yhdistelmä äärimmäistä kovuutta, kirkkautta ja pehmeyttä.

Samalla lailla kevään tuoksutkin ovat sekoitus ylevää ja matalaa. Kevät tuo suolaisen meren tuoksun kaupunkiin. Tuoksuu puutalokortttelien terva ja huoltamolta kulkeutuu bensiinin katku ja pesunesteen limetti. Tuoksuu tyttösten parfyymi, vahva kahvi ja kuohkea multa. Ja yhtäkkiä lehahtaa vesijättömaan, märän maapohjan ja hevosenpaskan lemu. Sellaista elämäkin on, chanelviitosta tulevien ruumiiden päällä.

Ja siinä aistien ylläkylläisessä pommituksessa, elämääsi ihmetellessä, piispanmunkillesi laskeutuu kevään ensimmäinen kärpänen ja töpöttelee kärsällään munkin lakkia. On pörriäisen aika.

 

Niin kiire ei ole kellään, ettet ehtisi lukea myös Sinisen zeppeliinin koskettavaa ja elämänmakuista syysarviota Lokakuun manifesti sekä talviarviota Helmikuun manifesti.

Sketsihahmot Samppa Linna ja Timo Jutila: Ny rillataan viimeiseen asti

Ny rillataan! Turkulainen sketsihahmo Samppa Linna ja tamperelainen sketsihahmo Timo "Juti" Jutila yhdistävät voimansa jääkiekon MM-kisojen virallisessa kisabiisissä Ny rillataan viimeiseen asti. Ihanaa, markkinointiosasto, ihanaa!

Rillaus [ril-auz] tarkoittaa alun perin porsaanlihan kypsentämistä avotulella tai hehkuvilla hiilillä, mutta Linnan ja Jutilan duetossa rillaus on tätä monimerkityksisempää. Rillaus merkitsee paitsi menestymistä myös alkoholijuomien nauttimista.

Ny rillataan viimeiseen asti soi koskettavasti ja elämänmakuisesti Irwin Goodmanin hengessä. Samppa Linna hoitaa räpäytyksen ja Jutille jäävät lyhyet iskulauseet. Jutin kankeista tanssiliikkeistä päätellen hänen nilkkatulehduksensa oireilee vieläkin. Jos tarkkoja ollaan, turkulaisilla on 3-1 ylivoima kappaleessa, sillä kertosäkeen melodia on napattu Matin ja Tepon Mä näitä polkuja tallaan -hitistä.

Mikään Poika saunoo -klassikon veroinen kappale Nyt rillataan viimeiseen asti ei ole, mutta iänikuisia hevikitaravingutteluja parempaa urheilumusiikkia. Kappaleen tuotanto muistuttaa Petri Nygårdin menestyskappaleita, mutta aivan samanlaiseen poeettiseen koheltamiseen ei ylletä. Sketsihahmona Samppa Linna on turkulaista keskitasoa, ja esimerkiksi Bar Edisonista löytyy kesäviikonloppuisin paljon hämmästyttävämpiä turkulaiskollien karikatyyrejä: "Onk sul biittii huules! Saak määki?"

Toivon, että Linnan ja Jutilan kädenlyönti Hartwall-areenalla johtaa Turun ja Tampereen väliseen liennytyspolitiikkaan. Parhaimmassa tapauksessa hienojen kaupunkien asukkaat oppivat toisiltaan. Turkulaiset voisivat ottaa tamperelaisilta heidän mutkatonta joviaaliuttaan, ja tamperelaiset saisivat turkulaisilta pukeutumisvinkkejä. Toivon myös, että Tohlopin ohjelmissa soitettaisiin tulevaisuudessa enemmän Suurlähettiläitä.

Jääkiekon MM-kisat alkavat 3. toukokuuta, ja sieltä voi Samppa Linnan ja Jutilan lisäksi törmätä muihinkin johtaviin suomalaisiin sketsihahmoihin.

Suomen paras blogi eli mitä teen väärin

Johtava pystysuunnan
blogisti tyypillisessä miljöössään.

Helsingin Sanomien Kuukausiliite etsii koko vuoden Suomen parasta blogia ja toivoo lukijoiden ehdotuksia. Kuukausiliitteen määritelmän mukaan hyvä blogi on "mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu, tyylikäs, visuaalinen, ajankohtainen, reagoiva ja sitä päivitetään usein."

Pakkohan tästä on tehdä blogikirjoitus, suorastaan metablogaus. Tässä blogikirjoituksessa käsittelen siis blogikirjoittamista.
.........

En osaa edelleenkään ajatella blogia omana tekstityyppinä tai julkaisumuotona, mutta asiaan minua pedantimmin suhtautuvat voivat katsoa Wikipedia-artikkelista, mikä tekee blogista blogin. En liioin osaa ajatella itseäni blogistina, sillä se nimike tuntuu pelkästään hupsulta. Kutsun itseäni mieluummin nettikirjoittelijaksi, vaikka se tuokin mieleen umpiluupäisen keskustelupalstoilla meuhkaavan keski-ikäisen valkoisen miehen. Eihän tuo kuvaus edes ole kovin kaukana totuudesta.

Emmin blogin avaamista pitkään, sillä se tuntui jo puoli vuosikymmentä sitten vanhentuneelta idealta. Nyt netin suosituinta jokamiessisältöä lienevät twiitit, ja monet intoilevat Pinterestin ja Tumblrin kaltaisista mikroblogi- ja kuvanjakopalveluista. En ole vielä rohjennut "tumbleerata", edes yksin ollessani. Trendi vaikuttaa siltä, että blogimaiset verkkosisällöt muuttuvat koko ajan lyhyemmiksi ja visuaalisemmiksi. Silti perinteinen blogi on pitänyt pintansa. 
.........

Palataan kysymykseen millainen on Suomen paras blogi. Ainakaan se ei ole tämä! Viestintäalalla työskentelevät tuttuni ovat antaneet ystävällisiä neuvoja siihen, millainen onnistuneen blogin pitäisi olla. Tällaisia vinkkejä olen ainakin saanut, muotoilut tosin omiani:

"Blogisi tulisi keskittyä johonkin tiettyyn asiaan tai teemaan." 

"Blogikirjoitusten tulisi olla henkilökohtaisia."

"Blogisi kirjoitukset ovat aivan liian pitkiä nettiin."

"Blogissasi pitäisi olla monipuolisempaa sisältöä kuin pelkkää tekstiä."

Taidan tehdä kaiken siis vähän väärin tässä blogissa. Muutama sananen edellisiin väitteisiin "puolustukseksi".

Hauskuus tässä blogin pidossa on kirjoittaa juuri siitä, mitä kulloinkin mieleen juolahtaa. Epäselvät aihevalinnat saavat siis jatkoa. Olisi pitkästyttävää keskittyä johonkin teemaan tai tyyliin. Zeppeliini leijukoon minne sattuu, sellainen on zeppeliinin karaktääri.

Henkilökohtainen on poliittista, ja tässä blogissa pyrin välttämään molempia. Kehotan ihmisiä ylipäätään kertomaan vähemmän henkilökohtaisista asioistaan.

Pituus on miehelle usein kipeä paikka, niin minullekin. Syyllistyn toistuvasti ilkkamalmbergiaanisiin mittoihin, mutta yritän parantaa tapani. Jaarittelu on jaarittelua, julkaisi sen missä tahansa.

Monipuolisempaa sisältöäkään ei taida tulla. Eikä kauniimpaa. Ei tämä blogi nyt mikään nätti ole, mutta kukkiihan se perunakin. Seilataan tässäkin vastavirtaan ja jätetään kuvat, joissa on syväterävyyttä ja pikkuruisia koriste-esineitä upeaan Kalastajan vaimo -blogiin. Kyllä moderni mies voi ja saa pitää sisustuksesta ja käsitöistä!

Päätän poikkeuksellisen omahyväisen blogikirjoituksen kehumalla muutamaa muuta blogia, joiden reviirille en tohdi tulla. Kokkauspuolen ja anniskeluhommat hoitakoon Hellasoturi. Pantterin puremia -blogi sisältää tiukkoja yhteiskunnallisia mielipiteitä. Pantterin puremia lukee mielellään, sillä siellä hyvikset ovat edelleen hyviksiä ja pahikset pahiksia. Ja pahis on yleensä Matti Apunen. Tällä viikolla löysin myös Perustuslakiblogin, jota ylläpitää aina vauhdikas Suomen valtiosääntöoikeudellinen seura. Varoitus: Perustuslakiblogi ei sisällä neulontaohjeita. Filosofeeraavalla tuulella pistäydyn Tietämättömyyden pimennysverhon takana. Nyt kun löytäisi vielä intohimoisesti kirjoitetun urheilublogin, jossa kerrotaan kummallisista lajeista.

Vapaus tai tissit!

Musliminaisaktivistit
lähettävät terveisiä länsinaisille.

Tissit ja naistenoikeudet. Upeita asioita molemmat. Valitettavasti niiden rinnakkaiselo ei aina tunnu onnistuvan.

Viime viikolla poliittisesti valveutunut henkilö saattoi nähdä poliittisesti värittyneitä rintoja ympäri Eurooppaa. ukrainalaislähtöinen FEMEN-naiskollektiivi nimesi huhtikuun neljännen päivän "Topless Jihad" -päiväksi eli karkeasti käännettynä "Yläosaton pyhä sota"-päiväksi.

Sekstrimisteiksi itseään kutsuvat FEMEN-naiset ovat tissitempaisseet jo monta kertaa aiemmin. Esimerkiksi helmikuussa Italian ex-pääministeri Silvio Berlusconi joutui paljasrintaisten naisten protestin kohteeksi. Tosin Berlusconin uhkailu paljailla rinnoilla on vähän kuin pelottelisi nälkäistä uroskarhua avonaisella hunajapurkilla.

Topless jihad -päivällä FEMEN-aktivistit halusivat osoittaa tukensa tunisialaiselle 19-vuotiaalle Amina Tylerille, joka oli julkaissut Facebookissa itsestään yläosattomia kuvia. Kuvilla ja kehoonsa maalaamillaan feministisillä iskulauseilla Tyler halusi herätellä keskustelua naistenoikeuksista kotimaassaan.

Kuvien seurauksena hän sai liudan tappouhkauksia, ja hänet ilmeisesti passitettiin väliaikaisesti psykiatriseen sairaalaan. Maan hyveiden edistämisen ja paheiden estämisen komission (sic!) nokkamies vaati nuorelle naiselle joko 80-100 raipaniskua tai mielellään kuolemantuomiota kivittämällä. Näemmä tissi on kynää terävämpi, kun miettii millaisia reaktioita tällainen kohtalaisen viaton protesti aiheuttaa uskonoppineissa. Toivottavasti kyseinen herra ei saa selville, että internetissä on muitakin tissejä (tai niin olen kuullut).

Jupakka muuttui vasiten kimurantiksi kun musliminaiset käynnistävät vastakampanjansa, Muslimah pride -päivän. Sen aktivistit lähettivät Facebook-sivuillaan kitkerät terveiset läntisille naisaktivistikollegoilleen:

"We as Muslim women and those who stand with us, need to show FEMEN and their supporters, that their actions are counterproductive and we as Muslim women oppose it. So please post pictures of your beautiful selves, whether you wear hijaab, nikaab or not. This is an opportunity for Muslim women to get a say and show people that we have a voice too, that we come in many different shapes and sizes that we object to the way we are depicted in the west, we object to the way we are lumped in to one homogenous group without a voice of agency of our own."

Eli väärin vilauteltu! Yhtäkkiä vastakkain olivat musliminaisaktivistien käsitykset naistenoikeuksista ja länsimaisten naisaktivistien käsitykset naistenoikeuksista. Molempien osapuolten lähtökohta on, että naisilla tulee olla oikeus päättää omasta kehostaan ja pukeutumisestaan. Tähän yksimielisyys sitten päättyykin. FEMEN-aktivistien ideana (kai) on, että naisten vapaaehtoinen alastomuus on ok, ja protestilla haluttiin osoittaa, miten kohtuuttomasti Amina Tyleria oli kohdeltu. 

Musliminaisten vastakampanjassa länsinaisten performanssia pidettiin mauttomana ja holhoavana. Kampanjaan mukaan lähteneet naiset kirjoittivat, että musliminaiset eivät tarvitse länsinaisia kertomaan heille, ovatko he sorrettuja vai eivät, eivätkä he tarvitse länsinaisia tyrkyttämään omaa ideologiaan. Tissit törmäsivät seinään.

Peittäminen on poliittista siinä missä paljastaminen. Muslimiaktivistit sanoivat, että hijaabin, huivin tai burkhan käyttö ei ole osoitus sorron kohteena olemisesta vaan valinta, jolla he kunnioittavat uskontoaan ja kulttuurinsa tapoja. Eikä länsifemineiställä pitäisi olla asiaan nokan koputtamista. Nettikeskustelussa musliminaiset ihmettelivät esimerkiksi Ranskan kiisteltyä lainsäädäntöä, jossa kielletään kokonaan peittävät kaavut. Tätä pidettiin inhottavana puuttumisena ihmisen yksilönvapauteen. Toinen esimerkikki on muutama päivän takaa Israelista, jossa pidätettiin juutalaisnaisia, jotka rukoilivat vain miehille tarkoitetuissa rukoushuiveissa. Joskus tuntuu, että monissa yhteiskunnissa löytyisi suurempiakin huolenaiheita kuin se, miten naiset pukeutuvat.

Entä miten valkoiset naiset sitten vastasivat hunnutetuille feministisisarilleen? Kuten Tulva-lehden päätoimittaja Atlas Saarikoski kirjoitti, FEMENin vastaus musliminaisille oli vähintäänkin kolonialistiselta kalskahtava: "He kirjoittavat julisteisiinsa kuinka he eivät tarvitse vapauttamista, mutta heidän silmiinsä on kirjoitettu "auttakaa minua"", FEMENin puhehenkilö Inna Sevtsenko sanoi. Sevtsenko tahtoi kai sanoa, ettei joka tapauksessa alistettu musliminainen ei välttämättä käsitä olevansa alistettu, ja meidän vapaiden tulisi kertoa alistetuille heidän kurjuudestaan. Paitsi että "orjuutetut" ja "avuttomat" eivät välttämättä pidä itseään sellaisina. Eivätkä välttämättä ole sellaisia. Musliminaisille "naisen vapaus" lienee osittain tai ehkä kokonaan jotain ihan muuta kuin... no, julkisia tissejä.

Tissi-gate on toki vain pieni säie lännen ja islamilaisen maailman välisessä nokittelussa. Lähi-idän maissa Yhdysvaltalaisilla joukot ihmettelevät toistuvasti, mikseivät "Ne pirulaiset vain ymmärrä tulla vapautetuksi". Hassua kyllä, neuvostoliittolaiset rivisotilaat ihmettelivät talvi- ja jatkosodan aikana Karjalan metsikössä aivan samaa. Sellaista on vapaus, ja sitä on monenlaista.


JK. Sillä välin Venäjällä: Patriarkka Kirill pitää feminismiä vaarallisena ilmiönä, joka tyrkyttää "vapauden illuusiota" naisille, joiden pitäisi pikemminkin keskittyä perheisiinsä.

Turun toriparkki harkitsee kaupungin rakentamista

Turun toriparkin sisäänkäynti.

Turun toriparkki harkitsee 170 000 asukkaan kaupungin rakentamista parkkiluolan ympärille. Asia varmistui, kun Korkein hallinto-oikeus tyrmäsi Toriparkin kaavoitussuunnitelmat "kalliiksi, laittomiksi ja ihan ****n järjettömiksi". Toriparkin ideoijat päättivät välittömästi tyrmäävän päätöksen jälkeen ryhtyä toimeen, koska keskustankehittäminen.

"Lainvoimaiset päätökset, jääviydet ja häpeän tunne eivät ole koskaan hidastaneet tärkeiksi katsomiamme rakennushankkeita", Toriparkin puhemies Niko Lauta sanoi.

Turun toriparkki valmistui alun perin vuonna 1208 paikaksi, jossa autot olivat susilta suojassa. Ajatus vetovoimaisen kaupungin rakentamisesta parkkiluolan ympärille sai alkunsa vuonna 1989, kun joku keksi, että Toriparkki on periaatteessa vain mutavelliin kaivettu jättimäinen kuoppa. "Ajatus oli ensin lisätä sen vetovoimaa keltaisilla kaistaviivoilla ja vaahtosammuttimilla, mutta sitten keksimme tämän city-homman", idean alkuperäisisä, jo eläkkeellä oleva imurikauppias Nestori Pikeepaita linjaa Sokoksen ravintolamaailman looshissa istuessaan.

Turun Toriparkin mukaan kunnollista kaupunkia on tarvittu siitä asti, kun kaikki kiva kaavoitettiin kauas savipellolle eikä Toriparkin ympärillä tehty vuosiin mitään.

"Käytännössä Toriparkin ympäristö on ollut jättömaata yli 800 vuotta. Joku kirkko, joki tai linna, en näe sellaisilla mitään arvoa, kun tilalla voisi olla neliskanttista parkkitaloa", hankkeen nykyinen vetäjä Allan Pörsti kertoo. Hän näyttää piirrustuksia, joissa Toriparkin ympärille kohoaisi muutamassa vuodessa sosiaalitilat yli 170 000 torimyyjälle sekä kioski, huoltopömpeli ja Otto-automaatti. Hintaa tälle kaikelle tulisi arviolta noin 80 miljoonaa.

Puuhamiesten seuraavana tavoitteena on saada yksityiset sijoittajat mukaan rahoittajiksi. "Veronmaksajien rahoja käytetään vain rakentamisessa, juoksevien kulujen kattamisessa ja mahdollisten tappioiden kuittaamisessa, mutta muuten tämä on täysin yksityisesti rahoitettu", he vakuuttavat epäilijöille sormet ristissä.

Lautaa, Pikeepaitaa ja Pörstiä selvästi harmittaa, että osa paikallisista asukkaista vastustaa kaupungin rakentamista. Miesten mukaan pieni, mutta äänekäs hippijengi on lamauttanut toimivan, suljetun demokraattisen päätöksenteon, joka Toriparkissa on ollut aina tapana. Ikävyyksiltäkään ei ole vältytty. 

"No tuossa on ollut kaikenlaista pyöräilijää vaatimassa kevyen liikenteen väyliä ja vanhukset haluaisivat kehittää joukkoliikennettä, mutta ääriryhmille emme voi alistua", Lauta sanoo tiukasti. Huhujen mukaan Toriparkin ympärille on heitelty myös liito-oravan papanoita. "Ja viime lokakuussa Audini päälle oli jatkuvasti kaadettu vaahteranlehtiä! Tämmöinen ilkivalta ei kuulu sivistyneeseen yhteiskuntaan", Pikeepaita puuskahtaa.

Toriparkin kannattajat näkevät, että viihtyisän ja vetovoimaisen pysäköinnin takaa nimenomaan se, että parkkiluolan ympärilläkin on jotain. "Niin no muutenhan tää on vaan ihan helvetin kallis autotalli, josta maksavat nekin, jotka eivät omista autoa", Lauta summaa.

Toriparkin nokkamiehet haaveilevat jo, että Turun toriparkki valitaan vuoden 2018 eurooppalaiseksi kulttuuriparkkiluolaksi. Turun toriparkilla olisi silloin mahdollisuus järjestää paikoitustiloja ympäri vuoden ja elävöittää koko sote-alueen parkkeerauselämää. Samalla suunnitelmissa siintää turkulaisen autoiluilmiön, sumuvalot päällä persiissä kiinni ajamisen, tunnetuksi tekeminen Euroopassa. Hankkeen mannekiineiksi on palkattu Zalando-mies. Asiaa tukee myös Tampereen yliopiston hämäläinen osakunta. "Edes me emme voisi keksiä näitä juttuja turkulaisista", Tamperetalolta lähetetyssä faksissa kerrotaan. 

"Näemme kaupungin rakentamisessa aivan valtavasti potentiaalia pysäköinnille", Pörsti innostuu. Hänen mukaansa markkinoinnin kohderyhmäksi valikoituivat yksinään autoilevat, keski-ikäiset espoolaiset. "Heissä meillä on neitseellinen kohderyhmä, sillä suurin osahan matkustelee nyt vain Helsingin länsiväylän seudulla. Voisimme saada heidät jonottamaan esimerkiksi Tuomaansillalle aamuisin."


Jutussa mainitut henkilöt ja turkulaiset kaavoituspäätökset ovat täysin fiktiivisiä, eivätkä perustu todellisuuteen.

Taidekritiikin tekemisen ja makkaran tekemisen eroista

Seppo Heikinheimo oli
Suomen johtavia kriitikoita.

Pitkäaikainen taidekriitikko, "kapitalismin henkinen ammattihuora" Otso Kantokorpi löi hanskat tiskiin. Virisi vilkas keskustelu suomalaisen kulttuurikritiikin voinnista ja tulevaisuudennäkymistä. Kantokorven oman Alaston kriitikko -blogin kommentoijilta herui kiitosta ja kehuja siitä, että edes joku uskalsi äänekkäästi protestoida kulttuuritoimitusten ja mediatalojen nykymenoa.

HS:n toimittaja Esa Mäkinen ehti ensimmäisenä tekemään vastablogauksen ja kutsui Kantokorven perusteita päätökselleen "löysäksi heittelyksi" ja haikailuksi maailmaan, jota ei enää ole. Eilen Hesarissa oli myös pitkä kirjoitus Kuka kaipaa kriitikkoa. Kannattaa tutustua myös toimittaja-tutkija Pekka Pekkalan nasevaan kirjoitukseen siitä, miten saman jutun laittaminen sataan kanavaan ei lisää sisältöjen monipuolisuutta vaan kyse on ainoastaan saman viestin monistamisesta. Joskus ilmiselvä asia todella pitää sanoa suoraan, jotta se tulisi ymmärretyksi! On surullista, jos puolessa Suomen tiedotusvälineistä kiertää tulevaisuudessa täsmälleen sama kritiikki.

Laitan lusikkani soppaan, sillä olen innokas kritiikkien lukija ja pidän aivan erityisesti kritiikistä tekstin lajina. Siksi luen nykytanssikritiikkejä, kuvataidekritiikkejä ja klassisen musiikin kritiikkejä, vaikka en ole millääin lailla näiden taidemuotojen aktiivikuluttaja tai ymmärrä niistä hölkäsen pöläystä. Erityinen lempilapseni on arkkitehtuuria koskeva kritiikki, jota tosin osuu silmiini aivan liian harvoin – ihan omaa laiskuuttani. Arkkitehtuurin tuntemukseni rajoittuu suurin piirtein siihen, että erotan talon linnasta.

Ehkä viehtymykseni johtuu siitä, että taidekritiikeissä on edelleen jäljellä rahtunen häpeilemätöntä elitismiä, vaikeatajuisuutta ja huikentelevaisuutta. Arvostan kritiikeissä intohimoísta suhtautumista asiaan, perehtyneisyyttä ja kykyä sitoa jokin taideteos isompaan kokonaisuuteen. Hyvä kritiikki saa minut oivaltamaan asioita. Ja hui kauhistus, taidekritiikeissä haiskahtaa sivistyneisyys. Samalla niissä on jotain ihanan boheemia kaiken matalamielisen KOHUotsikoinnin, alatyylisen nettikirjoittelun ja toimittajien omasta elämästä kertovien laiskanpulskeiden kolumnien keskellä. Hyvä taidekritiikki on kuin levollinen keidas nykyajan mediamaisemassa.

Maailma ilman taiten tehtyä taidekritiikkiä olisi masentava paikka.
........

Keskustelun perusteella toimittajien ja kulttuuriväen parissa tuntuu vallitsevan käsitys, että taidekritiikillä ja kritiikin ammattilaisilla ei mene Suomessa kovin hyvin. Kritiikin kirjoittamisella ei elä, saati tienaa. Sivustaseuraajalle mediakonsernien tarjoamat uudet free lance -sopimukset vaikuttavat melkoiselta riistolta. Kuulostaa hurjalta, jos mediayhtiöt todellakin saavat avustajiltaan lähes kaikki oikeudet heidän tuotoksiinsa ja rajattomat edelleenmyyntioikeudet niihin, mutta oikeudellinen vastuu säilyy tekijällä. Tällöin kirjoittajalla ei ole oikeutta päättää missä konsernin julkaisussa samaa juttua käytetään tai missä kontekstissa.

Tästä surkeasta tilanteesta huolimatta näen jotain hieman hellyyttävää siinä sävyssä, jolla kulttuuriväki puhuu kapitalismista. Markkinataloushan on huonoin mahdollinen talousjärjestelmä, jollei oteta lukuun kaikkia muita talousjärjestelmiä. Kantokorpi kirjoitti päätöksensä olevan vastalause "mediatalojen monopolikapitalistiselle kehitykselle". Poliitikko voi aina syyttää mediaa, ja kulttuuriväki voi aina syyttää kapitalismia. Kumpikaan kun ei saavu paikalle puolustamaan itseään.
..........

Pari viime päivää keskustelijat ovat kiertäneet perimmäistä kysymystä kuin kissa kuumaa puuroa: kuoleeko kriitikkojen ammattikunta Suomesta (lähes) kokonaan pois?

Kritiikin arvosta kirjoittaa Tommi Melender blogimerkinnässään Klikkejä tai kuolema. Hänen kirjoituksensa on erinomainen, sillä siinä yritetään pohtia bisneksenteon, sisältöjen kysynnän ja tarjonnan sekä journalismin muiden/perimmäisten arvojen yhteyttä. Melender kirjoittaa:

"Kun journalismista häviää idealismi ja jää jäljelle vain realismi, tuotteista eli jutuista tulee tuiki tavallisia kulutushyödykkeitä. Runoarvostelulla ja lenkkimakkaralla ei ole periaatteessa enää mitään eroa."

Lyön lujaa vastapalloon ja kysyn: entä jos eroa todellakaan ei ole. Provosoin hiukan lisää – miksi niillä edes pitäisi olla jokin ero? Makkara ja runokritiikki ovat tuotteita, joita myydään kuluttajille. Anteeksi rahvaanomaisuuteni, mutta en osaa nähdä runoarvion kirjoittamista tärkeämpänä työnä kuin hyvän makkaran valmistamista. Eikö toisen tuotteen jalustalle nostaminen kuulosta nykymaailmassa vain omahyväiseltä? Sitä paitsi niin makkaraa kuin runoarvosteluja voidaan tehdä erinomaisesti, kehnosti tai jostain siltä väliltä.

Aamulehden entinen päätoimittaja Matti Apunen on todennut, ettei vanhanmalliselle kritiikille enää ole lehdissä kysyntää. Apunen on luonnehtinut kulttuuritoimittamista "kritiikkipalvelujen tuottamiseksi". Teatterilippujaan varaavalle ihmiselle viisi vuotta vanhalla teatteriarviolla on yhtä paljon arvoa kuin viisi vuotta vanhalla makkaralla. Kritiikki on parasta kylmänä ja tuoreena. Sen jälkeen sillä on lähinnä kuriositeettiarvoa ja tutkijoille historiallista arvoa. Esimerkiksi Toini Havun vuonna 1954 julkaistu Tuntemattoman sotilaan arvio on edelleen kiinnostava teksti, mutta en usko sillä olevan kovin suurta merkitystä sille, tarttuuko joku Väinö Linnan romaaniin vuonna 2013.

Ikävä tosiasia on, että jos kukaan ei halua maksaa taidekritiikeistä, ne lakkaavat olemasta kaupallisia tuotteita ja muuttuvat tekijänsä puhdetöiksi. Se ei tee lopputuotteesta arvotonta muuta kuin markkinoilla (käytän tässä kirjoituksessa arvo-käsitettä varsin leväperäisesti, anteeksi), mutta tappaa kritiikin tekemisen tietysti elinkeinona.

Kapitalismin luova tuho lopettaa paitsi työpaikkoja myös kokonaisia ammatteja, kuten hissipojan, tukinuittajan tai katulampun sytyttäjän. Ehkä ammattikriitikot ovat samanlaisen laajan ammatillisen sukupuuton partaalla. Kaikkein ikävin kysymys onkin, että "mitä sitten?".
..........

Kritiikki on demokratisoitunut, tasapäistynyt, muuttunut vähemmän tärkeäksi ja paikoin kokonaan yhdentekeväksi.

Ammattikriitikoiden täytyy väistämättä muuttaa työtapojaan ja näkökulmiaan. Mitä järkeä on julkaista vanhanlaisia rock- tai poplevyarvioita, kun kuluttajat voivat ennen ostospäätöstään kuunnella tuotteen suoraan verkosta? Tuovatko mediassa olleet arviot tuotteille enää samanlaista näkyvyyttä kuin ennen? Miten esimerkiksi kehnot tai kiittävät elokuva-arviot vaikuttavat elokuvan
menestykseen? Luulen, että tuskin mitenkään. Mikä on – näin marxilaisittain ilmaistuna – kriitikon tuottama lisäarvo? 

Markkinointi ja kuluttajien suositukset ovat nousseet ammattikritiikin rinnalle ja ohi. Verkkokauppa Amazon on jokamieskriitikoineen ja automatisoituine suosituksineen tästä näkyvin yksittäinen esimerkki. Netti on täynnä amatöörikriitikoiden blogeja, joista ei tule hullua hurskaammaksi. Populaarikulttuurin (tai matalan kulttuurin) puolelta alkanut suuntaus ryömii hitaasti mutta varmasti myös korkeakulttuuriin. Oopperassa kävijöiden uusi sukupolvi twiittailee omia arvioitaan suoraan salista. Jonnekin tuohon kritiikin sekalaiseen tulvaan hukkuu parhaimpienkin ammattikriitikoiden ääni. 

Kriitikoiden rooli portinvartijoina ja kulttuurin vallankäyttäjinä – hyvän maun kolportööreinä – kutistuu väistämättä. Uskon, että se kismittää ammattikriitikoita, mutta kukaan heistä ei uskalla sanoa sitä ääneen. Mielipidevallan menetys tekee kipeää siinä missä minkä tahansa muun vallan menetys! Seppo Heikinheimon, Jukka Kajavan tai Tapani Maskulan kaltaisia majesteettijyrähtelijöitä ei tule lisää. Sellaiset hahmot aiheuttaisivat nykyaikana vain huvittuneisuutta, eivät pelkoa. Sosiaalinen media söisi heidät elävältä.

Edellä kuvattu muutos ei ole ilkeiden ja ahneiden mediakapitalisten aikaansaannosta. He vain yrittävät sopeutua tilanteeseen, eivätkä tee sitä välttämättä taloudellisesti tai sisällöllisesti järkevimmillä tavoilla. Samaan aikaan ammattikriitikoiden täytynee löytää uusi ekologinen lokero mediaympäristössä. Ennustan, että se karsii kantaa ja tekee kipeää, ikävä kyllä.

Föri (eli Syvä joki turkulaisittain)

Föri Aurajoella.

Jokilautta Föri on hieno tapa nähdä Turkua, kokea maailmaa. Föri liikennöi tält pualt jokke tois pual jokke ja takaisin. Toisinaan matkan sanotaan vievän Turusta Åboon. Förin matka-aika yli Aurajoen kestää hyvällä säällä noin pari minuuttia ja huonolla säällä noin pari minuuttia. Kuten Turkuun sijoittuvassa, modernin kotimaisen elokuvan klassikossa Levottomissa viisaasti todetaan: "Joskus on matkustettava kauas nähdäkseen lähelle."

Föri on turkulainen nähtävyys siinä missä Turun linna (n. 1280), kansallispyhättö Turun tuomiokirkko (n. 1292) ja Koivun veljekset (1974 ja 1983). Zeppeliini tuntee erityistä lukkarinrakkautta Föriin, ovathan molemmat kiireettömiä, herraskaisia tapoja matkustaa. Föri on lautan virallinen nimi. Nimi tulee joko ruotsin sanoista ”färja” tai englannin ”ferry” eli lautta.

Förin kyyti on tasaista, joskin laituriin osuessa matkustajan tulee varautua pieneen puskuun ja Förin sen hetkisen keulan kohoamiseen. Matkustusmukavuutta lisäävät Förin kyljiltä löytyvät penkit. Jäätelöä saa molempien laiturien välittömästä läheisyydestä. Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon Förin iloinen oranssi väri.

Parasta on, että Föri-matkan aikana voi nauttia historiasta ympärillään. Nyt ollaan varsinaisessa Suomessa. Pohjoissuunnassa siintää jo hylätty Kakolan vankila (1853), jossa lusivat aikanaan valtakunnan paatuneimmat rikoksentekijät. Kukkulan alta alkaa Port Arthurin rehvakas satamakaupunginosa. Alajuoksulla siintää purjelaiva Suomen Joutsenen (1902) ja kolmimastoparkki Sigynin (1887) mastot.

Föri on myös ehdottomasti kätevin kulkuväline päästä Ranta-Kerttuun tai Hunsvottiin. Ulkopaikkakuntalaiselle voin lämpimästi suositella näitä nuorekkaita kansanravintoloita. Kerttu-ravintoloiden runsas ja edullinen hampurilaisbuffet on kiistatta kokemisen arvoinen. Ranta-Kertusta on lisäksi vain Petteri Nummelinin lämärin mittainen matka meripuisto Forum Marinumiin. Jos tuulee sopivasti luoteesta, Förillä voi jälleen tänä vuonna kuulla Typhoonista kantautuvat, TPS:n päävalmentaja Kai Suikkasen hellän kannustavat huudot pelaajilleen.
..........

Lauttaliikenteen historia Aurajoella ulottu pitkälle 1800-luvun puolelle. Syynä oli kukoistava telakka- ja konepajateollisuus. Aurajoen kupeessa on rakennettu muun muassa suomen ensimmäinen höyrykone, lokomobiileja, höyrylaivoja, hinaajia, sukellusveneitä, panssarilaivoja, huviristeilijöitä ja dieselmoottoreita. Nykyisin Aurajoen varren komeasta telakkatoiminnasta muistuttavat lähinnä nostokurjet eli kraanat.

Telakkatyöläisten piti päästä vaivattomasti työpaikalleen, ja jo Krimin sodan jälkeen vuonna 1856 aloitti nykyisen Myllysillan kohdalla Turun Aurajoessa maksullinen 8 hengen soutulautta. Se korvattiin 1875 W.Crichtonin rakentamalla 18 hengen rautarunkoisella soutulautalla. Ensimmäinen höyrylautta aloitti säännöllisen liikennöinnin 1889.

Vuonna 1902 työväenyhdistys pyysi kaupunkia rakentamaan höyrylaivan liikennöimään jokea pitkin. Chrichton-Vulcanin konepaja sai lautan valmiiksi joulukuussa 2003, ja Föri otettiin käyttöön huhtikuussa 1904. Alunperin puilla lämmitetty lautta sai diesel-koneen vuonna 1955. Föri on Suomen vanhin jokapäiväisessä ammattiliikenteessä oleva kulkuneuvo.

Ensimmäisen naiskuskinsa Föri sai vasta vuonna 2006. Perimätiedon mukaan tämä aiheutti turkulaisissa Föri-matkustajissa jonkin verran ihmetystä ("kyl ai!") ja levottomuutta ("Osuk tämä varmaste laituri?") Vertailun vuoksi: Orvokki Kuortti lensi Suomen ensimmäisenä naislentäjänä Atlantin yli vuonna 1971 ja Finnairin ensimmäinen naislentäjä aloitti vuonna 1983. Förin kuski on lähes poikkeuksetta selvinpäin.
........

1980-luvulla Förin liikennöinti oli alamaissa, mutta kaupungin laajentumisen jälkeen Föri on puhjennut uuteen kukkaan. Kesäarkena Föriä käyttää noin viisi tuhatta ihmistä, talvella vähän vähemmän. Kaikkien aikojen matkustajaennätys tehtiin vuonna 1996 Tall Ship Race -tapahtumassa, jossa vajaan viikon aikana jopa 200 000 ihmistä matkasi Förillä Aurajoen yli. Tietojen mukaan yli sadan vuoden aikana yksikään matkustaja ei ole pudonnut Föriltä Aurajokeen.

Yli vuosisataiselle urallaan Föriä on kohdannut silloin tällöin vaikeuksia. Sota-aikaan lähellä Föriä sijaitsi ammustehdas, jonka neuvostoliittolaiset pommittivat maan tasalle. Rantaan varastoitu entinen föri upposi Aurajokeen jatkosodan pommituksissa. Se nostettiin myöhemmin ylös ja romutettiin sotasankarina.

Hankalan jäätilanteen aiheuttavat yöpakkaset pitävät Förin poissa liikenteestä toisinaan. Yöpakkasilla viitataan tässä siis keleihin, ei Suomen poliittiseen tilanteeseen. Kovina talvina Förin korvaa jääsilta eli turkulaisittain "lankonki". Förin väylältä murretut jäälohkareet jäätyvät yöaikaan kiinni toisiinsa synnyttäen jäälauttoja, jotka kiilautuvat Förin ja laiturin väliin estämään laituriin ajoa. Vuoroja on toisinaan jäänyt ajamatta, kun veden alla olevat kettinkit ovat katkenneet. Surullista kyllä, vuosien saatossa Föri on ollut jopa lakkautusuhan alla silloin tällöin. Turkulaisille veronmaksajille Föri kustantaa vuodessa noin 250 000 euroa. Förillä ajelu on ollut maksutonta vuodesta 1907.

Kesä ilman Föri-reissua on kuin kesä ilman olkihattua.


Katso Förin liikennöintiajat Turun kaupungin verkkosivuilla.

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan: Makeannälkä

Brittikirjailija Ian McEwanin Makeannälkä ilmestyi pari kuukautta sitten. Se on kuin McEwanin oma Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja -romaani. 1960-70-lukujen taitteeseen sijoittuvassa tarinassa konservatiivinen nuori nainen Serena Frome valitaan sihteeriköksi tiedustelupalvelu MI5:een. Tiedustelun maailma on miehinen ja avoimen sovinistinen, eikä Fromella ole juuri mahdollisuuksia päästä todellisiin agenttitehtäviin.

Kun tilaisuus sitten kuin ihmeenkaupalla tarjoutuu, Frome tarttuu toimeen. Hänestä tulee Makeannälkä-nimisen operaation kontaktihenkilö, joka värväää aloittelevia kirjailijoita heidän tietämättään läntisen maailman puolestapuhujiksi. Tällaisia mielipideilmastoon vaikuttavia operaatioita rahoittivat todellisuudessakin kylmän sodan aikana niin läntiset kuin itäiset tiedustelupalvelut. Fromesta tulee Thomas Haleyn taloudellinen sponsori peitesäätiön kautta. Frome tutustuu ensin Haleyn tarinoihin ja sitten mieheen itseensä ja ajautuu vähitellen vakoilun ja henkilökohtaisten ihmissuhteiden verkkoon, josta ei enää pääse pois.

McEwan kirjoittaa mestarillisesti pahaenteisiä tarinoita, joissa lukija tietää väijyvän traagisia käänteitä ja usein surullisen lopun. Hänen parhaita teoksiaan ovat esimerkiksi Vieraan turva ja Amsterdam. McEwanin romaaneista tekee kiehtovia päähenkilöiden itsekkäät motiivit ja hediän kylmät, laskelmoidut tekonsa. Edellisen romaanin Polte (2010) päähenkilö oli niin vastenmielinen lurjus, ettei hänelle toivonut kuin kylmää kyytiä. Myös Makeannälän Serena Frome on luutuneessa poroporvariudessaan hahmo, jolle McEwan varsinkin kirjan loppupuolella piruilee.

Joka tapauksessa McEwan kykenee loihtimaan hahmoja, joiden inhimilliset heikkoudet tunnistamme itsessämme. Hän laittaa henkilönsä tilanteisiin, jossa porvarilliset tavan ihmiset joutuvat ikävien valintojen eteen. Useimmiten he eivät selviä niistä puhtoisina. Lukija joutuu väkisin pohtimaan, mitä hän tilanteessa tekisi. Ja kuten aiemmissakin teoksissaan, McEwan johdattaa lukijansa jälleen niin kirjallisuuden kuin luonnontieteen maailmaan. Tällä kertaa McEwanin romaani ei valitettavasti sisällä 15 sivun mittaista millintarkkaa kuvausta kahden miehen välisestä squash-ottelusta.

Makeannälkä ei ole aivan sellainen täysosuma, mitä McEwanilta aina vähän kohtuuttomastikin odotan. Makeannälkä ei nappaa lukijaansa mukaan kuin vasta kirjan puolivälissä. Silloin McEwan saa kerronnan kunnolla liikkeelle ja tarina muuttuu psykologiseksi jännäriksi.

Kirja kärsii myös uskottavuusongelmista. Vaikka lemmensuhteet roihusivat tiedustelumaailmassakin (ja mitä Supo-juttuja olen lehdistä lukenut, roihuavat edelleen!), päähenkilön intiimit irtosuhteet itseään vanhempiin miehiin kuulostavat seikoilta, jonka vuoksi hänet olisi hyllytetty tiedusteluhommista. Neiti Frome ei vaikuta kovin pätevältä tiedusteluvirkamieheltä, sillä hänellä on jatkuvasti vaikeuksia pitää pikkuhousuja jalassaan. Olen huomannut, että yllättävän monet vanhenevat mieskirjailijat kirjoittavat romaaneihinsa seksinnälkäisiä nuoria naisia, jotka ihastuvat ikääntyneisiin, kirjallisesti sivistyneisiin miehiin.

Jos Ian McEwania ei ole vielä lukenut, kannattaa ehkä aloittaa miehen aikaisemmista romaaneista kuten Sovitus, Ajan lapsi tai Ikuinen Rakkaus. Kylmän sodan agenttiromaanina McEwanin aiempi Viaton (1990) on Makeannälkää tehokkaampi teos.


Kirja-arvio Ian McEwan Makeannälkä