Pakkoruotsin peikko

Kuvakaappaus ruotsinkielisestä kauhuelokuvasta. Elokuvassa mies
huomaa kesätaivaalla pilvenhattaran pilkkoessaan salottisipuleita.

Pakkoruotsi on pahinta, mitä aikuiselle internetissä notkuvalle suomalaismiehelle voi tapahtua joskus kauan sitten.

Tiedättehän ruotsin kielen, sen jossa sanotaan:

• Hon bor i andra våningen
• Hasses gamla mormor
• Jag tycker om att springa i skogen och plocka päror
• Sommaren är kort
• Diggiloo Diggiley
• We're living in a happy nation

Myönnettäköön, että neljäs deklinaatio ei nyt välttämättä ole mikään holokausti, kuritushuonetuomio tai "orjuutta" kuten eräässä blogikirjoituksessa hiljattain väitettiin. Silti "pakkoruotsin" vastaisia kirjoituksia lukiessaan luulee, että vastaavaa kauhua ei ole nähty sitten eurokokoisiin tuoppeihin siirtymisen. Nämä "pakkoruotsin" kauhuista saarnaavat taitavat olla niitä samoja tyyppejä, jotka itkivät kun saivat lapsena poliorokotuksen piikkinä eikä sokeripalana. Mammas lilla kille, har du ont i peppan?

Olen aina uskonut, että suomalainen mies ei vihapuhu eikä poskipussaa. Räävitön "pakkoruotsikeskustelu" on kuitenkin lainehtinut netissä jo vuosia. Tuohon yhdyssanaan kuuluu lainausmerkit niin kohtaan "pakkoruotsi" kuin "keskustelu". Nyt viimeinenkin pato näyttää murtuneen, sillä nimettömät rassukat lähettävät verta tihkuvia uhkauksia ruotsia äidinkielenään puhuville suomalaisille tai niille, jotka puolustavat kaksikielisyyttä ja suomalaisten ihmisten oikeutta puhua omaa äidinkieltään omassa maassaan. Samaan aikaan kadulla huudellaan säädyttömyyksiä niille, jotka "kehtaavat" puhua ruotsia. Fy fan!

Tällaisia vastenmielisiä tunteenpurkauksia ei selitä syy "koska pakkoruotsi". Taustalta täytyy löytyä syvempää inhoa ruotsalaisia, suomenruotsalaisia ja suomenruotsia – herran tähden muminsvenskania! – kohtaan. Vai uskooko joku tosissaan, että yläkoulun sanakokeet laukaisevat aikuisissa ihmisissä näin voimakkaan inhoreaktion kanssaihmisiään kohtaan? Nej, det tror jag inte.

.........

Mitä "pakkoruotsilla" edes tarkoitetaan? "Pakkoruotsin" tarina on varsin lyhyt, sillä se ängettiin kouluihin peruskoulu-uudistuksen yhteydessä 1970-luvulla. Tällöin kaikille oppilaille määrättiin pakollisiksi kaksi vierasta kieltä, joista toisen tuli olla niin sanottu "toinen kotimainen kieli". Toinen kotimainen kieli muuttui ylioppilaskirjoituksissa vapaaehtoiseksi vuonna 2003. Tuoreen uutisen mukaan ruotsin kielen suosio on ennätysalhaalla abiturienttien keskuudessa.

"Pakkoruotsin" toinen kärki liittyy korkeakoulututkintoihin. Kaikkiin vuoden 1994 jälkeen annettujen tutkintoasetusten mukaisiin ylempiin korkeakoulututkintoihin sisältyy pakollisena ns. virkamiesruotsi eli kaksikielisessä virastossa työskententelevältä virkamieheltä vaadittava toisen kotimaisen kielen taito. Käytännössä tämä vaatii muutamia hassuja ruotsin kielen kursseja ammattikorkeakoulussa tai yliopistolla. Jos se on jollekulle ylempää korkeakoulututkintoa tekevälle ylivoimaista, miten hän aikoo ikinä selvitä työelämän haasteista?

Nyky-fennomaanin pahin mahdollinen
skenaario: jalkapallosta tykkääviä ruotsalaistyttöjä. 

Varsinaista hirmuvaltaa tämä "pakkoruotsi" siis: osata lukea muumeja alkuperäiskielellä ja snacka lite svenska ruotsalaisten tyttösten kanssa Tukholmassa Vattenfestivaaleilla. Tämähän on silkkaa fasismia! (Ja siksi tässä blokissa päädyin kirjoittamaan pakkoruotsista koko ajan lainausmerkkien sisällä.)
.........

Kolikolla on tietysti kääntöpuolensa. "Pakkoruotsin" puolustajien tavallisimmat perustelut kuulostavat vähän höpöiltä, jos niillä perustelee sitä, miksi koko ikäluokan pitäisi istua vuosia ruotsintunneilla. Otetaan muutama usein toistettu:

"Ruotsilla ja Suomella on pitkä yhteinen historia"

Tietenkin on, tosin Suomi liitettiin Venäjään 1809, joten Svea Mamman valtiollisista helmoista läksimme jo yli kaksi sataa vuotta sitten. Olimme ensin osa yhtä suurvaltaa, sitten toista, mutta mitä merkitystä tällä on nykysuomalaiselle? Historiaa opitaan historian tunnilla, ei ruotsin tunnilla (Ruotsin historia on muuten erittäin kiinnostavaa, suosittelen!).

"Suomi on kaksikielinen maa"

Suomessa on kaksi virallista kieltä, ja molemmat ovat aivan yhtä arvokkaita. Kansalaisilla on oikeus saada palveluja ja oikeutta omalla kotimaisellaan, oli se kumpi vain. Yhteiskunnan pitää huolehtia, että maassa on esimerkiksi lääkäreitä, tuomareita ja poliiseja, jotka osaavat hommansa på svenska. Nykyinen perustuslaki takaa, että yhteiskuntapalveluja, koulutusta ja tiedonvälitystä on molemmilla kielillä.

Sitten se kuuluisa mutta. Ruotsin kieltä äidinkielenään puhuvia väestöstä on vajaat 5,4 prosenttia, eikä osuus ainakaan kasva. Samaan aikaan Suomen muut kielelliset vähemmistöt kasvavat. Itä-Suomessa on toivottu, että pakollisen ruotsin opetuksen sijasta kouluissa voitaisiin opettaa venäjää. Monilla alueilla ruotsinkielisiä ei ole juuri lainkaan, mutta kaikille opetetaan ruotsia. Maan kielellisen rikkauden lisääntyessä ruotsin kielen asema tullee väkisin heikkenemään, piti siitä tai ei. Ruotsia ruvetaan pitämään vain yhden kielivähemmistön kielenä muiden joukossa.

Pitänee mainita, että suomalaisen kielipolitiikan historiaan kuuluu kipukohtia, jotka ehkä hygieniasyistä on haluttu unohtaa. Tässä blogissa on mahdotonta syventyä vuosikymmeniä kestäneeseen kielitaisteluun. Suomen kieli oli pitkään huutolaispojan asemassa, ja suomi kelpasi pakon sanelemana (erään saksalaisen Lutherin ansiosta) kirkkokieleksi, mutta ei juuri muuhun. Suomen kieltä opetettiin alkeiskouluissa vain muutamia tunteja 1800-luvulla. Suuri kieliuudistus alkoi vasta vuonna 1863, jolloin suomesta tuli tasaveroinen ruotsin kanssa. Valitettavasti olemme perineet menneestä suomen ja ruotsin kielen välisestä kamppailusta kielipoliittisia asenteita nykyaikaan. Tulevaisuus ei kuitenkaan löydy peräpeilistä.

"Kuulumme pohjoismaiseen yhteisöön"

Aivan varmasti kuulumme. Pohjoismaat ovat planeetan mittakaavassa täysin poikkeuksellisia naapurimaita, sillä niiden välillä ei ole yli vuosisataan ollut muuta kuin hyvää fiilistä ja lämminhenkistä naljailua. Jaamme läntiset, liberaalit ja maallistuneet arvot, olemme koulutettuja, tasa-arvoisia, nättejä ja demokraattisia. Tätä kaikkea upeutta olisimme pohjoismaisten ihmisten kanssa siitä huolimatta, ettemme osaisi täällä sanaakaan ruotsia saati että opiskelisimme sitä kouluissa. Suurin ero meidän ja muiden Pohjoismaiden välillä taitaa olla jalkapallomenestyksemme.

Käytännössä svenssonin kanssa tulee useimmiten diskuteerattua englanniksi. Ei keskiverto (nuorehko) ruotsalainen oleta, että suomalaisen pitäisi osata ruotsia. Tanskalaisen tai norjalaisen kanssa ruotsiksi sopertaminen on silkkaa ajanhukkaa, sillä norskaa ei ymmärrä björnikään. Kansainvälisissä organisaatioissa työkieli on tavallisesti englanti. Se jos jokin on pohjoismaalaisittain tasa-arvoista, kun palaverissa istuu sekä ruotsalaisia että suomalaisia.

"Ruotsin kielen osaaminen varmistaa mahdollisuuksien tasa-arvon"
Tämän kummallisen lauseen kuulin hiljattain. Sillä ilmeisesti (?) tarkoitetaan, että jos kaikki eivät saa koulussa edes auttavia ruotsin taitoja, heillä ei myöhemmällä iällä olisi mahdollisuutta hakeutua haluamiinsa töihin, esimerkiksi virkamieheksi. Ensinnäkin, kuka haluaa virkamieheksi? Toiseksi, koulutammeko Suomessa kaikki nuoret  potentiaalisiksi virkamiehiksi? Tämä on jotenkin mahdottoman masentava ajatus näin ylioppilasjuhlaviikolla. Eiköhän halukkailla ole mahdollisuus opetella ruotsia vapaaehtoisesti siinä vaiheessa, kun katsovat sen tarpeelliseksi.

"Onhan meillä koulussa pakkomatematiikkakin!"

Tämä perustelu ei oikeastaan edes ansaitsisi vastaväitettä. Yhtä kieltä ei voi verrata matematiikkaan, biologiaan tai mihin tahansa yleismaailmalliseen tietoon.

.........

Keskustelu "pakkoruotsista" jatkuu, ja toivottavasti  nykyistä asiallisemmassa hengessä. Tähän mennessä reippaat 24 000 suomalaista on allekirjoittanut netissä kansalaisaloitteen "ruotsin kielen pakollisuuden" lopettamiseksi. Ottaen huomioon, kuinka paljon asiasta metelöidään, "pakkoruotsilla" taitaa olla merkitystä varsin pienelle porukalle. Tai ehkä suomalaisten asenne on, että "kun minä kärsin ruotsin opiskelusta ja telinevoimistelusta koulussa, niin jumalavita nykynuoretkin saavat kärsiä". Se jos jokin on suomalaista.  

Jaakko Teppo kuvaa syrjä-Suomea sydämellä

Jaakko Teppo kuvassa keskellä.

Hyvät ihmiset, itseenne menkää!

Nimittäin Jaakko Teppo on nero. Hän on wanhanliiton kupletttilaulaja, taitava melodikko, kärsivä romantikko ja loistelias suomen kielen käyttäjä.

Jaakko Teppo on suurimpia suomalaisia lauluntekijöitä, samassa pitkässä ketjussa J. Alfred Tannerista ja Hiski Salomaasta aina Tapio Rautavaaraan, Veikko Laviin ja Juha "Watt" Vainioon. Jos ja kun uusia kupletin tekijöitä tulee, he nousevat rap-musiikin puolelta, jossa hirtehinen tarinankerronta ja yhteiskuntakriittisyys elävät edelleen.

Arvoisa Sinisen zeppeliinin lukija, etsi käsiisi Jaakko Tepon tuotanto jo tänään. Ei näet mene enää kauan, kun etelän "metiaimmeiset" löytävät Jaakko Tepon. Sillä kohta hänen kiistaton taituruutensa valkenee heillekin. Ovathan he vasta huomanneet saman, minkä Jaakko Teppo puki sanoiksi jo vuosikymmeniä sitten: "Sähkölaite voi korvata sinutkin."

Tämä on Sinisen zeppeliinin avoin fanikirje 60-vuotiaalle maestrolle.
........

Me kaikki tunnemme Gösta Sundqvistin, ja meidän kaikkien pitäisi tuntea Jaakko Teppo. Ensimmäinen kirjoitti taajamien ihmisistä, toinen haja-asutusalueen ihmisistä. Molemmat yhdistävät tarinoissaan matalaa ja korkeaa, rivoa ja herkkää. Molemmilla inhorealismi sulautuu hykerryttävästi romantiikkaan, huumori onnettomuuteen.

Jaakko Teppo laulaa "kurjasta Suomesta". Tätä kurja-Suomea ei rakasteta ministerien innovaatiokeskittymä-puheissa, mutta sitä rakastetaan muutaman jaloviinapaukun jälkeen tuvissa ja torpissa. Sitä rakastetaan yön hetkenä, kun viileän elektropopin jälkeen tulee tarve kaipaa Eppujen vinyylit esiin. Tämä lienee sitä itäisten kansojen melankoliaa.

Kurjuudessa rypeminen on vaikea taiteen teema etenkin populaarimusiikissa. En nyt siis puhu mistään silkkoisista sydänsuruista, vaan rypemisestä, kansakunnan eksistentialistisesta surkeudesta. Sellaisesta elämänpiinasta, mikä on tallennettu Konsta Jylhän kappaleeseen Vaiennut viulu tai kaikkien aikojen suomalaiseen lauluun Hintriikan surumarssi, jossa onni koittaa vasta kuolemassa:

Nyt on huoli pois, lopun saivat
Puute ja huolet, maiset vaivat.
Pois veivät Peltoniemen Hintriikan.

Jaakko Tepon mestariteos Hilma ja Onni on Hintriikan surumarssin veroinen, tummuudessaan Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluodin mielenmaisemaa muistuttava arkiveisu. Omasta mielestäni Hilma ja Onni on yksi kauneimmista rakkauslauluista, joita Suomessa on koskaan kirjoitettu:

Kunnes Hiliman vei multa Onni,
Laukkanen, kylän ravattisonni.
Hajanaisten kenkies lotinaa
navetalta kuule nyt en.

Ja miten kauniisti hän suomalaisesta naisesta laulaakaan kappaleessaan Rakkaus ja metsärahat.
.....

Lauluissaan Jaakko Teppo dokumentoi ja liioittelee. Hän sekä tiivistää että laventaa niin kuin taitava tarinankertoja tekee. Yhdestä pilkkireissusta tulee koko yhteiskuntajärjestyksen ikiaikainen vertauskuva, ollen samalla sekä pilkistys (sic!) yhden miehen katkeraan sielunmaisemaan että luokkajaon kuvaus. Muutaman säkeen vedolla Jaakko Teppo maalaa eteemme kokonaisen maiseman.

Älkää ymmärtäkö väärin, Jaakko Teppo ei ole vain kirjallinen kirjoittaja. Hän on musiikin tekijä par exemple. Pilkillä-kappaleen virsimäinen melodia nostaa meidät työttömyyden alhosta kymmenen senttiä ilmaan. Ja miten uljaasti taipuukaan ankara Jälkitauti infernaaliseksi karjalafunkiksi Sössölandian multakurkkujen käsittelyssä!

Jaakko Tepon laukuissa ollaan aina heikomman puolella. Herranviha on viisauden alku. Samaa tematiikkaa käsittelivät Mikko Alatalo ja Harri Rinne kolmen vuosikymmenen takaisessa, vavahduttavassa suurteoksessaan Siirtomaasuomen laulut.
....

On hiukan sääli, että Pamela-renkutuksesta tuli Jaakko Tepon suurin hitti. Se on selvää ja ja harmitonta puskakomediaa. Kunnon kuplettilaulajana Jaakko Teppo loihtii hykerryttäviä tarinoita, mutta Pamelan takia moni pitää Tepon musiikkia yksipuolisesti huumorimusiikkina. Mutta tietäkää ihmiset: Jope Ruonansuu this is not.

Jaakko Teppo on tietenkin taiten hiottu hahmo, karikatyyri. Jaakko Teppo on kuin Viljon baariin tilattu bändi ("no kun halvalla sai"), jossa rupisuus on tarkoin harkittua, ammattimaista amatööriyttä. Koneinsinööriksi opiskellut metallimies Jaakko Teppo teki merkittävän osan levytyksistään kirjaimellisesti yhdeltä istumalta. Tulkitsijana Jaakko Teppo on rajoittunut, mutta lauluja ja esitystapaa oli hiottu jo vuosikausia kuppiloiden nurkissa ja erilaisissa kissanristiäisissä. Jaakko Tepon tuotanto ei ole laaja, mutta vaikuttava. Hiski Salomaa levytti aikanaan 18 laulua, ja hän on silti eräs suomalaisen populaarimusiikin suurimpia hahmoja.

Hyvä Jaakko Teppo, en tiedä omistatko vaksia tai tätä herrojen vöörltvaitveppiä. Halusin vain kirjoittaa, että laulusi naurattavat, koskettavat ja liikuttavat minua. Vilipittömät onnittelut 60 vuoden täyttymisestä!

Ja nähhää pupilla!

Kirjojen järjestämisen koulukunnat

Tämä 11 kirjaa omistava hipsteri on aivan sattumalta jättänyt
näkyviin valokuvausta käsittelevän lehden.

Olet sitä, mitä näytät lukevasi. Kirjojen järjestäminen kannattaa aina, mutta millä tavalla kirjat pitäisi hyllyyn laittaa? Koulukuntia löytyy monia, ja hyllykeskusteluissa tunteet käyvät keskilämpöisinä.


Kirjat temaattisesti -koulukunta

Ihmiset riitelevät, eivät asiat. Temaattisen koulukunnan käytännönläheiset ihmiset pitävät siitä, että asiat ja ennen kaikkea asiayhteydet löytyvät läheltä. Kirjat voidaan jakaa esimerkiksi dekkareihin, keittokirjoihin, tietokirjoihin, kaunokirjallisuuteen ja niin edelleen. Kun jokin asia vaatii tarkistamista, on vaivatonta kävellä oikeaan paikkaan hyllyn edessä ja etsiä oikea kirja käsiinsä. Variaationa tästä on kirjat maittain -tekniikka, jossa kirjat järjestetään kirjoittajan kotimaan mukaan. Haastavaa, sillä silloin kirjojen omistajan on todella tunnettava hyllynsä.

Tyypillinen koulukunnan edustaja on horoskoopiltaan vesimies.


Kirjat aakkosjärjestyksessä -koulukunta

Ehkä klassisin tapa järjestää kirjat hyllyyn on laittaa ne sinne aakkosjärjestyksessä. Edes pientä vaihtelua tähän umpikonservatiiviseen tapaan tuo se, että aakkosjärjestyksen voi valita tekijän sukunimen tai kirjan nimen väliltä. Aakkosjärjestys-koulukunnan kannattajia löytyy runsaasti myös musiikkilevyjen järjestelijöistä. Varsin mielikuvitukseton valinta.

Tyypillinen koulukunnan edustaja on horoskoopiltaan kauris.


Kirjat väreittäin -koulukunta

Esteetikon ehdoton valinta. Suurimman osan hyllyaikaa kirjat nojaavat kiltisti toisiinsa ja esittelevät ihmisille takamustaan. Kirjoja ei siis käytetä, mutta ne näkyvät. Putkiaivoiselle ihmiselle värien mukaan järjestetty hylly vaikuttaa satunnaiselta, jopa kaoottiselta. Tosiasiassa värit ovat erinomainen tapa sekä muistaa että löytää oikea teos. Näyttääkin kivalta, kun värit eivät riitele.

Tyypillinen koulukunnan edustaja on horoskoopiltaan härkä.


Kirjat älykkömäisesti tyrkyllä -koulukunta

Kirjat ovat pätemisen välineitä siinä missä eteiseen ripustettu perus Bianchi C2C Infinito Ultegra tai vitriinissä köllöttelevä posliiniastiasto. Eräällä hyvin tuntemallani kaverilla pilkotti aina hyllystä Danten Jumalainen näytelmä. On kuitenkin erittäin riskialtista valita tyrkylle juuri sopivia kirjoja, sillä ihmiset hyllyn edessä vaihtuvat aika ajoin. Tämän koulukunnan ihmiset joutuvatkin jatkuvasti vaihtamaan tyrkyllä olevia kirjoja, jotta vieraille syntyisi isännästä/emännästä mahdollisimman fiini vaikutelma. Mikään ei ole nolompaa kuin Steven Hallin Haiteksti esillä vielä vuonna 2013!

Haasteena on myös se, että älykkömäisesti tyrkyllä olevat kirjat eivät saa olla a) liian älykkömäisiä (jolloin vieraat eivät tunne niitä) b) liian tyrkyllä (jolloin vieraat aistivat, että tilanne on lavastettu). Toisaalta: työ tekijäänsä palkitsee, sillä moni arvioi ihmisiä heidän kirjahyllynsä antaman ensivaikutelman perusteella.

Tyypillinen koulukunnan edustaja on horoskoopiltaan leijona.


Kirjat näteimmän mukaan -koulukunta

Kirjat ovat kuin ihmisiä. On paksuja, ohuita, pitkiä, lyhyitä, viisaita ja tyhjänpäiväisiä, karkeita tai kaunosieluisia. Joten pakkokos niitä rumimpia siihen framille on tunkea! Oppikirjat ja ammattikirjallisuudeksi tarkoitetut teokset näyttävät poikkeuksetta kamalilta. Sen sijaan kokkauskirjat ja valokuvakirjat taitetaan usein näyttelyeläimiksi, sillä niillä myydään hienoa elämäntapaa, kuvitelmaa hyvästä mausta ja varallisuudesta. Näteimmän mukaan järjestäminen haiskahtaa turhamaiselta ainakin niille vieraille, jotka tuntevat kirjallisuutta. Ei ole pelkkiin kansiin luottamista, tyrkylle saattaa päätyä jokin täyttä soopaa oleva teos. Muista: Sivistystä ennen somistusta!

Erikoisvinkki: Robert Capan sotavalokuvakirjoilla tuot näytteyteen pientä särmää ja osoitat kätevästi olevasi empaattinen ihminen.

Tyypillinen koulukunnan edustaja on horoskoopiltaan kaksoset.


Kirjat käyttöesineinä -koulukunta (pinoja siellä täällä)

Kun kirjoja luetaan tai selataan ahkerasti, niiden tulee olla helposti saatavilla. Silloin syntyy helposti ad hoc -hyllyjä eli ns. hullunprofessorinpinoja. Lukutoukan luona vieraillessa kirjat muistuttavatkin kissoja. Niitä lojuu kulmilla ja ikkunalaudoilla, näppäimistön päällä ja vessan pyykkikorissa. Tällainen näennäinen keskeneräisyys antaa käyttäjästään luovan boheemin, mutta toisaalta epäsiistin laiskimuksen vaikutelman.  

Tyypillinen koulukunnan edustaja on horoskoopiltaan oinas.


Kirjat Fengshui -koulukunta

Sisustuslehtien sivuilla elää eriskummallisia ihmisiä, joiden puhtaan valkoisilla kangashuonekaluilla loikoilee nukkuu kissa, josta ei lähde karvoja. Samoissa valheellisissa kuvastoissa törmää kirjahyllyratkaisuihin, joihin mahtuu muutama hassu Paulo Coelhon teos, afrikkalainen puuesine ja Applen kaiuttimet. Katso esim: http://www.boredpanda.com/creative-bookshelves/

Kirjat ovat kauniita esineitä, mutta kirjoja ostavana ja lukevana ihmisenä ihmetyttää, kuka viitsii rakentaa moisia hökötyksiä, jos kirjoja ei aidosti rakasta. Kirjat tykkäävät siitä, että niitä luetaan. Kirjat ovat kuin savannien laiduntajat – ne tuntevat olonsa turvallisiksi suurissa laumoissa.

Tyypillinen koulukunnan edustaja on horoskoopiltaan jousimies.


Laisser fair -koulukunta

Valitettavan usein suomalaisissa kodeissa kirjahyllyä käytetään 80-lukulaisena viihdealttarina, jonne asetellaan välinpitämättömästi erilaista rihkamaa ja roinaa. Kirjahyllyn keskellä välkkyy valtava Finluxin televisio, reunoilta löytyy viirejä, posliinilintuja, kynttilänjalkoja ja gini-pulloja. Jossain seassa toisiinsa nojailee Ayrton Sennan elämäkerta, perhe-Raamattu ja Mitä, Missä, Milloin 1989. Tällaiset sisustusratkaisut oikeuttavat sisustussuunnittelijoiden ammattikunnan olemassaolon.

Tyypillinen koulukunnan edustaja on horoskoopiltaan rapu.

Ricky-Tick big band ja Julkinen Sana naittavat räpin ja big band -jatsin

Ricky-Trick Band ja Julkinen sana.

Onkohan Burnaa vuoden hyväntuulisin suomalainen popalbumi? Tommy Lindgren, Redrama ja Paleface räppäävät, ja Ricky-Tick Big Band tuuttaa taustalla. "Riimit on rautaa ja torvet messinkii."

Big band -soitto tuli takaisin popmusiikkiin jo reippaat 10 vuotta sitten, enkä nyt tarkoita Mike Flowers pops -yhtyeen huumoritulkintoja. Renttupoppari Robbie Williamsin Swing when youre winning oli onnistunut, kieli poskessa tehty kunnianosoitus legendaarisen Rat packin levytyksille. Mutta Kun Paul Anka levytti big band -sovituksena Nirvanaa oltiin jo mauttomuuden puolella. Yrittäjiä on sittemmin riittänyt muitakin, mutta tulokset ovat yleensä jääneet kädenlämpöisiksi. Retroilu tai vanhan kopiointi tuntuu turhalta, kun alkuperäisen big band -soiton lähteelle pääsee parilla Spotify-haulla.

Jatsin ystävänä big band -musiikki soi korviini turhan suurieleisesti ja jähmeästi. Siitä puuttuu loisteliaan jazzin terävyys, herkkyys ja yllätyksellisyys. Siitä puuttuu se kuuluisa groove. Big band on kuin stegosaurus hotelli Ilveksen yökerhon tanssilattialla. Big band on viihdemusiikkia sen puhtaimmassa muodossa. Kun ison bändin eteen vielä valjastetaan Tomi Metsäkedon tai Michael Bublén  [Pup-lee] kaltainen sliipattu komistus, niin johan rouvaa kaatuu kuin nuorta miestä Nokian herätyksen jatkoilla.

Ainoat miehet, jotka toivat big band -musiikkiin aitoa charmia, jopa vaaran tunnetta, olivat Frank Sinatra ja Dean Martin. Mutta kukaan ei voi elää ikuisesti, ei edes Sinatra. Hän kyllä yritti.

Julkisen sanan herrat ja Ricky-Tick band yrittävät toista kautta. Tässä ei toisteta vanhaa, vaan valjastetaan big band (ja sen kliseet) riimien pudottelun äänimaisemaksi. Suomi-räppärit pajattavat päälle uskomattomalla tahdilla. Levyn svengi ei synnykään big bandin mojovista torvista vaan Redraman, Palefacen ja Lindgrenin konekiväärimäisestä räpäytyksestä. Julkinen sana on vapaa! Jälleen kerran toistan, että nykyisin paras suomenkielinen poplyriikka tulee räppärien, ei rokkarien tai iskelmätähtien suusta. Tällä kertaa Paleface malttaa jättää yhteiskunnallisimmat jutut pois, vaikka siellä täällä kantaa otetaan. Hauskaa tässä kuitenkin ollaan pitämässä, ja se välittyy myös kuulijalle. Petri Nygårdille vinoillaan lämmöllä.

Levy sopii vauhdikkaampien cocktail-tilaisuuksien soundtrackiksi ja kesäpäiviin muutenkin. Sillä kun kesä saavuttaa suomalaiset, "It Takes a Nation of Millions to Hold Us Back".

Levyarvio: Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana: Burnaa

Antakaa Guggenheimin kuolla

Guggenheim Bilbao tunnetaan ympäri maailmaa.

Guggenheim. Guggeli, Gukkis, Guukströmi, Guggernautti. Hauska sana tuo Guggenheim,
jotenkin pyöreä ja jöpökkä. Kuin jonkin muinaisen taruolennon muna.

Guggenheimin ihailija olisi kai sitten kukkelisti.
Tuttavallisesti jannegallenkallelasireeni.

Tällä viikolla Guggenheim-kutina palasi Suomeen. Yle kertoi, että jo kerran kumoon äänestetty taidemuseohanke elää jälleen, ja Guggenheim-lobbarit liikkuvat jo Etelä-Helsingissä. Hassuna yhteensattumana Helsingin valtuusto äänesti yhden äänen enemmistöllä nurin toisen näkyvän rakennushankkeen, Jätkäsaaren tornihotellin.

Molemmat tapaukset saivat minut taas ajattelemaan suomalaisten kaupunkien kehittämistä ja arkkitehtuuria.
.......

Suomen kunnissa vallankahvassa roikkuu edelleen sukupolvi, joka uskoo, että "If you build it they will come". Suomalainen ikiaikainen (1966-) tapa kehittää kaupunkia on rakentaa pömpeli. Pömpeli on suuri, nelikulmainen ja nykyään useimmiten lasinen rakennus, jolla ei ole arkkitehtoonista arvoa, pelkästään poliittista painolastia. Se maksaa paljon, yleensä veronmaksajille. He myös joutuvat Pömpeliä tuijottamaan vuosikymmeniä. Kuuluisia helsinkiläisiä pömpeleitä ovat mm. Makkaratalo ja Oopperatalo. Muissa kaupungeissa toki riittää pömpeleitä omasta takaa.

Paikallispäättäjien näkemys kulttuurielämän vilkastuttamisesta on valitettavan usein tätä pömpeleistä päättämistä. Se perustuu ajatukseen, että kun tehdään seinät ja katto ja kytketään sähköt, niin sen jälkeen tila mystisesti täyttyy kulttuurista. Siksi Suomi on täynnä lasikuutioiden kyljessä olevia kansalaistoreja, joille tuuli kuljettaa pölypalloja ja hampurilaiskäärepapereita. Sen takia kaikki vapaamuotoinen, aidosti ihmisistä lähtöisin oleva kaupunkikulttuurielämä närästää establismenttia. Annan paikallisen esimerkin. Jos turkulaiset nuoren polven musiikkitapahtumat Uuden Musiikin Festivaali (UMF), Turku Modern ja Ilmiö olisivat establismentin hyväksymiä tapahtumia, niille olisi ensin pystytetty halli, ja vasta sitten ruvettu miettimään, että mitä siellä tehtäisiin.

Suomi on maa, jossa kaiken halutaan tapahtuvan laitoksissa. Se koskee asioita lastenkasvatuksesta kuolemaan asti. Ei suomalainen missään metsässä viihdy, laitoksessa suomalainen viihtyy. 

Pömpeli-ideologia ei tietenkään kumpua pelkästään innosta laitostaa ja laitostua – moni hyötyy suurten talojen rakentamisesta. Siinä ei ole sinänsä mitään pahaa, kunhan riskejä ja kustannuksia ei kohtuuttomissa määrin sälytetä asukkaille. Ja pitää tarkentaa, ettei pömpeli-into suinkaan ole suurten ikäluokkien yksisilmäisyyttä. Pömpeleitä pystytetään varmasti senkin jälkeen kun puskutraktoripolven ihmiset siirtyvät eläkkeelle. Nuoremmistakin polvista löytyy aivan varmasti pömpelipoikia ja -tyttöjä. Raha puhuu.
.........

En lukeudu heihin, jotka vastustavat kaupunkien uudisrakentamista periaatteesta. Kaupungissa pitää purkaa ja rakentaa, vasta muutos tekee kaupungista kaupungin. City-luddiitit menkööt Seurasaareen ulkomuseoon. Esimerkiksi osin suojeltu (?) Helsingin Merihaka sopisi Naton harjoitusmaaliksi. Lahoavia, asumattomia puutaloja Suomessa on yllin kyllin. Ei niitä kaikkia pidä pelastaa. Uusi on usein parempaa, ja välillä ruma on vain rumaa. Miksi suojella homekoulua, jos samalla rahalla saa uuden koulun?

Suomessa ei ole perinteitä WAU-arkkitehtuurille, joka tosin taitaa jo olla menossa pois muodista. Rohkeata rakentamista Suomeen silti kaivataan, ja vähän aiempaa hurjempaa. Musiikkitalostakin saatiin sadoilla miljoonilla lähinnä uimahalli konserttisalilla.

Jätkäsaaren tornihotelliin en osaa sanoa juuta enkä jaata, mutta kaipa Helsinkiin muutama pilvenpiirtäjämäinen talo mahtuisi, kunhan kaupungin silhuetista pidetään huolta. Mitään Mordorin torneja kukaan ei varmaan halua, mutta ovathan korkeat rakennukset upeita.

Ikävintä on silti se, että rakennushankkeiden vastustajien voittaessa kyseinen alue jää useimmiten jonkinlaiseen välitilaan. Tyhjä rähjäinen tontti tai ad hoc -parkkipaikka ei voi olla parempi idea kuin sijoittajien tyrkyttämä luksushotelli. Jos vastustaa jotain, pitäisi pystyä tekemään myös vastaehdotuksia. Ja ei, pelkkä "joku kiva puisto" ei ole aina oikea vastaus. Olisiko mahdotonta, että päättäjät pääsisivät joskus valitsemaan useista eri vaihtoehdoista parhaimman, eivät vain hyväksymään tai hylkäämään jonkun mammuttihankkeen.

Palataan vielä siihen Guggenheimiin. Kuollutta hevosta ei kannata piiskata. Siksi, rakkaat Miltonin pojat ja Helsingin päättäjät, pyydän, antakaa Guggenheimin kuolla. Ostetaan säästyvillä rahoilla vaikka jätskit kaikille.

Mr. Pajunen, tear down this Guggenheim Helsinki.

Ravintola AlppiTori tarjoaa simppeliä ja raikasta kotiruokaa

"Too much puolukkahillo, yes?", tatuoitu kokki kyselee iloisesti, taputtaa olkapäälleni ja lykkää eteen klassiset jallupullat. Namskis. Ravintola AlppiTori ilahduttaa itäisen kantakaupungin asukkaita valoisalla miljööllään ja ennen kaikkea freesillä ruoallaan. Jo reippaan vuoden pystyssä ollut pikku ravintola piristää Kallion ja Alppilan nuhjuista ruokalatarjontaa.

Niin ihmeellistä kuin se onkin, Helsingistä puuttuvat lähes tyystin joviaalit ja valoisat kortteliruokapaikat, joista saa konstailematonta kotiruokaa. Monet perinteikkäät stadilaiset korttelikapakat elävät tosiasiassa vanhalla maineellaan. Ne tarjoavat suuria, rasvaisia ja tunkkaisia annoksia. Pentti Kourin kasinovuosista on kuitenkin jo vierähtänyt aikaa, eikä kaikilla viikonloppulounastajilla välttämättä ole edes krapula.

AlppiTori on toista maata. Lista on lyhyt kuten kuuluukin, mutta riittävän monipuolinen: löytyy lihaa, kasvisvaihtoehtoja, pastaa ja päivän kala-annos. Ruoka tulee nopeasti, ja istumapaikan saa yleensä aina. Samalla voi lukea päivän Hesarin ja iltapäivälehdet. Lehtitarjontaa voisi toki laventaakin joihinkin kiiltäväkantisiin julkaisuihin.

Kuvittelen, että annoskokoja on hieman pienennetty menneiden kuukausien aikana, mutta reilulla 10 eurolla syö ja kahvittelee edelleen vatsansa täyteen. Se on Helsingissä sopuhinta, kun huonosta hampurilaisesta, limonadista ja kahvista saattaa joutua maksamaan yhteensä yli 20 euroa. Erityiskiitos AlppiTorille juustokakusta, joka on herrasmiehen jälkiruokavalinta. Henkilökunta on leppoisaa ja sopivan konstailematonta Alppiharjun kulmille. Paikassa voi törmätä myös ilmieläviin hipstereihin.

Ai niin, pieni miinus: vaihtakaa heti se hyytelömäinen puolukkahillon jatke takaisin sellaiseen ihan kunnolliseen puolukkahilloon!

Zeppelin-tähdet: ****

http://www.ravintolatori.fi/alppila/

Tulilahden murhat, Kyllikki Saari ja Bodominjärven legenda

Tulilahden kadonneet neidot.

Murhatarinat kuuluvat kesään kuin mökin ulkohuussista löytyvät Apu-lehden vuosikerrat. Suomen rikoshistorian eittämättä legendaarisimmat tapaukset ovat Kyllikki Saaren murha 1953, Tulilahden kaksoismurha 1959 ja Bodominjärven murhat 1960.

Hiljattain tuttuni kysyi, mikä on mielestäni Suomen kiehtovin rikos kautta aikain. En osannut vastata, mutta kysymys jäi askarruttamaan.
........

Innostukseni tosielämän rikostarinoihin juontaa juurensa lapsuuteen asti. Opin lukemaan hautakivistä ja isoisäni punakantisista, painavista Pohjolan poliisi kertoo -kirjoista, joita isoisä piti hyllyssä kassakaappinsa vieressä. Lapsena kuvittelin, että kassakaapissa makasi sodasta tuotu Luger ja kasa timantteja.

Kun pojannaskalina ahmii tuhansia sivuja poliisin tutkintapöytäkirjoihin perustuvaa lakonista tekstiä ja suttuisia mustavalkoisia rikospaikkakuvia, kehittyy makaaberi kiinnostus rikostarinoihin. Kultaiset enkelinkiharani menivät pikku väkkärälle ainakin lukiessani Kokemäen leivinuunisurmaajasta, joka muurasi vaimonsa keittiöönsä ja eleli asian paljastuttua samassa pirtissä vielä vuosikausia.

Nykyään seuraan satunnaisesti Murha.info-sivuston keskusteluketjuja, joissa amatöörit pohtivat avoimia rikostapauksia ja kehittelevät mitä hullunkurisimpia teorioita. Suosittelen sivustoa kaikille vilkkaalla mielikuvituksella varustetuille iltalukemiseksi. Kyllä ei nimittäin tule hyviä unia, eikä oman kullan kuvia.
............

Palataan takaisin Suomen rikoshistorian kiehtovimpaan tapaukseen. Suomessa on vuosikymmenten kuluessa tehty mitä eriskummallisimpia rikoksia, ja muutamat niistä sattuvat aivan viime vuosille, esimerkiksi vanhuksia surmannut myrkkyhoitaja ja tietenkin edelleen kesken oleva Ulvilan surma kaikkine juonenkäänteineen. Jotkut rikokset ovat ainoastaan vastenmielisen kammottavia, kuten Pirkkalan paloittelusurmat tai Hyvinkään paloittelusurma. Vähemmän tunnettu, edelleen avoinna oleva suomalainen sarjamurhaajatapaus on Hausjärven hiekkakuoppasurmat.

Murhienpudottelu sikseen. Joudun näet sanomaan, että mielestäni kiehtovimmat suomalaiset rikokset ovat jo alussa mainitut tapaukset Tulilahti, Kyllikki Saari ja Bodominjärvi. Miksi?

Ensinnäkin, tapaukset jäivät ratkaisematta, joten niihin liittyy lukematon määrä urbaanilegendoja, hajanaisia faktoja ja epämääräisiä väitteitä. Selvittämätön rikos kiehtoo mieltä aina enemmän kuin ratkaistu. Niin kauan kuin tekijä on tuntematon, mielikuvitus saa laukata vapaasti. Salaliittoteoreetikot ovat kytkeneet nämä kolme tapausta jopa toisiinsa. Yksi mielikuvituksekkaimmista versioista on, että Hans Assmann niminen hanslankari ja narkomaani olisi ollut DDR:n agentti ja Suomea sekä Ruotsia kiertäessään myös naisia jahtaava sarjamurhaaja, jonka teot Suomen valtiovalta peitteli Neuvostoliiton takia.

Tarkennan, että nuo kolme tapausta eivät ole täysin "pimeinä". Ilmeisesti poliisi tietää Kyllikki Saaren murhaajan, muttei paljasta tekijän henkilöllisyyttä, sillä tämä on maannut haudan levossa jo pitkään. Bodominjärven murhista käytiin oikeutta liki kymmenen vuotta sitten, ja oikeus vapautti silloisen epäillyn syyttömänä tekoon. Oikeudenkäynnistä jäi elämään epäillyn letkauttama lause "Olen syytön ja sillä sipuli". Tulilahden teoista syytetty Runar Holmström hirttäytyi selliinsä ennen oikeudenkäyntiä. Holmström vannoi viimeiseen asti olevansa syytön.

Kun tekijäkin tiedetään, rikoksesta tulee ulkopuolisille vain päivän uutinen ja esivallalle hallinnollinen prosessi. Suomalainen henkirikoshan ei tyypillisesti ole mikään Hercule Poirot'n harmaita aivosoluja vaativa mysteeri. Tunnetun suomalaisen rikospoliisin mukaan "suomalainen on niin ujo, että se tappaa vain tuttuja". Suomalaiselle miehelle vaarallisin ihminen on juopottelukaveri, ja naiselle se "meirän isäntä" eli oma kumppani. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen sivuiltä löytyy Suomen henkirikostilastoja.
.......

Toiseksi – tämä on kenties itselleni se painavin syy valita nämä rikokset kiehtovimmiksi – ne kaikki tapahtuivat maaseudun rauhassa, suomalaisessa lintukodossa, Suomen suvessa. Näissä murhatarinoissa suomalaiskansallinen kauhukuvasto ja kansallisromanttinen kuvasto limittyvät toisiinsa: Korkea kesäpäivä, matala suohauta. Tyyni järvi, tyttöset polkemassa pitkin hiekkateitä. Järven yli kiirii kaihoisa rautalankamusiikki. Mekonhelmat heiluvat, tuntuvan alkoholipohjainen öödekologne lehahtaa, hyttyset pörräävät, nuorukaiset suoristavat nahkakravattejaan, ottavat hörppyä salaa tanssilavan takana. Kylillä nähdään Hans Assmann ja mystinen mopomies. Tuntemattomalla miehellä on teltta pystyssä.

Ehkä juuri Tulilahden ja Bodominjärven murhien takia Suomen maaseutu puistattaa minua samalla lailla kuin se puistattaa maailman kuuluisinta konsultoivaa etsivää Sherlock Holmesia. Eräässä tarinassa Holmes ja hänen uskottunsa tohtori Watson matkustavat Englannin maaseudulle ratkaisemaan tapausta. Pikkuporvarillinen Watson ihastelee junan ikkunasta maalaismaisemaa, mihin Sherlock toteaa lakonisesti, ettei voi olla miettimättä, mitä hirveyksiä yksinäisissä taloissa tapahtuu. Suomalaisen murhan ahdistavin tapahtumapaikka on tuppukylä, pimeä pirtti tien päässä.
........

Kolmanneksi niin Kyllikki Saaren tapaus, Tulilahti kuin Bodominjärvi tarinoita kadonneesta Suomesta. Ne ovat legendoja aikakaudelta, jota pidetään viattomana ja puhtoisena. Tämä ei tietenkään ole totta, sillä Suomi ei koskaan ollut viaton eikä puhtoinen. Tapausten uutisoinnista ja etenkin vanhoista valokuvista tulee mieleen synkkä, köyhä ja henkiseltä ilmapiiriltään ankara maa. Suomi ja suomalaiset näyttävät umpimieliseltä ja rujolta kansakunnalta, joka yritti ymmärtää tapahtuneita väkivallantekoja. Pahuuden ajateltiin luonnollisesti tulevan jostakin ulkoapäin, mutta todellisuudessa pahuus oli silloin aivan kuten nyt keskuudessamme. Kyläteillämme ja pirteissämme.


17. toukokuuta tulee kuluneeksi 60 vuotta Kyllikki Saaren murhasta.