31. heinäkuuta 2013

Imatra ja Gomorra


Mustiin pukeutunut mies tuomitsi mielikuvitusolennon puolesta ihmisiä Imatralla kesäkuussa. Pelastuslaitoksen mukaan loukkaantuneita oli somessa 100 000, joista noin 10 000 kärsii pysyvästä hysteriasta. "Vapaamieliset kaupunkilaiset ovat herkkiä väärille mielipiteille, läskisoossille ja Popedalle", palomestari Ensio Koivunen pudistelee päätään. 

Iltapäivälehtien mukaan kyseessä oli tyypillinen alkuviikon makaaberin onnettomuusheruttelun ja Sara Siepin viikonlopputissien vällin mahtuva lööppi. "Eihän tämä mikään Arial Bold 180 ole, mutta sanotaanko että Arial bold 110:llä mennään", Ilta-Janomien deskistä huudetaan. 
.........

Mielikuvitusolennon aatemaailmasta saarnanneen miehen mielipiteet tyrmistyttävät tapamielikuvitusystävien keskuudessa. Ihmiset haluaisivat käydä mielikuvitusolennon luona, kunhan siellä ei kuule olemattoman mielikuvitusolennon olemassaolosta.

"Minä haluan vain mennä NHL-pelaajan kanssa naimisiin isossa kivirakennuksessa, ei kai siinä mitään mielikuvitusolentoa tarvita!", porvoolainen missi-juontaja Pia-Nina huudahtaa solarium-automaatin raosta täydessä tällinkissä. Hän tyyntyy vasta kun hänelle kerrotaan, että missään oloissa hän ei joudu Veikkausliigan pelaajan kanssa naikkariin. 

Mielikuvitusolennon mukaanottaminen arkisiin mielikuvitusmenoihin häiritsee varttunutta nuorisoa sekä hautajaisissa että kastetilaisuuksissa. "Mä niinku uskon sellaseen niinku mun henkkoht näköseen mielikuvitusolentoon. Aina kun se mielikuvitusolento puhuu sitä etelää, se saa mun Levikset repeemään", riparilta tavoitettu kliseinen nuorii sanoo. 

Jopa mielikuvitusolentopiireissä imatralaisen puheet on otettu tyrmistyneinä vatsaan. Erään haastattelemamme ex-paavin mukaan "nykyinen paavi on ihan paska". Ex-paavi ei kuitenkaan halunnut tulla esiin taiteilijanimellään. "Se toinen vojtula julkisuuteen jos haluaa", hän sanoi tuohtuneesti ja löi luuriin kuoripojan otsaan. Jutun kirjoittajalle jäi hämäräksi, miten edellinen liittyi mihinkään. 

Olemme jo melkein päättämässä tyrmistystämme, kun jostain pusikosta pompsahtaa seksuaalivähemmistoaktivisti, jokapaikanheteronormatiivi Pyreneet Haavikko.

"HOMOJA! HOMOJA! Taas loukattiin homoja! Varppina loukattiin!", huutaa naama metalliholkeilla lävistetty Haavikko, joka kohta talutetaan kohteliaasti kohti sekahakua. Hintelän Pyreneet Haavikon tarvitaan tyypillisesti yli neljä NYT-liitteen kolumnistia ja ilmaislippu We Love Imatra -tansseihin. 
........

Mustiin pukeutuneen miehen mielikuvitusolentopuheet paheksuttavat erityisesti onkiseura Vapaa ajattelevien keskuudessa. Vapaa ajattelevat ovat yrittäneet jo vuosia erottaa katiskaa ja rysää toisistaan, kuten Ranskassa tehtiin 1790. 

"Eniten silti harmittaa, että menin eroamaan Pirkosta jo aiemmin, miten tässä nyt enää protestoisin", vapaa ajattelevien puheenjohtaja, yksinäinen, katkera ja eronnut Esko Valtatienoja valittaa. Hänen mukaansa Pirkosta eroaminen on tehty liian helpoksi, sillä nalkutuksestaan ja isoista lanteistaan huolimatta Pirkko on "ihan kiva muija, mitä nyt kuorsaa ja haluaa välillä halia".  

Vapaa ajattelevien mielestä mielikuvitusolennolle maksettavat kymmenykset tulisi vihdoin lopettaa ja suunnata yhteiskunnan tarmo viehekalastukseen. Sieltä saataisiin heidän mukaansa oikea Pietarin kalansaalis pienillä investoinneilla. Vapaa ajattelevat toivat viime vuonna Suomeen trendikkään 2 kalaa ja viisi leipää -dieetin, josta uusmediapiireissä kohistaan. Uskoo ken tahtoo. 


Mielikuvitusolentoa ei tavoitettu haastatteluun ennen tämän blogin internetiin menoa. Juttua varten haastateltiin muita mielikuvitusolentoja kuten Zeusta, Tom Cruisea ja lentävää spagettihirviötä. Allahille ei uskallettu pilasoittaa. 





25. heinäkuuta 2013

Virkamieskiekko kunniaan!

Virkamiehen pelikirja on perustuslaki.
Törmään toistuvasti urheilu-uutisoinnissa kuvailuun "virkamiesmäinen". Yleensä tällä "virkamiesmäisyydellä" tarkoitetaan jotakin epämääräisen negatiivista, kuten laiskuutta, mielikuvituksettomuutta ja intohimottomuutta. Virkamieskiekko on mukamas pahimman laatuista kiekkoa.

Olen jyrkästi eri mieltä näiden raapustelijoiden ja urheiluasiantuntijoiden kanssa. Käännän asian perustavanlaatuisesti toisin päin: Jos virkamies hoitaisi virkaansa "urheilijamaisesti", Suomi uppoaisi suohon muutamassa kuukaudessa.

Mielestäni suomalainen ammattiurheilija tarvitsee nimenomaanenemmän virkamiesmäisyyttä. Perustelen.
........

Ensinnäkin, virkamiehet ovat rakentaneet tämän isänmaan. He ovat tehneet sen nöyryydellä, sinnikkyydellä ja ahkeruudella pitkän ajan kuluessa. Näitä hyveitä edustavat myös parhaat kilpaurheilijamme kuten Kimi Räikkönen. Osuvasti lempinimetty hallintopäällikkö Räikkönen on formula ykkösten Martti Hetemäki - lyhytsanainen ja ujon oloinen, mutta tosi paikassa piinkova ukko. Kimi Räikkönen on vauhdin virkamies, kylmäpäinen nero.

Jos jotakin, nykyurheilijoiltamme puuttuu virkamiesmäinen hiljaisen puurtamisen kulttuuri. Toisin kuin huippu-urheilijamme, huippuvirkamiehemme eivät huikentele ravintola Teatterin vipissä. Ei valtionkirstun avaimia voisikaan antaa Kaivohuoneella örveltävälle, palkintosormuksiaan pussailevalle humalikolle. Entä miltä tuntuisi mennä leikkaukseen, kun viimeiset sanat ennen nukutusta olisivat keskussairaalan ylikirurgin huutamat "Ny rillataan!". Siinä yrittäisi moni tainnutettu kammeta itseään leikkauslankulta ylös.

Toiseksi, luojan kiitos, virkatehtäviä hoidetaan Suomessa virkamiesmoraalilla eikä kilpaurheilijan moraalilla. Ei menisi kauan, että omat ja yhteiset varat sekoittuisivat. Virastoissa pumpattaisiin ennen aamupalaveria veriarvot taivaisiin ja kollegat maksettaisiin hiljaisiksi. Virkavastuulla tehtäviä hankintapäätöksiä suhmuroitaisiin sopupeleinä, ja virkamies laittaisi omaakin betsirahaa yrityksiin, jotka saavat hetken päästä yritystukia. Jos urheilupomon otteilla hoidettaisiin valtion asioita, Lappi ja Kainuu ja Karjala olisi jo liitetty salaisesti KHL:ään.

Kolmanneksi: Virkamies ei voi syyttää talonmiestä, kun hommat menevät reisille. 

Neljänneksi, urheilijat ovat hemmetin kovia luovuttamaan. Milloin on vatsa sekaisin, milloin hallin ilmastointi pilaa suorituksen, milloin ei hyppy kulje. Välillä huippu-urheilija "ei vaan pääse kisafiilikseen" tai häntä ei "sytytä", kuten urheilijamme arvokisoissa valittelevat. Virkamiehet eivät anna periksi. Ei opettaja luovuta keskittymisvaikeuksista kärsivän lapsen kohdalla, koska "tänään ei vaan kulkenut". Ei sairaanhoitaja jätä vanhusta lääkitsemättä, koska "ei päässyt sairaalatunnelmaan". Jos Brysselin kokous venyy, virkamies valvoo ja naputtelee ranskaksi yhteenvedon ilman palautumisleirejä.

Sillä suomalainen virkamies on kuin terminaattori:

"It can't be bargained with. It can't be reasoned with. It doesn't feel pity, or remorse, or fear. And it absolutely will not stop, ever."

Viidenneksi, virkamies ei selittele työolosuhteilla tai laitteilla sitä, ettei hommat suju. Moni virkamies tuo töihin omat pelit ja pensselit, sillä työantajalla ei ole varaa tarjota kunnon välineitä. Moni virkamies pakertaa ikivanhalla tietokoneella, kännykällä ja niin edelleen. Jos NHL-pelaajalle löisi 10 vuotta vanhat tylsät hokkarit jalkaan, kaveri luistelisi suoraan zambonin alle.

Kuudenneksi, virkamiehen pitää aina säilyttää malttinsa. Jos valtioidenvälisissä neuvotteluissa jäädään alakynteen, ei suurlähettiläs komenna ulkoministeriön rotevinta naisharjoittelijaa telomaan vastapuolen diplomaattia kesken lounaan (eikä se Bruce Oreckin tapauksessa olisi onnistunutkaan). Kuvitelkaa, jos suomalaisdiplomaatti olisi kesken YYA-neuvottelujen huutanut pöydän yli seuraavasti: "Molotov, Molotov, jumalauta saat pataan vielä. V***n pelle, hei! Molotov hei, sä oot ihan v***n mieshuora s*****a. Ota Stalinilta poskeen, v***u. V***u mikä jätkä hei. Molotov, sä oot ihan poika vielä v***u hei!"

Seitsemänneksi: Virkamiehelle on itsestäänselvää, että homma lähtee oman pään kautta.

Kahdeksanneksi, virkamies ei ikinä kieltäydy, kun kruunu kutsuu. Valtio on sellainen maajoukkue, jonka ruodusta ei livetä. Kun vastaan tulee Venäjän joukkue, niin upseeri menee eikä meinaa, eikä jää kotiin kiillottamaan avoautojaan niin kuin joku miljoonapalkkainen geelitukka, jonka harjoitusmahdollisuudet isänmaa on todennäköisesti kustantanut. Ja se on upseerille siinä vaiheessa aivan sama, onko kaverilla miesylivoima vai ei.

Loppuun oodi kaikille virkamiehille, Talking Headsin Don't Worry about the Government.


16. heinäkuuta 2013

Pet Shop Boysin ääniaalloista nousee diskogodzilla

Pet Shop Boys: Electric
Tulevaisuuden vanhainkodeissa pauhaa elektro. Siellä mammat ja papat tekevät robottiliikkeitä ja diilaavat jaxupillereitä vessassa. Eikä siihen mene edes kauaa, sillä Neil Tennant ja Chris Lowe käyvät jo kuuttakymmentä. Pet Shop Boys onkin oikeastaan jo Pet Shop Grandpas. Siniset ja valkoiset strobovalot vilkkumaan, tiukka etunoja rollaattorista ja tippa irti!

Ikärasismilla näet pyyhitään pöytää, kun Pet Shop Boysin ikinuoret herrat paukuttavat kaiuttimista tolkuttoman hienoa uutuuslevyään Electric. Sanokoot minua asiantuntevammat mistä konemusiikin tyyleistä on kyse, mutta omissa korvissani Electric soi puhtaan suoraviivaisena poplevynä.
 
Electric on täsmäase. Jos USA:n armeija soittaisi sitä Afganistanin vuoristossa, jopa talebanit rupeaisivat jammailemaan. Se on moderni, hauskalla tavalla 80-lukulainen ja varsinainen sähköjänis. Tempo ei putoa missään vaiheessa, biitti pitää, jytke jatkuu. Verratkaa huviksenne, miten paljon levyltä löytyy yhtymäkohtia Daft punkin tuoreeseen albumiin.

Electricillä Pet Shop Boys pitäytyy siinä, missä he ovat aina olleet likimain ylivertaisia. Brittiläisen hienostuneet, alakuloiset laulumelodiat yhdistettynä jykevään mutta pehmeään klubisoundiin tekevät Electricistä hikisen kesäyön diskogodzillan. Sitä pitää soittaa lujaa rähjäisellä ja ahtaalla klubilla, jossa tossut tarttuvat lattian tahmaan, ja jossa halvat käsilaukut sysätään pöydän alle ennen kuin rynnätään täyteen ammutulle tanssilavalle.

Electric rynnii alusta loppuun niin kovalla sykkeellä, etten oikein kehtaa nostaa siltä yhtä kappaletta. Olisiko se tärppi eeppinen Love is a Bourgeois construct, keinuva Bolshi, jyräävä Axis vai viikonlopun ylistys Thursday? Ei, sanon Fluorescent, jolla pojat skoolaavat jylhästi elämän turhuudelle:

"At midnight… it’s time for business
But who… will bear witness?
To your beauty and refrain
But how well you’ve played the game?" 
Fluorescent on niin täydellinen popkappale, että minulta tuli melkein itku. Huuh-huh. Välillä voi myös yrittää löytää levylle piilotettu Bruce Springsteen -cover. Mahtaakohan Brucekaan tunnistaa omakseen.

Kuvailisin albumin äänimaailmaa suureelliseksi minimalismiksi. Levy tulvii pieniä, herkkiä pop-oivalluksia, jotka lyödään syntetisaattoriin, sekoitetaan ja ammutaan sitten häikäilemättömällä voimalla maailmalle. Kokemus on kuin hapuilisi pimeässä ja törmäisi yhtäkkiä valonheittimen keilaan. 

Neil Tennant on kuulostanut aina ajattomalta ja kolealta, ikään kuin laulavalta cokisautomaatilta. Hänen eleetön ja kuiva äänensä leikkaa kappaleiden läpi laserin lailla. Tennant muistuttaa robottidandya, jonka hienostuneissa toteavissa säkeissä kehotetaan rakastamaan ja tanssimaan, unohtamaan ja tanssimaan. Lowe on tämän Penn & Teller -parivaljakon hiljainen mies, mutta ymmärtääkseni se todellinen velho.

Electricillä Tennant ja Lowe ovat kuin ne Fast Show'n aamutakkiset vanhemmat herrasmiehet, jotka tekevät juhlien jälkeen vielä huikean boolin ja keksivät samalla uuden musiikkityylin. It must be five o'clock somewhere. 

15. heinäkuuta 2013

Rakkautta ja piikkilankaa

John Boyne: Kuudes mies.
"Hetken aikaa rikon saamiani käskyjä ja käännän periskoopin kohti taivasta katsellakseni sähköisten kipinöiden äkillisiä ryöppyjä, jotka kertovat pommien putoilusta saksalaisten, englantilaisten tai ranskalaisten sotilaitten päähän. Ei sillä ole väliä kenen. Mitä pikemmin jokainen mies on tapettu, sitä pikemmin tämä loppuu."

Englantilaisen John Boynen romaani Kuudes mies (Bazar) kertoo ensimmäisestä maailmansodasta selvinneestä nuoresta Tristanista. Tristan lähtee sotaan alaikäisenä, kun hänen perheensä on heittänyt hänet ulos kodistaan. "Olisi parasta meille kaikille, jos saksalaiset ampuisivat sinut kuoliaaksi heti kättelyssä", Tristanin isä sanoo hänelle miesten viimeisessä kohtaamisessa.

Kuudes mies liikkuu ajassa edestakaisin aina Tristanin kouluvuosista alokasleirille, syvälle juoksuhautojen kauhuihin ja lopulta vuoteen 1979, jolloin Tristan on jo vanhus. Tarinan varsinainen kehyskertomus sijoittuu yhteen päivään Norwichissa, jonne Tristan matkustaa palauttaakseen sodassa menehtyneen ystävänsä Will Bancroftin kirjeitä tämän siskolle Marianille. Pakon edessä Tristan joutuu lopulta kertomaan, mitä sodassa Willille oikein tapahtui. Hänen ja Marianin välille muodostuu erikoinen yhteys.

Kuudes mies muistuttaa niin teemoiltaan kuin rakenteeltaan Ian McEwanin loistavaa Sovitusta, jossa syyllisyyttä poteva kirjailija-kertoja yrittää hyvittää tekonsa, vaikka tietää sen olevan mahdotonta. Kuudes mies on sotaromaani, mutta yhtä lailla se on rakkaustarina, vaikkakin hyvin surullinen sellainen. Tristan kipuilee omien tunteidensa kanssa, rakastuu, pettyy. Ja kuten elämässä yleensä, toista tilaisuutta ei anneta.

Kuudes mies kuvaa taiten, miten sotaa kokemattomat ihmiset eivät kykene heti sodan jälkeen saati vuosikymmenien päästä ymmärtämään sotaan joutuneita miesten mielenmaisemaa. Siviilit puhuvat kovaan ääneen pelkuruudesta, kunniasta ja suvun maineesta, sodasta elävänä palanneet yrittävät vain selvitä päivästä toiseen. Sota kuvataan sotkuisena ja päämäärättömänä typeryytenä, ihmishenkien täydellisenä haaskaamisena. Kuudes mies ei varsinaisesti ole pasifistinen romaani. Tai pikemmin sen pasifismi on hiljaista ja ajatonta sorttia.

Yhtenä romaanin suurena teemana rauhanaate kuitenkin on, ja tähän liittyen opin pari mielenkiintoista faktaakin. Esimerkiksi sen, että rintamalta saattoi saada vapautuksen omantunnonsyihin vedoten. Silti ensimmäisessä maailmansodassa ainakin brittien aseistakieltäytyjät – valkoisen höyhenen miehet – määrättiin tavallisesti haavoittuneita hakeviksi paarimiehiksi, mikä käytännössä tarkoitti nopeaa kuolemaa, mikä kätevästi säästi omat joukot moraalia murentavista teloittamistehtävistä. Rintamalla kaikkinainen tehtävistä kieltäytyminen johti silti yleensä teloitukseen, harvemmin vankeustuomioon.

Kaivoin Kuudennen miehen jälkeen hyllystäni esiin taloushistorioitsija Niall Fergusonin ensimmäisen maailmansodan syitä ja ideologiaa perinpohjaisesti ruotivan tietokirjan Julma sota. Täytyy sekin kiskaista loppukesällä huiviin. Viimeinen ensimmäisen maailmansodan taisteluihin osallistunut veteraani muuten kuoli niinkin myöhään kuin vuonna 2011.

14. heinäkuuta 2013

Zooey, kellohame, tamburiini ja Kalifornia

She & Him: Volume 3.
Kuvittele Kalifornia. Kuvittele korkea kesäpäivä. Kuvittele rantatie. Kuvittele hauska pieni avoauto. Kuvittele nyt kesäpäivä hauskassa pienessä avoautossa kalifornialaisella rantatiellä. Sellaista musiikkia tekee suloisen sokerpalasen Zooey Deschanelin ja folk-kitaristi M Wardin duo She & Him.

Neljännellä levyllään duo peruuttelee avoautollaan vielä kauemmas popin historiaan. Jos edellinen levy soi kuuskytlukulaisissa tunnelmissa, nyt fiilistellään viiskytlukulaisesti. Paikoin balladeissa mennään 1920-luvulle asti. Aivan ihanaa! Ward tekee kepeitä, tarttuvia melodioita, joissa on 80 prosenttia aurinkoa ja 20 prosenttia haikeutta. Deschanel laulaa jälleen epäonnisista suhteista, eron kipeydestä ja muutaman kerran ihan onnellisestakin rakkaudesta.

Omassa päässäni She & Him muistuttaa kummalla tavalla Manchesterin kolmatta suurta joukkuetta eli The Smithsiä. She & Him on kuin Smithsien kaukainen amerikanserkku, se höpömpi ja hassutteleva sukulainen. Molemmat yhtyeet yhdistelevät heleitä melodioita alakuloisiin teksteihin saaden kappaleisiinsa harvinaista emotionaalista jännitettä. Minua ovat aina viehättäneet tällaiset popmusiikissa turhan harvinaiset kontrastit, jossa musiikki ja teksti ikään kuin riitelevät keskenään.

Jos siis The Smiths on se serkku, joka jää yksin nuhruiseen asuntoonsa murjottamaan, She & Him on se toinen serkku, joka pukee kellohameen päälle, kiristää pilkullisen huivin hiusten ympärille, aittaa suuret aurinkolasit päähänsä ja lähtee autoilemaan suruaan pois. Se kai on se kalifornialainen tapa.

Levy on kauttaaltaan vahvasti kirjoitettu, soitettu ja tulkittu, tosin Deschanelin teatraalinen, hiukan kolkko tapa laulaa ei liene kaikkien mieleen. Tällaiseen häpeilemättömän retroilevaan popmusiikkiin se kuitenkin sopii. Pidin etenkin siitä, miten tasapainoisesti levy etenee ja vaihtaa tunnelmasta toiseen. Joku saisi tästä indie-elokuvaansa oivan soundtrackin. Niin, onhan tässä häpeilemätön hipster-meininki. Entä sitten?

Sopii erityisesti loppukesän iltapäiviin ja valkoviinin kanssa nautittavaksi.  Ja Zooey, tulethan Flow'hun!


13. heinäkuuta 2013

EnTahdo2013

EnTahdo2013-kampanjan promomateriaalia.
Hyvinkääläisen pirttikaluston keskellä istuu äkäinen mies. Insinööri Jussi Maunowaaria, 54, ärsyttää jatkuva homopuhe. Hänen mielestään homous on "ohimenevä villitys", jota media tuputtaa ihmisille väkisin.

"Homoseksualismi, älypuhelimet ja euro ovat tällaisia päiväperhoja. Olen muijalle sanonut, että kaikki käy, mutta homostelemaan ja euroilla maksamaan en ala. Ja hyvin se päätös on pitänyt, lukuun ottamatta toissavuonna tehtyä Mallorcan-matkaa."

Maunowaari on nopeasti laajenevan EnTahdo2013-kampanjan puuhamies. Kansalaisliike EnTahdo2013 kokoaa suomalaisia vastustamaan ehdotusta uudeksi tasa-arvoiseksi avioliittolaiksi.

Maunowaarin poliittis-seksuaalinen herääminen tapahtui loppukeväästä erään Nelosen sisustusohjelman aikana. Ohjelman jokaisessa jaksossa tavallisen suomalaisen kotiin tehdään yhdelle seinälle hauska koristetapetti ja keittiösaareke. Silloin Maunowaari päätti aloittaa verkossa EnTahdo2013-kampanjan. Se on kerännyt jo tuhansia rehellisen heteromaisia nimiä nettivetoomukseensa.

"Minulla meni vain kuppi nurin. Että aina sen homon pitää sisustaa samalla lailla yhtään välittämättä asunnon historiasta tai asukkaista! Ei jumalauta koristetapetti kaikille sovi. Suurin osa kodeissa asuvista on kuitenkin heteroja, ja heterot tykkäävät puolipaneloinnista ja lehmäntaljoista. Sellaista Kari Vepsän tyyliä. Siinä on muuten hieno ukko: hevosmies, laulumies ja naistenmies."

Maunowaaria harmittaa myös se, että Urheiluruudun miestoimittajalla on välillä pinkki takki. "Ihme vonkuleita ne nykyään Yleisradioonkin ottavat. Missä ovat sellaiset ajattomat ja luottamusta herättävät miehet kuin Erkki Toivanen!", Maunowaari jyrähtää.
........

Myös akaalaisessa Taajamahomo ry:ssä innostuttiin EnTahdo2013-kampanjasta. Taajamahomolaisia huolettaa lasten kohtalo homojen pauloissa. Yhdistyksen puheenjohtaja, FM Sini Österi-Kultti puhuu suoraan siitä, miten ahdistuneita pikkupaikkakunnilla ollaan maaseudun homotilanteesta.

"Ei meillä ole mitään sitä vastaan, että homot asustelevat kaupungeissa, mutta kun eihän nämä nykyiset homot pysy siellä vaan tunkevat mökkeilemään ja avioliittoon. Uskaltaako tässä lastaankaan jättää metsätien bussipysäkille, kun homo saattaa jolkottaa siellä tuliterissä merkkilenkkareissaan?"

Österi-Kultti huomauttaa, että homo on kuitenkin aina homo, eli se voi käyttäytyä arvaamattomasti. Esimerkiksi tehdä kestävän permanentin, ajaa rekkaa tai kikattaa. "Eikä lapsi vältttämättä osaa edes pelätä homoa!", Österi-Kultti parahtaa.

Taajamahomoaktiiveja hiertää erityisesti ajatus homojen adoptio-oikeudesta. "Ajatteles nyt, miten paljon niitä homoparien lapsia kiusataan koulussa, kun olemme ensin välittäneet omat ennakkoluulomme kakaroillemme", yhdistyksen kakkosmies Antti Raksi pyörittelee silmiään.

Raksi kertoo, että Yläneellä sattui hiljattain tapaus, jossa homo oli tullut kylälle asti ja käynyt Siwassa sekä pitkäripaisessa. Silminnäkijähavaintojen mukaan homo oli ollut säkäkorkeudeltaan noin 180 senttiä, ja pitänyt värikästä paitaa. Paikallisen lavatanssiyhdistyksen kassanhoitaja, rouva Norma Tiivisen mukaan kyseessä ei kuitenkaan ollut homo, vaan ohikulkumatkalla ollut eteläamerikkalainen tanssikoulunopettaja. "Sataprosenttisella varmuudella hetero", Norma Tiivinen vakuuttaa ja kääntää pöydällä pölyttyvän hääkuvansa lappeelleen.

Yläneellä homohavainnosta ollaan kuitenkin varmoja. "Se oli varmaan näitä trans-ihmisiä kun kovasti kyseli, että milloinkas se bussi Tampereelle lähtee", lippakioskilla seissyt Tuomas Naitvissinen tuumii.
.......

Suurinta suosiotaan EnTahdo2013-kampanja kerää myöhäisherännäisliikkeissä. Laukaan josvieläootvapaakirkossa halutaan pitää perhearvot erossa persearvoista.

"Me uskossa olevat vietämme suurimman osan valveillaoloajastamme kuolemaa ja seksiä ajatellen. Että panemista tulee mietittyä ihan pirusti", salin takarivissä istuva Ensio Sleijeri kuiskaa. Hän puhuu hiljaa, ettei herättäisi läsnäolijoita.

Seurakuntalaiset ovat erityisen huolissaan nuorista, joiden mieheksi tai naiseksi kasvamiseen nykyinen homopropaganda heidän mukaansa vaikuttaa. He yrittävät parhaansa mukaan pitää nuoret kaidalla tiellä. Siksi lukupiirin vetäjä kokoaa kaikki seurakunnnan 17–21-vuotiaat tytöt ja nuorukaiset niin sanottuun etukäteiseheytykseen. Tilaisuuksissa tarjotaan piparia ja pikkupurtavaa, sillä porukan päällysmies syö mielellään kuormasta. "Eihän näissä lahkohommissa muuten mitään tolkkua olisikaan", suoraan poliisikuulusteluista haastatteluun karauttanut Veijo Burzumi huudahtaa ja taputtaa kultasormustimillaan Mersunsa rattia. 


Seurakuntalaiset korostavat, että he eivät vihaa homoja ihmisinä vaan ainoastaan heidän elämäntapaansa, käyttäytymistään, ulkonäköä, mielipiteitä ja arvomaailmaansa. "Vihaa syntiä, älä syntistä. Emme me syrji muitakaan epänormaaleja", Sleijeri muistuttaa.
........

EnTahdo2013-kampanjan kotisivut.

Jutun tausta-aineistoksi on haastateltu kaikki Uuden Suomen nettikirjoittelijat.

12. heinäkuuta 2013

Lapin hirviöt juoksevat vapaina

Stefan Spjut: Staalo
Lapin luonto luo outoa taikaa, eivätkä kaikki niistä ole ystävällisiä taikoja. Tätä kirjaa ei kannata lukea yksin mökillä yömyöhällä. Saattaa näet olla, että ulkopissalle uskaltautuu vasta aamun sarastaessa. Ettei mörkö vie mukanaan.

Ruotsalaisen Stefan Spjutin Staalo (Like) sekoittaa pohjoismaista fantasiaa pohjoismaiseen rikoskirjallisuuteen niin koukuttavasti, että yli 700-sivuinen romaani täytyy suorastaan ahmia loppuun. 

Juonesta en halua paljastaa paljoakaan, mutta se sijoittuu Ruotsin Lappiin, lähelle Kiirunaa. Syrjäisellä seudulla katoaa vuosien mittaan useampia lapsia, joiden huhutaan joutuneen staalojen viemäksi. Staalot ovat saamelaisten tarustossa esiintyviä karvaisia ja mustakyntisiä olentoja, jotka elävät Lapin erämaassa ja ovat "persoja ihmislihalle". Tavallisimmin ihmiset kutsuvat niitä peikoiksi.

Kun pieni Mattias-niminen poika katoaa, ja riistakameraan tallentuu suttuinen kuva kummallisesta, metrin mittaisesta kiiluvasilmäisestä pikku ukosta, paikallisen "peikkoharrastajan" Susso Myrénin mielenkiinto herää. Susson edesmennyt isoisä nappasi parikymmentä vuotta aiemmin vahingossa suhruisen kuvan samankaltaisesta otuksesta. Susso on puolihuvikseen jahdannut siitä asti pohjoisen metsien hirviötä. 

Staalo taitaa olla ensimmäinen lukemani fantasiakirja, sillä en ole koskaan ollut kiinnostunut lohikäärmeistä, kääpiöistä, ritareista ja sen sellaisista (muistan tosin innostuneeni 1980-luvulla televisiosta tulleesta Robin Hoodista, jossa oli synkkiä fantasiaelementtejä). Taru sormusten herrasta jäi kesken parikymppisenä, sillä teksti vaikutti kuivakkaalta. En olisi tähänkään kirjaan kirjakaupassa tarttunut, ellei silmiähivelevän kaunis kansi olisi pakottanut selaamaan tekstiä. Kirja alkaa niin lumoavalla kuvauksella pienen pojan leikeistä syvällä metsässä, että jäin melkein siihen paikkaan lukemaan koko ensimmäisen luvun.

Sitä paitsi tarinat kotikutoisista mystisistä olennoista, maahisista, hiisistä ja haltijoista tuntuvat paljon kiehtovimmilta kuin keksityt kuningaskunnat saippuaoopperamaisine juonenkäänteineen ja pökkelömäisine hahmoineen. Pyydän anteeksi fantasiaviihteen ystävät, en ponnisteluistani huolimatta jaksanut seurata Game of Thronesia enää toisella tuotantokaudella.

Loppua kohden Staalon jännite hieman laskee, ja kirja muuttuu turhan toiminnalliseksi. Hirviöt ovat kuitenkin pelottavimpia silloin, kun ne eivät ole vielä paljastuneet ja lukijan vilkas mielikuvitus pääsee lentoon. Staalo on ehdoton kesäkirja, mukaansa imaiseva satu, jonka jälkeen ei hetkeen tee mieli mennä marjaan tai sieneen yksinään. Kirjassa on myös pelottavin orava, josta olen koskaan lukenut. Suhtaudun nyt noihin puidemme pikku jyrsijöihin huomattavasti suuremmalla kunnioituksella kuin aiemmin. Ja pysyttelen visusti etäämmällä. Lukekaa Staalo niin ymmärrätte. 

4. heinäkuuta 2013

Ruisrock saa tulla

Ruisrockin tämän vuoden logo kallistuu vauhdikkaasti.
Tehdäänpä yksi asia selväksi heti alkuun. Ruisrockia ei milloinkaan kutsuta "Ruissiksi". "Rokki" kelpaa, "Ruissalo" käy, mutta mitään "Ruissia" ei hyväksytä. Joten, please, lopettakaa sen sanan viljely.

Jokaisella rockin kävijälla on omat Ruisrock-tarinansa. Tarina, jossa nukahtanut kaveri huuhtoutuu ruotsinlaivan peräaallokon mukana mereen ja takaisin - ja löytyy sikiöasennossa nukkumasta metrien päästä. Tarina, jossa mies herää backstagelta asuntovaunun alta. Tarina, jossa aiemmin viikolla festarialueelle maahan kaivetut viinat jäävätkin kebabkioskin alle. Tarina, jossa ihminen hukkaa kenkänsä Bon Jovin keikalla. Tarina, jossa miehen Buster-vene varastetaan alueen rannasta. Tarina, jossa järjestysmies ei päästä Ville Valoa sisään, koska ei tunnista tätä. Tarina, jossa nuori mies saa kutsun Pet Shop Boysien jatkoille ja ihmettelee, miksi siellä ei ole lainkaan naisia.

Ja tietenkin se tavallisin tarina: ihminen havahtuu yleisömerestä ja huomaa hukanneensa kaikki kamansa ja kaverinsa. 
......

Vuodesta 1970 järjestetty Ruisrock on kokenut ala- ja ylämäkensä. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana se on kuollut ja syntynyt uudelleen ainakin kertaalleen. Kymmenisen vuotta sitten Ruisrock siirtyi kaupungilta ja kaupunkia lähellä olevilta yhteisöiltä kaupalliselle yrittäjälle. Hiekalla pötköttely, omien juomien leppoisa maistelu ja yleinen rantafiilistely vaihtui karjamarkkinoita muistuttavaan pölyisyyteen ja laahustamiseen lavalta toiselle. Samalla Ruisrock on muuttunut suurten nimien rockfestivaalista kotimaisten artistien ja pienempien ulkomaisten "makupala-aktien" festariksi. Tai kuten hyvä ystäväni luonnehti viime vuonna: "Missä helvetin vaiheessa Ruisrockissa alettiin soittaa jotain v****n räppiä?" 

Kaupallinen yrittäjä kiistämättä pelasti Ruisrockin, joka ajautui entisten omistajien käsissä taloudelliseen umpikujaan. Turussa huhuttiin ja naurettiin puolijulkisesti pitkin 90-lukua, että muun muassa Ruisrockin kaljatuloja eli riihikuivaa rahaa löytyi säkeittäin milloin mistäkin asunnosta. Tositteiden kanssa taisi olla vähän niin ja näin. 
.......

Tärkeintä Ruisrockissa ei ole kuitenkaan musiikki tai veroilmoitukset vaan kesä, aurinko, Turku ja rakkaat ihmiset. 

Päivähän etenee oikeaoppisesti suurin piirtein seuraavasti.

Ruisrock-viikonloppu alkaa pyhiinvaelluksella eli kävelyllä festivaalialueelle. Matkalla nautitaan virvokkeita. Klassiseen tapaan sisään salakuljetettava viinapullo piilotetaan kalsareihin, kerrosvoileipien väliin tai tehdään viinitonkan leilistä rintavarustus. Jos portilla seisoo nuori ja häveliäs vahtipoika, riittää että viinojen päälle ripottelee tamponeja. 

Alueella sovitaan tapaamisaikoja ja -paikkoja, joista kukaan ei pidä kiinni. Juodaan lisää virvokkeita ja aiotaan mennä jollekin keikalle, minne ei kuitenkaan koskaan ehditä kuin korkeintaan lopuksi. Nautitaan lisää virvokkeita ja syödään kehnoa kebabia. Puhelimella ei saada yhteyttä kehenkään. Suututaan vähän ja lepytään, kun anniskelualueella törmää vanhoihin tuttuihin ja tulee tilaisuus nauttia heidän kanssaan virvokkeita. Käydään mahdollisesti jollain keikalla, kunnes tajutaan, että aika todellakin on (Einsteinin aika-avaruusjatkumoteorian mukaisesti) suhteellinen käsite. Jonnekin on siis viimeisten minuuttien aikana kulunut tunteja. Tässä vaiheessa ja reippaassa muhennoksessa on aika harppoa majoitustiloihin suihkuun ja siirtyä Blancon kautta Dynamoon reivaamaan. Puhtaat vaatteet ja hyvää tuoksua alle, niin ilta on uudelleen nuori! Nautitaan lisää virvokkeita ja puoli lasia vettä. Aamun jo sarastaessa ostetaan vielä fetajuustorullakebabit ja raahaudutaan unille. Kuvio toistetaan tarvittaessa useampana päivänä peräkkäin.

 Ja maanantaina duuniin samoilla silmillä. 

Hyvät ihmiset, Ruisrock saa tulla.

Jumalten tortillat ja muita julmia juttuja ruoantuotannosta

Tom Standage: Ihmiskunnan syötävä historia.
Miten ruoka on muuttanut ihmiskunnan historiaa? Tätä kysyy The Economist -lehden toimittaja Tom Standage kirjassaan Ihmiskunnan syötävä historia (Intokustannus 2013). Maukas aihe, mutta valitettavasti kirjasta puuttuu pihvi.

Ihmiskunnan syötävää historiaa lukee turhautuneena. Kirja tuntuu poukkoilevalta ja katkonaiselta, kuin satunnaisilta pistoilta ruoan merkitykseen ihmiskunnalle. Maustekaupasta Standage kertoo osana kansainvälisen talouden ja löytöretkeilyn historiaa. Seuraavaksi hän hyppää sotilaslentäjään, joka pudotti karkkeja Länsi-Berliinin lapsille. Napoleonin valloitussotien kohdalla kerrotaan ranskalaisjoukkojen poikkeuksellisen kyvykkäästä tavasta hankkia liikkuvalle armeijalle lähiseudulta ruokaa. Havahduin monta kertaa kesken lukemisen ihmettelemään, mistä kulloisessa luvussa pitikään olla kyse ja miten asia liittyi kirjan nimeen.
.......

Poimitaan kuitenkin rusinat pullasta, sillä harhailustaan huolimatta kirjassa on selvät ansionsa.

Nykyään puhutaan paljon ruoan eettisyydestä, esimerkiksi elintarvikkeiden ekologisuudesta tai ruokateollisuuden etiikasta kuten alkutuotannon parissa työskentelevien ihmisten hyvinvoinnista ja tuotantoeläinten kohtelusta. Olen jo aiemmin kirjoittanut tässä blogissa aiheesta.

Ihmiskunnan syötävän historian mielenkiintoisinta sisältöä ovat kuvaukset siitä, miten ruokaa on käytetty hallinnan välineenä ja kuinka ruoan tuotanto on johtanut julmuuksiin ympäri maapalloa. Ruoalla on oma verinen historiansa.

Atsteekit pitivät ihmisuhrauksia keinona maksaa luontoäidille takaisin velkansa. Uhreista puhuttiin "jumalten tortilloina", sillä ihmisen uskottiin olevan tehty maissista. Uhreiksi valikoituivat tavallisimmin lapset ja valloitettujen alueiden kauneimmat ihmiset.

Maustekaupan vuosisatoina eurooppalaiset kylvivät kauhua Intianmerellä asti. Löytöretkeilijä Vasco da Gama miehistöineen ryösteli paikallisten ja muslimien aluksia. Osaa vangeista käytettiin varsijousiammunnan harjoitusmaaleina, ja jäljelle jääneiden vankien kädet, nenät ja korvat leikattiin, jonka jälkeen silvotut ihmispolot köytettiin yhteen ja poltettiin elävältä laivansa mukana. Da Gama ampui kanuunoilla kaupunkeja myös ihan vain varmuuden vuoksi.

Eurooppalaisten sokerinhimo johti aivan eri mittaluokan hirveyksiin uudella mantereella. Kristoffer Kolumbus ideoi, että paikallisia intiaaneja saattoi käyttää orjatyövoimana sokeriruokon poiminnassa. Asukkaat kuitenkin kuolivat suurin joukoin eurooppalaisilta saatuihin tauteihin, eivätkä kestäneet orjatyönolosuhteita. Neljän vuosisadan aikana eurooppalaiset rahtasivatkin toistakymmentä miljoonaa afrikkalaista orjiksi Amerikkaan.

Neuvostoliiton johtava Josif Stalin kävi näännytyssotaa oman maansa maaseutuväestön kanssa. Kollektivisointi ja viljatakavarikoinnit kaupunkeihin aiheuttivat nälänhädän ja miljoonien ihmisten kuoleman. Stalin näki kammottavan tilanteen neuvostohallinnon ja "sabotöörien" sekä "luokkavihollisten" välisenä taisteluna, jossa vastustaja ansaitsi kuolemantuomion. Innostuneena Stalinin esimerkistä toinen kommunistijohtaja Mao yritti samankaltaista maatalouden uudelleenjärjestelyä Kiinassa. Seurauksena oli maailmanhistorian pahin nälänhätä.
........

Poimitaan vielä muutama ainakin minulle uusi tieto ruoan historiasta. Kuten koulussa opetettiin, ihminen asettui paikoilleen ja aloitti maanviljelyn noin 10 000 vuotta sitten. Sitä ennen metsästäjä-keräilijäihminen liikkui alati paikasta toiseen. Tavallisin mielikuva lienee, että maatalouteen siirtyminen johti vaurastumiseen ja hyvinvointiin.

Havainnot alkuperäiskansoista ja arkeologiset tutkimuslöydöt antavat kuitenkin toisenlaisen kuvan. Metsästäjä-keräilijöiden elämä oli todennäköisesti varsin mukavaa, sillä he tekivät keskimäärin "kaksipäiväistä työviikkoa" ja ottivat rennosti loppuviikon. Jo parissa päivässä ihminen näet pystyi keräämään ja metsästämään viikon antimet siinä missä kehnot pellot ja alkeelliset työkalut vaativat ihmisiltä loputonta uurastusta pelloilla. Hämmästyttävintä on, että yli 14 000 vuotta sitten metsästä-keräilijät olivat keskimäärin noin 175 senttimetriä pitkiä. Vasta aivan viime aikoina ja vain kaikkein vauraimmissa osissa maapalloa ihmisten keskipituus on yltänyt samoihin lukuihin. Älkää siis haukkuko ketään enää marjanpoimijaksi!
.......

Kirja päättyy jännittävään, melkeinpä tieteiskirjamaiseen lukuun Norjan huippuvuorilta, "jossa omituinen betoninen kiila työntyy vuorenseinämästä" ja "sisäänkäynnin raskaiden teräsovien takana on vahvistettu betonitunneli, joka ulottuu 125 metrin syvyyteen kallioperään". Kyseessä ei kuitenkaan ole Teräsmiehen Yksinäisyyden linnake, vaan maailman varmin ja suurin siemenholvi. Tai oikeastaan kolme holvia, joista kukin on 27 metriä pitkä, 6 metriä korkea ja 10 metriä leveä. Holvissa on yhteensä yli 2 miljardia siementä, jotka odottavat mahdollista ihmiskunnan suurta kriisiä, esimerkiksi ydinsotaa, komeetan törmäystä tai kulkutauteja, jotka tappavat olemassa olevat lajikkeet. Siemenet voivat säilyä oikein pakattuna jopa 20 000 vuotta.

Kiehtovaa ajatella, että ihmiskunta on sentään jo niin pitkällä, että tällaisia varmuusvarastoja on rakennettu ympäri maailmaa ainakin 1 400 kappaletta. Kaikki eivät tietenkään ole yhtä hienoja kuin norjalaisten versio, esimerkiksi Malawin siemenpankki on pakastin puisessa hökkelissä. Filippiinien siemenpankki tuhoutui, kun Taifuuni kuljetti sinne mutavettä. Kenialaiselle siemenpankille kävi ohraisesti, kun ylläpitäjällä ei ollut varaa maksaa sähkölaskuaan. Ja Afganistanissa talibanit tuhosivat maan siemenpankin vuonna 2001. Ne kaverit ehtivät joka paikkaan!

Tällaisia kuvauksia olisi lukenut mielellään lisää, ja tietyn selkeän näkökulman läpi valaistuna. Nyt Ihmiskunnan syötävä historia on tietokirjallisuuden pikaruokaa, jossa hassut anekdootit ja satunnaisilta vaikuttavat tarinat pakataan kauniiseen pakettiin. Oivalluksen hetket jäävät vähiin, sillä mitään kokonaiskuvaa, suurta tarinaa tai synteesiä, Standage ei lukijalle tarjoa.