Mainostoimisto hankki riveihinsä tappelijan

Timothy Gillette on pelätty mainostoimisto-goon.

Helsinkiläinen mainostoimisto Punanuttu on solminut yhden kauden mittaisen senior thug consultant -kontrahdin romuluisen viestinnän ammattilaisen Timothy Gilletten kanssa.

195-senttinen ja yli satakiloinen Gillette teki markkinointiviestintää viime kaudella venäläisessä kohutoimistossa Vitjuksessa keräten kyseenalaista kunniaa lähinnä palaveritappeluissa. Kanadalainen viiletti venäjällä yhteensä neljä kautta ilman omia asiakkuuksia. Gillette onkin puhdasverinen markkinointiviestintätappelija eli amerikkalaisittain ilmaistuna marketing goon.

Gilletten luvut ovat hurjia. Hän on tapellut palavereissa keskimäärin uskomattomat kahdeksan minuuttia. Hän on murskannut urallaan yhteensä 318 paksusankaiset silmälasit, repinyt rikki 204 liian paljastavaa miesten v-aukkoista paitaa ja läikyttänyt vastustajan syliin Kaffa Roasteryn loisteliaat La Divina Provencia -kahvit peräti 452 kertaa. Gilletten tavaramerkkejä ovat myös MacBook Airilla kahvaaminen ja Elipsonin kaiuttimien viskaaminen asiakkaan niskaan.

Punanutun markkinointijohtaja Tommy Jamesbondas kuitenkin kiistää, että Gillette hankittiin vahingoittamaan avainasiakkuuksia vaan kyse on oman brändin vahvistamisesta.

"Me haluamme keskittyä markkinointiviestinnän tekemiseen. Jotta me pystymme niin tekemään, meidän on pakko suojella omia art directoreitamme. Jos Gillettin läsnäolo auttaa kaikkia keskittymään mainontaan niin hyvä. Ja hyvä vaan, jos asiakkaat ja kilpailivat vähän pelkäävät neuvotteluissa", Jamesbondas kommentoi.

Jamesbondasin mukaan mainostoimistossa pitää olla sopivassa tasapainossa taitoa ja kovuutta. "Kovuutta tarvitaan, jotta taito pääsee esille", Jamesbondas summaa.
.........

Punanutun tuore värväys herättää voimakkaita tunteita muissa markkinointiviestinnän ammattilaisissa, sillä kyse on puhtaasti raskaan sarjan tappelupukarista. Markkinointitoimistoissa ollaan huolestuneita alan jo ennestään väkivaltaisesta maineesta.

Kukaan ei kuitenkaan halua esiintyä ristimänimellään, joten saimme kommentteja mainostoimistoista ainoastaan Pepitalta, Tiiulta, Mishalta ja Marcolta. "Ei sitä voi päästää ainakaan artsuilemaan, sehän tappaa jonkun, eräs PeeToPee -lähde sanoo.

Gillette itse myöntää avoimesti, että hän tekee markkinointiviestintää tapellen. Hän kutsuu itseään leikkimielisesti ADHD-AD:ksi, jonka projektihallintataidot ovat olemattomia. "Pienenä ei tullut tarpeeksi pihaleikeissä kynäiltyä, niin isona kaverina piti sitten keskittyä hakkaamiseen ja viestinnän rikkomiseen."

Gillette ei suomalaista markkinointiviestinnän kenttää juurikaan tunne. Hän haluaa nyt keskittyä oman markkinointivireen löytämiseen.

"Ei ole väliä, kuka on vastassa. Jos on tarve puolustaa mainostoimiston logoa ja kunniaa, tappelen. Tehtäväni on suojella joukkuetovereita, olla "isoveli" communications consultanteille. Se on mulle ihan sama, tuleeko sieltä vastaan joku Miltton vai Bob niminen kaveri."

Ainakin Punanutussa hankintaan ollaan tyytyväisiä. Firman elokuun alussa järjestetyllä virkistysreissulla Tallinnaan Gillette pisti säpäleiksi Tallinkin diskon ja vietti loppumatkan laivan putkassa. Syynä oli kuulemma ollut "suunsoitto kesken ppt-esityksen".

"Gillette on parasta, mitä mies voi saada", Jamesbondas suitsuttaa toimistonsa uutta nyrkkisankaria.

Työelämän 9 todellista luonnetyyppiä

Unelmia ja toimistohommia.

Kiihkeän iteroinnin, benchmarkkauksen ja B2P-markkinoinnin välissä jouduin firman kehityspäivillä persoonallisuustestiin.

Nuoremmille lukijoille tiedoksi, että kehityspäivät ovat tapahtumia (tai oikeammin tiloja), joissa puhutaan ensin pitkään työn tekemisen ja työn tulosten parantamisesta, minkä jälkeen mitään ei koskaan kuitenkaan tapahdu.

Persoonallisuustestit taas ovat profilointimetodeja, joita käytetään muun muassa johtajien työhönotossa, piiritystilanteissa ja väkivaltarikollisten nappaamisessa.
.........

Tein enneagrammitestin eli yhdeksänkohtaisen persoonallisuustyyppien luokittelun. Piinkovana protestanttina epäilin heti yhdeksänsakaraisen enneagrammin liittyvän okkultistiseen huuhaaseen kuten joogaan, reikihoitoon tai skientologiaan.

Enneagrammin teorian mukaan työpaikoilla toikkaroi perfektionisteja, auttajia, suorittajia, romantikkoja, tarkkailijoita, kyselijöitä, seikkailijoita, itsevarmoja ja sovittelijoita. Itse sain tulokseksi persoonallisuustyypin, jota kuvailtiin adjektiiveilla "tunteilematon", "harkitseva", "määrätietoinen" ja "puolustautuva".

Toisin sanoen olen firman anneliauer.
.........

Enneagrammin metodin virhe piilee siinä, että se lähtee liikkeelle niin sanotusti ilon kautta (sanonta juontuu natsi-Saksassa käytetystä kielikuvasta "Kraft durch Freude" eli jotakuinkin "voimaa ilosta"). Emme kuitenkaan näe työpaikoilla "työn romantikkoja" sen paremmin kuin "työn seikkailijoita". Näemme aivan muunlaisia tyyppejä.

Siksi Sininen zeppeliini korjaa enneagrammiteorian todellisuutta vastaavaksi yhdeksänkohtaiseksi työelämän persoonallisuustyyppien luokitteluksi.

1. Perfektionisti Nillittäjä
Nillittäjä ilmoittaa työrupeaman jälkeen tehdyistä virheistä (siihen asti hän on aina hiljaa) ja rasittaa kollegoja epäolennaisuuksilla. Takertuu raporttien kielioppivirheisiin ja käyntikorttien painatukseen.

2. Auttaja Lässyttäjä
Lässyttäjä haluaa kertoa yksityiselämästään sinulle, ja mikä pahempaa, hän haluaa sinun kertovan omasta yksityiselämästään. Lässyttäjä jauhaa naapuriosaston seksisuhteista, kyselee miksi olet unohtanut vihkisormuksen kotiin ja haluaa jakaa kissakuvansa firman spostilistalla "KAIKKI".

3. Suorittaja Nysvääjä
Nysvääjää saa aina odottaa. Nysvääjä tekee koko ajan, mutta mitään ei valmistu. Nysvääjällä on vielä kesken sitä ja tätä, hänen pitää hioa tuntikaupalla powerpoint-kalvoja 5 minuutin esitystään varten. Nysvääjä korjailee mielellään näytön asetuksia ja järjestelee pöydälläsi olevia muistitikkuja pituusjärjestykseen, vaikka tässä olis niinku **** oikeesti muutakin puuhaa.

4. Romantikko Juoppo
Jokaisella työpaikalla on juoppo, jopa ministeriöissä. Juoppo on periaatteessa ihan ok työkaveri, sillä hän on tunneälykäs, lunki ja aamuisin hiljainen. Ongelmallista juopon kanssa työskentely on silloin, kun hän saa "loistavia" ideoita kolmen valkoviinilasillisen jälkeen. Juoppo on erityisen rasittava, jos työhösi kuuluu erilaisia edustustehtäviä, sillä juoposta pitää huolehtia, etenkin ulkomaankeikoilla. Juoppo on usein juristi.

5. Tarkkailija Laiska paska
Perus kyylääjä, usein hallinnollisssa asiantuntijatehtävissä, pahimmillaan tittelillä, joka alkaa sanalla "erikois-" tai "erityis-". Saavuttanut organisaatiossa aseman, jossa voi lähinnä tuijottaa asioita (näytönsäästäjää, lokkeja, ppt-esityksiä). Pitää itseään älyllisesti ylivertaisena kollegoihinsa verrattuna. Tunneköyhä, kallistuu sosiopatiaan.

6. Kyselijä V***n pompo
"Hei pitääkö ottaa läppäri mukaan?" "Saako siellä kahvia?" "Pitikö meidän valmistella jotain siihen miitinkiin?", "Onko sulla uusi vekkihame?" Kyselijä on toimiston konekiväärimies: paljon laukauksia, joista useimmat huteja. On ihme, että selviytyy ylipäätään päivittäisistä askareista. Osa kyselijöistä tehnyt monikymmenvuotisen uran ymmärtämättä ikinä tehtäviään tai ymmärtämättä olla edes hiljaa. Rasittavin kaikista.

7. Seikkailija Markkinoinnin duudsoni
Eräs työelämän rasittavimmista "ihmis"tyypeistä. Rumien kravattien erikoismies eli kauppatieteellinen tyhjäpää. M-duudsoni (hän näet käyttää mielellään tunnelmaa keventäviä lyhenteitä ja lempinimiä) ilmestyy palavereihin henkseleitä paukutellen, esittää visioita ja on aina – siis aina – täysin tietämätön siitä, mitä aiemmin on sovittu tai jo tehty. Periaatteessa harmiton, jos hänelle antaa tarpeeksi puuhaa, esim. tuliterän älypuhelimen räpellettäväksi. Parhaimmillaan pysyessään asiakkaan päässä.

8. Itsevarma Natsi
Natsien puolustukseksi on sanottava, että he ovat aikaansaavia. Ilman natseja työmailla tuskin tapahtuisi paljoakaan. Natsi yhdistää mielivallan säntillisyyteen ja sääntöjen ehdottoman tottelemisen omavaltaiseen pörräykseen. Natsin käsitys vapaamuotoisesta ideointipalaverista muistuttaa Nürnbergin puoluekokousta. Natsi ei neuvottele, natsi ei tee myönnytyksiä, ja natsi ei ikinä peräänny siitä paikasta, johon hän on jalallaan astunut.

9. Sovittelija Öö... oot sä ollut meidän yksikössä pitkään?
Sovittelija on se tyyppi siinä heti hisseiltä tultaessa ensimmäisessä kuutiossa vasemmalla puolella. Ei sano kyllä mitään. Kastelee ilmeisesti kukat. Tai joku ne ainakin kastelee. Irtisanottavissa ilman resurssien menetystä.

Puku tekee managerin, asusteet huippumanagerin

Jalkapallo tunnetaan vihreän veran šakkina, jossa tyyli näyttelee merkittävää osaa kokonaisuudesta. Silti yllättävän harva tulee ajatelleeksi, miten paljon joukkueen peräsimessä olevan managerin tai valmentajan pukeutuminen vaikuttaa joukkueen pelisuoritukseen. Puhun voittavan ja häviävän joukkueen välisestä hiuksenhienosta marginaalista.

Me tyyliniekat pidämme itsestäänselvänä, että huippujalkapallojoukkueen perätuhdossa voi menestyä vain pukeutumalla hyvin.

Jo pieni vilkaisu kentän laidalle vaikkapa suomalaisten joukkueiden eurokarsintapeleissä kertoo karusti sen, mistä kiikastaa: niin materiaalista (liian ohutta kangasta) kuin materiaalin leveydestä (tavallisin virhe on liian pitkät hihat ja hartioista roikkuvuus). Kun katsot vierasmaalaisen joukkueen aitioon siellä seisoo manageri tyköistuvasssa mittatilauspuvussa. Kun katsot suomalaisjoukkueen aitioon, näet siellä tuulipukuisen kaveri vieressään toinen tuulipukuinen kaveri.

Ei tätä sotaa näin käydä! Entä jos marsalkka Mannerheim olisi kuljeskellut Mikkelin päämajassa verkkareissa? Mieleeni muistuu suuresti arvostamani jalkavenkenraali Adolf Ehrnroothin tarina, jossa hän pelastuu varmalta kuolemalta silkkisten alusvaatteidensa ansiosta. Ehrnrooth haavoittui, mutta alusvaatteiden silkki esti osan verenvuodosta ja piti haavan puhtaana.

Ryhmittelen seuraavaksi eurooppalaisia huippumanagereita heidän pukeutumisensa mukaan. Seuraavien vajaan 10 kuukauden aikana voitte tarkkailla, miten pukeutuminen ja jalkapallomenestys todellakin korreloivat keskenään.
..........


Futis-fashionistat: Jose Mourinho, Pep Guardiola

Ei ole sattuma, että viime vuosien ylistetyin valmentaja Pep Guardiola on myös maailmanluokan pukeutuja.

Pep Guardiola valmentaa Bayern Mûnchenia.

Barcelonasta välivuoden jälkeen Bayern Muncheniin siirtyneen Guardiolan äärimmäisen huoliteltu pukeutuminen muistuttaa hänen pelijärjestelmäänsä: pedanttia, pikkutarkkaa ja jokaista yksityiskohtaa myöten hiottua. Samalla tarkkuudella tehdään Sveitsissä kelloja.

Jälleen kerran pukeutumisessa pätee sama logiikka kuin jalkapallossa. Se, mikä kentän laidalla näyttää vaivattomalta ja luovalta, on pitkän harjoittelun tulosta.Tavoitteena on, että täydelliset asuvalinnat tulevat suoraan selkäytimestä, melkein tiedostamatta.

Tavallisesti Guardiola käyttää pukuun kuuluvia liivejä sekä tarkasti viikattua taskunenäliinaa. Puku tekee managerin, mutta asusteet huippumanagerin! Kannattaa seurata myös Guardiolan upeita kenkiä. Tämä mies ei tee virheitä jalkapallossa eikä elämässä.

Chelsean managerin Jose Mourinhon tyyli on Guardiolaa boheemimpi. Portugalilainen Mourinho heiluu kentän laidalla varsin usein ilman kravattia, mutta käyttää sen sijaan huivia. Mourinhon sotisopana pidetään puvun sijasta mustaa, tyköistuvaa villakangastakkia. The Special One on paitsi The Happy One myös The Cool One.

Jose Mourinho: Happy One Formerly Known as Special One.

Viime kaudella kettuuntunut, enää vain hopeakettuuntunut Mourinho luottaa tavallisesti liituraitaan ja murrettuun siniseen. Aiemmin Mourinho pukeutui useimmiten harmaaseen, mutta uskottavuuteen riittävät nyt harmaahapset sekä Englannin, Espanjan, Italian ja Portugalin mestaruudet. Mourinho taitaa myös neuleiden käytön.

Mourinho käy hyvästä esimerkistä valmentajasta, jonka ura ja pukeutuminen seuraavat toisiaan niin hyvässä kuin pahassa. Talvella stressaantunut suosi Jose Mourinho esiintyi otteluissa välillä jumpperissa. Kun et enää välitä pukeutumisestasi, et välitä joukkueestasi!


Ammattilaisen varmuudella: Carlo Ancelotti, Roberto Mancini, Roberto diMatteo

Italialaiset managerit luottavat mustaan pukuun ja kapeaan kravattiin. Carlo Ancelottin, Roberto Mancinin ja Roberto diMatteon kaltaiset italiaiset valmentajat ovat tavallisesti erehtymättömiä tyylissään: hyvin leikatut, oikean kokoiset puvut ja välimeren ruokavalio pitävät miehet kärjen tuntumassa. Luen myös Manchester Cityn uuden managerin, chileläisen Manuel Pellegrinin samaan joukkoon, vaikka suhtaudun hänen puolikoomisiin kravattivalintoihinsa epäillen.


Vanhanliiton haalarimiehet: Roy Hodgson, Rafael Benitez ja Redknapp

Roy Hodgson.

Vanhanliiton managereille puku on univormu siinä missä haalarit putkimiehelle. Hienouksia ei löydy, eikä niitä kaivata. Harry Redknapp, Rafael Benitez tai Roy Hodgson menisivät minä päivänä tahansa perus vakuutusmyyjistä tai autokauppiasta.

Näiden "haalarimiesten" capo di tutti capi oli tietenkin toistaiseksi eläköitynyt sir Alex Ferguson, jota arvostan ennen muuta viinintuntijana. Pitää silti huomata, että Fergusonkin panosti omaperäisiin yksityiskohtiin, kuten punaiseen nenään tai pitkävihaisuuteen. Näin persoonallinen ote vaatii kuitenkin erikoisen poikkeavaa neroutta, jota löytyy vain hyvin, hyvin harvalta. Fergusonin lisäksi mieleen tulee vain ukrainalainen Valeri Vasylovytš Lobanovskyi.


Tyyliään etsivät: André Villas-Boas, Jürgen Klopp, Sami Hyypiä 


André Villas-Boas.

Jo vuosia olen odottanut saksalaisen Joachim Löewin nousevan harvojen futis-fashionistojen joukkoon. Liian usein Löew näyttää kuitenkin tuskastuneelta tarjoilijoiden esimieheltä. Valkoinen paita, mustat housut ja aina käärityt hihat alkavat jo uuvuttaa. Tyylikästä, mutta konservatiivisen jäykkää.

Valmentamisen ihmepoika, Tottenhamin André Villas-Boas kompastelee liian rohkeisiin kravattivalintoihin ja -solmuihin. Tuntuu kuin Villa-Boas ei osaisi päättää, peluuttaako hän kentän laidalla tummansinistä pukuaan vai verkkariasuaan. Kunhan Villas-Boas saa tyylikysymykset kuntoon, hän vapauttaa myös sisäisen voittavan managerinsa. Tästä pukeutujasta kuulemme vielä.

Jürgen Klopp etsii vielä omaa tyyliään. Toivottavasti.

Hienosti menneestä viime kaudesta huolimatta Borussia Dortmundin enfant terrible Jürgen Klopp näyttää edelleen saksalaisen poliisisarjan apulaisetsivältä. Harmaat puvut, parransänki ja repsottava tukka.

Vähän suomalaisväriäkin halusin mukaan, siksi sananen Sami Hyypiästä. Bayern Leverkusenin luotsi Sami Hyypiä elää vielä etsikkoaikaansa manageriksi pukeutujana. Toivon, että pitkänhuiskea, skandinaavisella tavalla komea Hyypiä puettaisiin esimerkiksi laivastonsiniseen pukuun. Ja älkää herran tähden jättäkö niitä lahkeita liian lyhyiksi!


The computer says "No": Gerardo Martino, Arsene Wenger, Walter Mazzarri.

Gerardo Martino.

Inter Milanin Mazzarri sortuu tyypilliseen pelaajasta valmentajaksi -virheeseen. Hän yhdistelee lookissaan röyhkeän maskuliinista leijonanharjalettiä mittatilauspukuihin. Tulos muistuttaa nuoren polven mafiapäällikköä.

Huolestuttavimmalta näyttää Euroopan kenttiä vuosia hallinneen FC Barcelonan tyyli. Pep Guardiolan millintarkasta näpertelystä palattiin vuodessa jonnekin 70-luvun alkuun. Eteläamerikkalaisen Gerardo Martino suosii pellavan väriä ja mummonsohvakuosia. Eikä siinä kaikki, kentän laidalla hän suosii kermanvärisiä pikeepaitoja. Sellaiset eivät imartele kenenkään keski-ikäisen vartaloa.

Koppavan ranskalaisen (sic!) Arsene Wengerin tulokset ovat huonontuneet sitä mukaa, mitä kapeammaksi kravattimuoti on muuttunut. Kuihtuva Wenger muistuttaa yhä enemmän hullua professoria, jonka puku roikkuu harteilla kuin kastunut viitta. Tarkan markan miehenä hänellä on vielä aina sama puku, paita ja kravatti. Uskalla uusiutua, Arsene!

Arsene Wenger kamppailee yhä leveämmiltä näyttävien kravattien kanssa.

Loppuun pari sanaa Veikkausliigan valmentajista. HJK:n Sixten Boström yrittää tuoda suomalaisille nurmille jalkapallonörtti-lookia. Ns. shoegazing-valmentaminen ei ainakaan toistaiseksi ole sytyttänyt HJK:ta liekkeihin, päinvastoin. Ja jos Mika Lehkosuo viimein leikkaisi tukkansa ja pukisi tiptop puvun päälleen, Honka saattaisi kasvaa seuraksi, jollaiseksi se on halunnut kasvaa jo pitkään.

Tyylikkäämpää jalkapalloa toivoen!


Helsinki Fashion Weekend 29.8.-1.9.2013 Kansalaistorilla.

Sielun Veljet, kinkkubingo, videohölkkä, takaportti, Emil Zatopek

Juha Metso ja Vesa Sirén: Sielun Veljet Kuvat.

Nyt nykii! Sielun Veljet eli Ismo Alangon, Jukka Orman, Jouko Hohkon ja Alf Forsmanin rock-kvartetti teki käsittämättömän pitkän musiikillisen vaelluksen alle kymmenessä vuodessa.

Alangon popmelodian taju, Orman taidekitarointi, Hohkon punk-asenne bassonjytkäyttelyssä ja Forsmanin raa'asta bluesista kumpuava rummutus yhdistyivät pauhuksi, jota kukaan heistä ei ole myöhemmällä urallaan pystynyt saavuttamaan. Hämmästelin pari vuotta sitten Tavastian keikalla, kuinka 50-60-vuotiaat äijät soittivat ja jytäsivät. Sanaakaan ei sanottu, ei kiitosta eikä näkemiin. Juuri näin.

Nyt Sielun Veljet saa ansaitsemansa kahvipöytäkirjan, kun Jonny Kniga julkaisee valokuvaaja Juha Metson ja musiikkitoimittaja Vesa Sirénin Sielun Veljet: Kuvat.

Metso on kuvannut Sielun Veljiä aina 1980-luvulta syksyn 2011 "paluu"kiertueelle. Jostain syystä kustantamo on valinnut kansikuvaksi Metson otoksista tylsimmän. Jykevien, mustien kansien välistä löytyy kuitenkin väkevää materiaalia. Metson kuvissa näkyy elämän kiihkeys, jonka rockmusiikki vain harvoin tallentaa. Sielun Veljien rock oli vapautusta. Kun kuvien välissä on vierähtänyt liki 30 vuotta aikaa, hämmästyttää miten Alanko ja Orma näyttävät lähes samoilta klopeilta.

Aivan koko kunnia komeista otoksista ei kuulu Metsolle. Sielun Veljien "viidennen jäsenen", valaisija Vinski Viholaisen luovuus ja kekseliäisyys oli tärkeä osa Sielun veljien magiaa. Alun perin yhtyeen ei pitänyt levyttää studiossa lainkaan, sillä Viholaisen valot eivät olisi tallentuneet ääniraidalle.

Yhdessä Metson kuvassa purppuranpunaisessa keikkahämyssä liehuu Suomen lippu. Hieno kuvaSe ei sovi Sielun Veljiin sitten millään. Sielun Veljet on täysin epäsuomalainen, sillä siitä puuttuvat keskitempoinen jolkottelu, nostalgia ja suoraselkäinen patetia. Sielun Veljien musiikki repii, raastaa ja raivoaa. Tämä ei ole Totoa.

Valokuvakirjaksi Sielun Veljet: Kuvat sisältää tymäkkää tekstiä. Sirén on turhan vaatimaton kirjoittaessaan alkusanoissa, ettei teosta ole tarkoitettu kokonaisvaltaiseksi Siekkari-historiikiksi. Ehkä ei, mutta tällaiselle suhteellisen perehtyneellekin fanille kirjassa oli paljon uusia tarinoita. Asiansa tuntevana toimittajana Sirén välttää pahimmat kliseet Sielun Veljistä "shamanistisena" tai "alkuvoimaisena" yhtyeenä.

Eikä kirjaa heikennä sekään, että satun olemaan Sirénin monista musiikillisista arvioista aivan eri mieltä. Mutta tunnustan kuuluvani siihen noin yhden hengen vähemmistöön, jonka mielestä Siekkarien Suomi-Finland (1988) on Suomen kaikkien aikojen paras rock-levy. Ainakin useimpina päivinä vuodesta.

Vaikken yleensä pidä rock-kirjojen "viinaa ja naisia" -löpertelystä, Siekkari-osasto on paikoin aika hauskaa. Sielun Veljet saivat 80-luvulla huumebändin leiman, mikä oli sikäli epäreilua, että yhtyeessä myös juopoteltiin tuntuvasti. Kun Sielun Veljet soitti Pohjois-Koreassa (sic!), ja herrat valittelivat hotellihuoneessa suomeksi vessapaperin loppumista, kului vain hetki kun uudenkarhea rulla ilmestyi ovelle. Martti Vainion kärähdettyä pojat lähettivät hänelle tsemppikirjeen ja kertoivat itsekin vetäneensä mömmöjä. Enemmänkin kovaa vettä nauttinut Jukka Orma luuli Vanhan ylioppilastalon verhoja riippumatoksi ja hyppäsi parvekkeelta niitä päin. Onneksi ei sattunut pahempaa. On vain osuvaa, että koskettimia orkesterissa soitti hetken aikaa kaveri nimeltä Jouni Mömmö.
.........

Pari sanaa vielä itse bändistä. Sielun Veljiä kuunnellessa ei ole koskaan mukavaa, eikä tule fiilistä, että "jeppisjepulis, laittelenpa tässä Siekkareita soimaan ja näpertelen pikku kätösin pintxosia". Joko pitää maata lattialla pimeässä huoneessa - oma nuppi lounaassa ja volyyminuppi kaakossa - tai pomppia ihmisten päälle. Mahdollisesti lyödä oluttuoppi jonkun kaljun motoristin naamaan. Sielun Veljien kuunteluhetki on onnistunut, jos sen jälkeen olo on kuin nyrkkeilijällä kymmenen erän jälkeen.

Sielun Veljien biiseissä sanat ovat pikemminkin teräase kuin viesti. Otsikon dadaistisuus on lainattu hienosta Emil Zatopek -renkutuksesta. Alangon tekstien merkitys on yhtä lailla siinä, miltä ne kuulostavat kuin mitä ne tarkoittavat. Eniten pidän yhtyeessä Orman rämäpäisestä ja viiltävästä kitaroinnista, kun en ole minkään halvan kalsaritiluttelun ystävä.

Mutta kohkaamisen, takomisen ja jyräämisen seasta alkaa vähitellen erottaa myös herkkiä melodiankulkuja ja luonnon kiertokulkuun liittyviä lyyrisiä havaintoja. Kukaan ei ole koskaan soittanut niin herkkää materiaalia niin rumasti kuin Sielun veljet. Sielun Veljien tuotannosta poimii vaivatta kourallisen pysäyttävän kauniita lauluja: Rakkaudesta, Laulu, Ihminen, Kristallilapset, Muistokirjoitus, Onnelllinen päivä, Kerala. Sielun veljien parhaat säkeet ovat lohjenneita jäänmurikoita, soraa, salaman halki iskemiä kelopuita, puristettua hiiltä. Kuunnelkaa vaikkapa ankara Elintaso.

Toivon, että Sielun Veljiltä julkaistaisiin Ylen arkistosta vielä vuoden 1982 Iskelmätaivas-taltiointi. Myös vuoden 2011 keikat saisivat ansaitsemansa live-levyn. 

Suomen olympiakomitea haluaa värjätä olympiarenkaat "vähemmän homomaisiksi"

Naisten meikkaaminen puhuttaa taas Suomen olympiakomitean suurmufteja. Suurmufteja ei tule sekoittaa smurffeihin, jotka ovat rentoa, homesienitaloissa asuvaa pikkuväkeä.

Olympiakomitean suurmuftien neuvosto kokoontui eilen keskiviikkona hotelli Parkin saunatiloissa. Löylynheiton aikana miehet puhuivat mm. jääkiekon MM-kisoista Valko-Venäjällä ja jalkapallon MM-kisoista Qatarissa 2022. Keskustelupöytäkirjan mukaan maiden todettiin olevan "kehityksen kärjessä". Esimerkiksi Qatarissa nainen saa käydä kodin ulkopuolella töissä miehensä luvalla.

Olympiakomitea haluaa korjata julkisuuteen päässeen tiedon, jonka mukaan he olisivat kieltämässä urheilijoilta sateenkaarikynnet.

"Ei ei! Me haluamme vain värjätä olympiarenkaat uusiksi. Vaikka harmaiksi, harmaa on hyvä väri. Nyt ne renkaat on meistä vähän gay", Suomen olympiakomitean poliittinen komissaari Oskari Pistoolius sanoo ja sukii hellästi reportterin pystyssä törröttävää karvaista mikrofonia.
..........

Olympiarenkaiden uudelleenvärjäykselle on olemassa hyvät perusteet. Kansainvälisen Olympiakomitean, KOK:n, säännöissä kielletään poliittinen kannanottaminen kilpailuissa. Olympiakisoihin lähtevä urheilija allekirjoittaa dokumentin, jossa sitoutuu noudattamaan kisoissa kansainvälisten olympiamuftien sääntöjä vuodelta 1937. Poliittisten mielenilmaukset, omien sponsorituotteiden esittely ja homostelu ovat tiukasti kiellettyjä. Allekirjoituksen vastineeksi urheilija saa kisapassin ja halauksen ärsyttävältä maskotilta.

Tiukat säännöt luotiin aikanaan Berliinin olympialaisten jälkeen, kun se musta kaveri ei suostunut tekemään palkintopallilla natsitervehdystä ja pieksi arjalaisveljet mennen tullen. Sen takia olympiakisojen ehdottomaan epäpoliittisuuteen haluttiin entistä tiukempi roti.

"Aatuhan sen siinä sitten Berliinin stadikan bäkkärillä kekkasi, että kielletään urheilijoilta poliittisuus", Pistoolius kertaa historiaa.
........

Pistoolius valittelee, että julkisuudessa on syntynyt kuva, että Suomen olympiakomitean suurmuftit olisivat joukko konservatiivisia valkoisia äijiä, joiden mielessä pyörii raha, nuorten naisten ehostukset ja homohommat. Todellisuudessa ne ovat vain pieni osa suurmuftien päivittäistä työtä suomalaisen urheilujohtamisen hyväksi.

Viimeksi olympiakomitea joutui puuttumaan suomalaisurheilijan meikkiin Ateenan MM-kilpailussa 1997, jolloin keihäänheittäjä Heli Rantasella oli kajaalia naamassa. Olympiakomitean suurmuftit näpäyttivät tuolloin Rantasta ja lähettivät hänelle kirjallisen huomautuksen viiden tähden kisahotellistaan.

"Siitä edustusmatkasta en muista kyllä muuten mitään, ouzoa tuli pöytään ja Kirka soi täysillä puolitoista viikkoa. Horaa vedettiin miesporukalla minkä ehdittiin", Pistoorius muistelee. Hora on kreikkalainen kansantanssi.

Pistoolius lupailee suomalaiselle huippu-urheilulle valoisampia aikoja. "Kullissa mitattuna emme toki ole menestyneet entiseen tahtiin, mutta uskon, että kultainen suihku on luvassa viimeistään Rio de Janeiron olympialaisissa 2016."

Päätoimittajatrollin Manifesti

Päätoimittajatrollien oikeat nimet
muistuttavat usein nimimerkkejä.

Trolli kummittelee internetissä – päätoimittajan trolli. Kaikki vanhan Euroopan mahdit ovat liittoutuneet pyhään ajojahtiin tätä päätoimittajatrollia vastaan: viherpiipertäjät ja anarkofeministit, kettutytöt, hipsterit, nuorisotalon radikaalit ja Asterdamin poliisit.

Missä on päätoimittajan kirjoitus, jota sen hallitsevat vastustajat eivät olisi herjanneet trolliksi; missä on päätoimittajan kirjoitus, joka ei olisi edistyksellisimmille oppositiomiehille samoin kuin taantumuksellisille vastustajilleenkin singonnut vuorostaan tuota leimaavaa syytöstä trollaamisesta?

Tästä tosiasiasta seuraa kaksi johtopäätöstä:

Päätoimittajatrollin tunnustavat jo kaikki Euroopan vallat mahdiksi.

Päätoimittajatrollin on jo aika avoimesti esittää koko maailmalle katsantokantansa, tarkoituksensa, pyrkimyksensä ja panna tuota päätoimittajan trollista tekaistua tarua vastaan päätoimittajan trollin oma manifesti.

Tässä tarkoituksessa ovat mitä erilaisimpiin kansallisuuksiin kuuluvat päätoimittajatrollit pitäneet kokouksen Pori Jazzin ilmaisen viinan alueella ja laatineet seuraavan Manifestin, joka julkaistaan monikanavaisesti painetussa tuotteessa, verkkosivuilla, Twitterissä, Facebookissa sekä muilla alustoilla.
...........

I Päätoimittajat ja Päätoimittajatrollit

Koko tähänastisen internetin historia on ollut nettikeskustelutaistelujen historiaa.

Kansalaisaktiivit ja päätoimittajatrolli, Umayya Abu-Hanna ja päätoimittajatrolli, nettiblogaaja ja päätoimittajatrolli, vihervassarit ja päätoimittatrolli, lyhyesti sanoen sortaja ja sorrettu ovat aina olleet vastakkain, käyneet keskeytymätöntä, milloin peitettyä, milloin avointa taistelua, mikä joka kerta on päättynyt koko yhteiskunnan vallankumoukselliseen uudistamiseen tai päätoimittajatrollien yhteiseen häviöön.

Päätoimittajatrolli on riisunut pyhyydenhohteen kaikilta päätoimittajan toimilta, joita tähän asti pidettiin kunnianarvoisina ja joihin suhtauduttiin pelonsekaisella hartaudella. Yhä laajemman menekin tarve tuotteilleen ajaa päätoimittajatrollia yli koko internetin. Kaikkialle sen täytyy pesiytyä, kaikkialle kotiutua, kaikkialla soimia suhteita.

Päätoimittajatrolli vetää kaikkien viestintävälineiden nopean parantamisen ja kulkuyhteyksien tavattoman helpottumisen ansiosta kaikki, raakalaisimmatkin mielipiteensä kansalaiskeskustelun piiriin.

Päätoimittajatrolli, nykyisen yhteiskunnallisen keskustelun alin kerros, ei voi kohota, nousta jaloilleen, ilman että koko virallisen yhteiskunnan kerrosten muodostama päällysrakenne lentää ilmaan.

Päätoimittajatrollien edistys, jonka tahdoton ja vastarintaan kykenemätön toimeenpanija mediakonsernien hallitus on, asettaa kilpailusta johtuvan päätoimittajatrollin eristäytymisen tilalle heidän vallankumouksellisen yhteenliittymisensä firman nettiyhteyden kautta. Mediakonsernin johdon jalkojen alta riistetään metia-alan kehittyessä se perusta, jolla se tuottaa ja omistaa laadukkaat tuotteet. Se tuottaa ennen kaikkea omat haudankaivajansa. Mediakonsernien häviö ja päätoimittajatrollin voitto ovat molemmat yhtä väistämättömiä.


II Netti-ihmiset ja Päätoimittajatrollit

Mikä on päätoimittajatrollien suhde ihmisiin yleensä? Päätoimittajatrollit eivät ole erikoinen ääliölauma muiden nettiääliölaumojen vastakohtana.

Heillä ei ole mitään vastaavien päätoimittajien eduista poikkeavia etuja.

Päätoimittajatrollina oleminen merkitsee, että henkilöllä on paitsi pelkästään persoonallinen, myös yhteiskunnallinen asema paskan tuotannossa. Päätoimittajatrolli on yhteinen tuote, ja sen voi saada liikkeelle vain yhteiskunnan monien jäsenten, lopulta vain sen kaikkien jäsenten yhteinen perseily.

Päätoimittajatrollit ovat käytännöllisesti päättäväisin, aina eteenpäin kannustava populismin osa kaikissa maissa; teoreettisesti he käsittävät paremmin kuin toimittajien muu joukko populistisen elämöinnin edellytykset, kulun ja yleiset tulokset.


III Älyllinen ja Päätoimittajatrollimainen Kirjallisuus Internetissä

Suomen ja Ruotsin "älymystöllä" oli historiallisen asemansa mukaisesti kutsumuksena herjauskirjasten kirjoittaminen nykyaikaista pikkuporvarillista päätoimittajatrollia vastaan. Edelleen kehittyessään tämä suunta on surkastunut viheliäiseksi pohmeloksi.

Tällä tavalla syntyi päätoimittajatrollaus, puolittain valitusvirtenä, puolittain herjauskirjoituksena, puolittain kaikuna menneisyydestä, puolittain tulevaisuuden uhkana, osuen joskus suoraan älymystön sydämeen katkeralla, henkevän purevalla arvostelulla, mutta tehden aina koomisen vaikutuksen ollessaan täysin kykenemätön ymmärtämään nykyajan historian kulkua.

Omasta puolestaan suomalainen päätoimittajatrolli tunsi yhä suuremmassa määrin kutsumuksekseen olla tämän pikkuporvariston korkealentoinen edustaja. Aidoimman ilmauksensa pääkirjoitustrollaus saa vasta silloin, kun se muuttuu pelkäksi puhetaidolliseksi koristeeksi.

Tätä filosofisten lauseparsiensa sotkemista teorioiden sekaan he nimittivät "teon kolumniksi", "todelliseksi pääkirjoitukseksi", "suomalaisen näkökulma-kirjoituksen tieteeksi", "Journalistiliiton jäsenetujen filosofiseksi perusteluksi” jne. Se on makeahkoa täydennystä niihin karvaisiin piiskaniskuihin ja pyssynluoteihin, joilla nuo samat päätoimittajatrollit käsittelevät toimituksen tulee-töihin-tarvittaessa -työläisten kapinoita.


IV Päätoimittajatrollien Suhtautuminen Erilaisiin Vastakkaisiin Näkemyksiin

Päätoimittajatrolli ei laiminlyö hetkeäkään saadakseen ihmiset mahdollisimman selvästi tietoisiksi älyllisen ajattelun ja päätoimittajatrollauksen välisestä vihamielisesta vastakkaisuudesta.

Päätoimittajatrollit taistelevat mediakonsernien lähimpien välittömien tarkoitusperien ja etujen saavuttamiseksi, mutta nykyisessä liikkeessä he puolustavat samalla myös mediakonsernien tulevaisuutta.

Päätoimittajatrollit pitävät halveksittavana salata mielipiteitään ja aikomuksiaan. He selittävät avoimesti, että heidän päämääränsä voidaan saavuttaa ainoastaan kumoamalla koko tähänastinen maltillinen yhteiskunnallinen keskustelu. Vaviskoot järjissään olevat luokat päätoimittajatrollin vallankumouksen edessä.

Päätoimittajatrolleilla ei siinä ole muuta menetettävää kuin kahleensa. Mutta voitettavana heillä on koko maailma.

Gösta Sundqvist on kuollut, mutta Gösta Sundqvist elää

Gösta Sundqvist.

Gösta Sundqvistin kuolemasta tulee tänään kuluneeksi kymmenen vuotta. The king is gone, but he’s not forgotten, Neil Youngia lainaten. Jos sallitte, sinuttelen Göstaa tästä eteenpäin.

Leevi and the leavings -yhtyeen pääjehuna ja intohimoisena futismiehenä tunnettu Gösta oli yhden miehen tarinatalo, niin lauluissaan kuin ratkihauskoissa radiokuunnelmissaan.

En lukeudu tarinallisten poptekstien ystäviin vaan pidän enemmän vapaata assosiaatiota ja jopa silkkaa dadaa yhdistävistä poplyriikoista, jollaisia esimerkiksi Tuomari Nurmio ja Ismo Alanko kirjoittavat. Pikkuhiljaa arvostukseni Gösta Sundqvistin tekstejä kohtaan on kuitenkin kasvanut.

Kirjailija Kari Hotakainen kuvasi oivallisesti Iskelmä-Suomi-sarjassa, etteivät perusiskelmän yleisellä tasolla liikkuvat kielikuvat tarjoa samastumiskohdetta, eivätkä ne herätä tunteita. Pelkät tähdet, kaipuu ja kuu eivät liikuta. Gösta ei koskaan sortunut tällaiseen löperyyteen.

Göstan Sundqvistin tekstien taituruus piilee niiden toisinaan piinallisen tarkoissa ja ensi alkuun epäoleellisilta vaikuttavissa  yksityiskohdissa. Parhaimmillaan Gösta Sundqvistin säkeistöt ovat pienoisnovelleja, jotka naurattavat ja itkettävät yhtä aikaa. Otetaan vaikka kappale Elina, mitä mä teen: 

"Kun Ellu jäi sen taksin alle
joka kääntyessään vasemmalle
ei suuntamerkkiä näyttänytkään, vaikka väitti niin
Ne oli vaatimattomat hautajaiset
itse samanlaiset tahtoisin
Mä en tiedä mitä teen"

Itkisitkö onnesta -kappaleessa Gösta loihtii muutamalla rivillä tapahtumaketjun, jonka suorastaan näkee edessään baarikalusteineen, antisankareineen ja maantienposkineen:

Se luoti tuli oviaukosta
Ohiajavasta autosta
otti kitarasta kimmokkeen
Ja osui portsaria pohkeeseen

Ja vaikka alle varttitunnissa
Oli virkavalta paikalla
Ja koko kylä saatiin saarroksiin
Kun tekijätkin tiedettiin

Ei löydetty kuin
Pelkkä rämisevä peltisanko täynnä luodinreikiä
Ja bussipysäkiltä kylmissään sen tyttöystävä
Kassi kädessään

..........

Miten luonnehtisin Gösta Sundqvistin lyriikan tyylilajia? Entä mikä hänen tarinoissaan vetoaa meihin edelleen?

Ainakin se on se laulun rujous, paljas rehellisyys. Britit käyttävät hienoa termiä ”kitchen sink drama”, jolle en tiedä sopivaaa suomennosta. Kävisikö länsisuomalaisittain pesofati-draama? Göstan lauluista löytyy röpöistä romantiikkaa ja raakaa realismia. Sellaistahan elämä on. Ihmiset ovat ihmisiä heikkouksineen, eivät mitään peikkopoikia ja murtuneita enkeleitä. Kun laulun kertojaminä toteaa hellän lakonisesti, että ”Itkisitkö onnesta / jos panisin sua kunnolla” ollaan Göstan kauniinruman, elämänmakuisen lyriikan ytimessä.

Eikä sovi unohtaa laulajan omaatuntoa. Gösta humaaneissa lauluissa sinnittelevät yhteiskunnan reunamien sorretut, vähäväkiset ja väärinymmärretyt: transseksuaalit (Poika Nimeltä Päivi), prostituoidut (Rakkauden työkalu), rantojen miehet (Hetken Helsinki on kaunis) ja pikkurikolliset (Itkisitkö onnesta). Göstan sanoma on sosiaalinen olematta poliittinen.

Epäilemätttä Göstan tarinat vetoavat myös nostalgian kaipuuseen. Kaikkiin niihin, jotka ainakin toisinaan etsivät kadonnutta aikaa, sitä jotain josta joutui luopumaan. Oli kyse sitten ensikännien mieletön fiilis, saviset rockfestivaalit tai nuoruuden ihastus. Mutta silloinkaan Gösta ei sorru höttöiseen sentimentalismiin. Kesken kaiken kertoja muistuttaa, että ”liian usein huomaat ei se totta ollutkaan”. Ja onhan se Marja-Leenalle soittaja aika säälittävä kaveri.

Melkein morrisseymäistä surua ja kylmyyttä Gösta sekoittaa väkevästi laulussa En tahdo sinua enää tai Kerro terveiset lapsille -kappaleessa, jossa äiti hylkää yöllä perheensä. Nuoremmista tekstintekijöistä ainakin PMMP:n Paula Vesala kuuluu Göstan hengenheimolaisiin näissä kaikkein tummimmissa tunnelmissa.

Oma rakkain Leevi-biisini on Kyllikki, jossa ihana Kyllikki pyllistää miestenlehdessä ja tarinan humalikkoa solvataan pystybaarissa. Kyllikki ei varsinaisesti ole minulle mitenkään omaelämäkerrallinen laulu, mutta se nyt vain sattuu liikuttamaan minua. Tai ehkä meillä jokaisella on oma Kyllikkimme? Mene ja tiedä.
......

Göstan muistoa kunnioittaen Urheiluruutu voisi viikonlopun ajan alkaa Tuhannen markan setelillä. Laittakaa siis tänään kolikoita kantabaarin jukeboksiin ja soittakaa se oma suosikkinne Göstalta. Ja jos satutte olemaan tien päällä, niin ajakaa rauhallisesti, sillä vastaantulijoiden kaistalla on vittumaista luistella.

Rikoslaboratoriosta löytynyt mysteeripipo paljastui poliisin pipoksi

Mysteeripipo vaikuttaa päälle päin tavalliselta pipolta.

Keskusrikospoliisin rikoslaboratoriosta syksyllä 2008 löydetylle pipolle on saatu vastaavuus porilaisen poliisin päästä. Vastaavuus tuli esiin poliisin omien selvitysten seurauksena.

Mysteeripipo huomattiin lokakuussa 2008 kerrossiivouksen yhteydessä porilaisen rikoslaboratorion kaakelilattialta. Aluksi sen epäiltiin kuuluvan somalialaistaustaiselle siivoojalle, viehättävälle laboranttineitokaiselle tai täysin stetsonista vedetylle romaninäyttelijälle. Luotettavat todistajat sijoittivat heidän piponsa kuitenkin kiistatta ostoskeskus IsoonKarhuun.

Arvoitus syveni, kun kukaan ei näyttänyt kaipaavan pipoa, vaikka talvi oli poikkeuksellisen kylmä. Porin poliisi vertasi pipon ja päiden vastaavuutta vetämällä pipon päähän yli 10 000 porilaiselle kevättalvella 2009 tuloksetta. Avoin tapaus sai juorut liikkeelle ja MurhaInfo-palstalla huhuttiin pipan kuuluvan jopa Hans Assmannille.

Kun sopivaa omistajaa pipolle ei etsinnöistä huolimatta löytynyt, poliisi solutti "Seppo" nimisen peitepoliisin Porin Ässien otteluihin, jossa lähes kaikki pitävät päässään pipoa tai lippalakkia. "Seppo" lyöttäytyi ihmisten seuraan ja koitteli heidän päähineitään sormin. Lisäksi poliisi salakuunteli lukuisten paikallisten asukkaiden kuulokkeita. Niistä kuului enimmäkseen Yötä ja Mambaa.

Tutkinnanjohtaja Kimmo Rissomi.

Pipon omistajan jäljille päästiin, kun tutkinnanjohtajaa vaihdettiin alkuvuodesta 2013. Jukka Joutsenlammen tilalle tuli kovaksikeitetty KRP-jermu Kimmo Rissomi, joka on selvittänyt muun muassa kuuluisan Ahti Karjalaisen pipan katoamisen Suomen pankin aulasta loppuvuonna 1982. Karjalaisen Hankkija-pipo löytyi myöhemmin Pataässän miestenvessan pöntön päältä vahingoittumattomana.

Rissomin johdolla käytiin ensimmäiseksi läpi jo hylättyjä tutkintalinjoja. Tutkijoille selvisi, että rikoslaboratorion sievää laboranttia oli käynyt heilastelemassa runsas joukko porilaisia poliiseja ja yksi helsinkiläinen poliisi.

Tutkijat pääsivät nopeasti kollegojensa jäljille, sillä viehättävälle laboranttineitokaiselle tuoduista lahjoista löytyi käyntikortteja, virkamerkkejä ja yksi virka-asekin. Epäilyt kohdistuivat pian helsinkiläispoliisiin, jossa oli hieman vilkkusilmän vikaa. Tutkijoiden mielenkiinnon herätti myös se, että hän vastaili yksinkertaisiinkin kysymyksiin empien.

Viehättävä laborantti muisti komeahkona pitämänsä helsinkiläispoliisin kaunopuheisuuden ja silkinpehmeän kosketuksen. Tämä oli ollut myös hyvä kuuntelija, sillä juuri niihin aikoihin viehättävän laborantin yksityiselämässä oli ollut murheita. Viehättävää laboranttia kuitenkin kummeksutti, että mies oli puhutellut itseään "maailmanpoliisiksi" ja elätellyt selvästi suuria luuloja jalkapallotaidoistaan.

Kun mies viimein saatiin kuulusteluihin, tämä myönsi nopeasti omistaneensa 2000-luvulla mustan perus villapipon. Hän ei kuitenkaan voinut varmuudella sanoa, että löytynyt pipo oli hänen, sillä hänellä oli omien sanojensa  mukaan "ollut samaan aikaan useita pipoja kierrossa". Tutkijat pystyivät kuitenkin sitomaan hänet rikospaikalle teknisin apuvälinein eli köysillä. Kun pipoa sovitettiin helsinkiläispoliisin päähän, se sopi siihen saumattomasti. Tapaus oli ratkennut.



Blogauksen lähteenä on käytetty Pohjolan poliisi kertoilee 2013 -kirjaa, MurhaInfo-palstaa sekä yhtä Timppaa lähikuppilasta.

Pohjoiskorealainen Arirang loikkaa älypuhelimien kärkikastiin

Pohjoiskorealainen Arirang on suuri harppaus älypuhelinkilvassa.

Pohjoiskorealainen Arirang tunkeutuu ruuhkaisille älypuhelinmarkkinoille rytinällä.

Puhelinta kehittänyt Pohjois-Korean ainoa teleyhtiö Suoynera on tehnyt suuren harppauksen vanhoista malleistaan, jotka toimivat piikkilankaverkon varassa. Arirangin vanha komukka joutikin jo romukoppaan.

Puhelimista tulee aluksi markkinoille kolme eri mallia, SJ, RJ ja MIP. Lyhenteet tulevat sanoista Suuri Johtaja, Rakastettu johtaja ja Maan Ikuinen Presidentti, jotka viittaavat Pohjois-Korean johtajiin.

Puhelinmallit on varusteltu hieman eri tavoin, mutta niiden hinta on silti sama, sillä niin sosialismi toimii.

.........

Arirang on kauttaaltaan jykevää tekoa, mikä kertoo massojen luovasta voimasta. Puhelimen edistyksellisen käyttöjärjestelmän on suunnitellut kansanjoukot subjektina, joka muokkaa kohtaloaan historiallisen materialismin lainalaisuuksien mukaisesti. Järjestelmän luotettavuudesta kertoo, että se on viimeksi kaatunut Neuvostoliitossa 1991.

Karkaistusta teräksestä tehdyt kuoret kestävät naarmuuntumatta maailmanlaajuisen kapitalistisen imperialismin röyhkeät aggressiot. Puhelimen näyttö on tehty peililasista, minkä ansiosta valtiovalta voi tarkkailla käyttäjää.

Puhelimen häikäisevän käytännöllisestä muotoilusta vastaa ylistetty johtaja Kim Jong-un. Kun Kim Jong-un viime talvena piirsi muistilehtiöönsä puhelimen ääriviivat, taivas aukesi ja kirsikkapuut puhkesivat kukkaan. Sen jälkeen Kim ui mailin minuutissa ja kylvi 5 eekkeriä spelttiä.
.........

Arirangin sovelluskehitys perustuu suljettuun ekosysteemiin eli käytännössä kaikki Arirangin sovelluskehittäjät pidetään vangittuina maan pohjoisosissa sijaitsevilla työleireillä. Paikalla tilannetta ovat käyneet ihastelemassa mm. Applen, Benettonin sekä Hennes & Mauritzin edustajat.

Arirangin sijainti- ja paikannuspalvelut toimivat puhelimessa erinomaisesti. Hallitus voi paikantaa puhelimen käyttäjän korttelin tarkkuudella ympäri maata. Pieni miinus on, että kamera kuvaa ainoastaan käyttäjää kohti. Kaikissa puhelimissa on sama PIN-koodi.

Taustakuvaksi voi valita maan johtajien Kim il-Sungin, Kim Jong-ilin tai Kim Jong-unin hymyilevät kasvot. Soittoäänenä on vakiona maan kansallislaulu 아침은, 빛나라.

Ennakoiva tekstinsyöttö estää esimerkiksi sanojen demokratia, ihmisoikeudet ja Bic Mac kirjoittamisen. Googleen pääsy on estetty poistamalla näppäimistöstä g-kirjain.

Puhelimen mukana tulevat uusimmat sosialistisen median sovellukset:

• Eat.kp-palvelusta käyttäjä löytää itseään lähinnnä sijaitsevan työleirin soppajonon ruokalistoineen (kaalia, kaalia, kaalia).
• Juchegram-kuvaohjelmalla käyttäjä pystyy poistamaan valokuvista muun muassa leivän homeläiskät ja värikorjaamaan harmaan ja ruskean retrosävyiset kuvat iloisiin CSI Miami -väreihin. Uutena ominaisuutena riisitautisen vauvan lihavoitus ja kaivattu rusoposketus-toiminto.
• 조선어book-ohjelmalla käyttäjä voi kertoa (hyviä) kuulumisiaan, ladata palveluun  ja chättäillä puoluevirkamiesten kanssa. Sovellus peukuttaa automaattisesti suuren johtajan päivityksiä.

Viihdesovelluksia Arirangille ei toistaiseksi ole montaa, mutta kuka väitti kommunismia hauskaksi? Klassikopeleistä löytyvät toki Raid over Washington, Scorched Earth, Communist's Quest III jaLeisure Suit Jong-un in the Land of Lounge Lizards.

Arirang-puhelimet julkaistaan "markkinoille" 9. syyskuuta eli Korean demokraattisen kansantasavallan perustamispäivänä. Arirangia saa ostaa hyvinvarustelluista tukikohdista ympäri Pohjois-Koreaa tai niin kauan kuin poliittisia vankeja riittää.

Marjaraivo häiritsee petovihaa syysmetsässä

Marjanpoimijalta takavarikoitu astalo.
(Kuva: Suomen rikosmuseon arkisto)

"AARRRRGHHH!", Irmeli huutaa ja heiluttaa tuohikoria korkealla päänsä ympärillä. Samalla pusikosta pölähtää pakoon toistakymmentä vietnamilaista tai thaimaalaista – ota noista nyt selvää kun ne näyttävät kaikki samoilta.

Irmeli rynnistää aasialaismiesten perään, kaataa heistä kaksi märälle mättäälle ja heittää marjapoimurilla kolmannen tajuttomaksi.

Epäsuhtaisen kamppailun jälkeen näky Iso-Syötteen suoaukiolla on järkyttävä. Letolla lojuu tummanpunaiseksi tahriintuneita tikkitakkeja, itikanpuremista turvonneita nilkkoja ja kaatuneita Etolan ämpäreitä.
..........

Marjaraivolla tarkoitetaan "marjastaessa syntyvää raivoa, joka johtaa aggressiiviseen käytökseen ja voi johtaa aineelliseen tai ruumiilliseen vahingoittamiseen". Tyypillistä marjaraivoamista on kanssapoimijan raiveleihin kiinni käynti, tauoton marjapoimurilla ajelu, sosiaalisen median palvelujen tukehduttaminen marjakuvilla sekä maaninen marjojen pakastaminen. Tilastojen valossa näyttää siltä, että marjaraivo lisääntyy vuosi vuodelta.

Metsissä marjaraivon valtaan joutuneet käyvät paitsi toistensa kimppuun myös muiden metsässä liikkuvien päälle. Suomen Aseistettujen Eräinkävijöiden toiminnanjohtaja Sulo Kurki kertoo, että salakaadossa olleita pyssymiehiä on häiritty monin tavoin. "Hipstagramien ja Instagramien salamat välkkyvät haaskojen läheisyydessä ja pelottavat pois tappajasudet, tappajakarhut ja tappajailvekset", Kurki pudistelee päätään ja ampuu vahingossa maakotkan supikoirana.

Marjaraivosta on huolestuttu myös Elvirassa, joka valvoo marjanpoiminnan lisäksi mm. nisun leivontaa, saunomista ja mökkilaitureiden pituutta. Virasto ryhtyi aiemmin tänä vuonna toimenpiteisiin, eli porukassa keitettiin kahvit ja perustettiin työryhmä pohtimaan, pitäisikö asiasta laatia muistio vai raportti.

"Jotakin me tulemme joka tapauksessa kieltämään, se on aivan selvä", marja- ja juuresosaston ylitarkastaja Ritva-Liisa-Ritva Parkkali sanoo.

Parkkalin mukaan häiriöitä aiheuttavat nimenomaan marjastajat. Sieniä maasta vetävät käyttäytyvät kertaluokkaa rauhallisemmin. Toisinaan heitä saa suorastaan herätellä mättäiltä.

"Osa sitten kertoo näistä rajatilakokemuksista sieniä otettuaan. Että ollaan käyty vahingossa Venäjän puolella asti", hän kuvaa.
..........

Viranomaisten hyvistä aikeista huolimatta kotimaisilla marjamailla vallitsee käytännössä vahvemman laki. Taistelua Iso-Syötteen marja-apajista ei voiteta kohteliaisuuksilla, vaan parhaista paikoista kamppaillaan armottomasti.

Paikallisen eräoppaan ja rehellisen lapinmiehen Piehtar Tuomman mukaan erityisen aggressiivisesti käyttäytyvät marjaan lähteneet käräjä- ja hovioikeuksien tuomarit. "Metelöidään, nimitellään, huoritellaan ja tahritaan jäniksen papanoilla metsäteille jätettyjä lava-autoja. Naistuomarit kiroavat kuin merimiehet", Tuomma hämmästelee.

Metsässä on nyt niin paljon naisia, että jopa Vauva-lehden keskustelupalsta ammottaa tyhjyyttään. Tutkijoiden mukaan pienten lasten äitien nettitavat ovat levinneet kulovalkean tavoin marjanpoimintaan.
.........

Kaukana suoaukion toisella puolella Irmelin marjastuspäivä alkaa olla paketissa. Päivän aikana nainen on kerännyt yli 10 ämpärillistä lakkoja, joista hän tekee kotona hilloja. On vaikea uskoa, että tuo vain 163-senttinen, 86-kiloinen tavallinen rouvasihminen pitää nyt vallassaan yli 20 hehtaarin suoaluetta antimineen. Kilpailijat on tällä erää karkotettu, mutta Irmeli aistii jo, että viimeistään ylihuomenna hänen täytyy jälleen puolustaa reviiriään. Silloin marjaraivo päässee jälleen valloilleen. Edes Irmeli ei tiedä, mihin se saattaa pahimmillaan johtaa.


Irmelin nimi on jutussa muutettu muiden Irmeleiden suojelemiseksi.

Korskea Robert Downey Jr. pelastaa jäykän Rautamiehen

Robert Downey Jr.

Hollywoodissa on ikiaikainen sääntö, ettei koskaan pidä työskennellä lasten tai eläinten kanssa. Ainakin Clint Eastwood muistaa tämän joka kerta kävellessään eläintarhan orankihäkin ohi. Poikkeuksena sääntöön mieleeni pompsahtaa ainoastaan Katherine Hepburn ja Cary Grant loistavassa komediassa Hätä ei lue lakia (1938), jossa kolmantena pyöränä jolkottaa leopardi nimeltä Baby.

Iron Man 3 -elokuvassa – jota jostain syystä ei ole käännetty Rautamieheksi – Robert Downey jr. pakotetaan niukkaa 50 miljoonan dollarin korvausta vastaan näyttelemään näsäviisaan kakaran kanssa minuuttitolkulla. Käy sääliksi Downeyta, joka yrittää väkisin puristaa näihin kohtauksiin henkeä. Miksi ihmeessä elokuviin tungetaan näitä muovilapsia? Ainakaan lapset eivät voi niistä pitää. Tuomion temppelin sietämättömän Short Roundin ("Indyyyyy!") jälkeen en muista nähneeni Hollywood-leffassa yhtään lasta, jota ei tekisi mieli välittömästi jättää pahisten hoitoon. Siitäs saisivat.

Iron Man 3 jatkaa elokuvasarjaansa kevyen koomisella otteella, joka on virkistävä poikkeus vakavien supersankarielokuvien joukossa. Kyseessähän ovat kuitenkin aikuiset miehet sukkahousuissa, nahka-asuissa tai metallipuvuissa. Harmi vain, että käsikirjoituksesta puuttuu sellainen nasakka puristus, joka tekisi sanailusta viiltävää ja komiikan ajoituksesta täydellistä. Erinomaiset näyttelijät Downey Jr., Guy Pearce, Rebecca Hall ja etenkin sir Ben Kingsley tekevät ohuella materiaalilla parhaansa.

Raaka totuus onkin, että ilman Downeyn karismaa tämä elokuva olisi pelkkää silkkoa. Downey on aina sävykäs, silloinkin kun näyttelee tahallaan yli kuten Iron Manissa. Toisin kuin vaikkapa Brad Pitt, hän jättää näyttelemisessään aina jotain katsojan oivallettavaksi ("I'm a saaad Brad Pitt, now I'm a haappyyy Brad Pitt"). Yksi harvoista nyky-Hollywoodin aidosti cooleista ja sielukkaista näyttelijöistä tekee toivottavasti lähitulevaisuudessa muitakin rooleja kuin näitä 50 miljoonan taalan keikkoja.

Muuten Iron Man näyttää ja kuulostaa Marvel-tehtaan tuotteelta, mitään omaperäistä kaavaan ei ole liukuhihnalla lisätty eikä poistettu. Shane Black ohjaa ilman tunnistettavaa tyyliä. Käsikirjoituksen valtaviin loogisiin aukkoihin en viitsi edes puuttua. Isoa purkkaa. 

Katumusharjoittelu (treeniohjelma)

Blogaaja muutama viikko katumusharjoittelun jälkeen.

Lukijamäärien lisäämiseksi Sininen zeppeliini keskittyy syyskaudella entistä vahvemmin hyvinvointiin ja lifestyleen.

Tulemme syksyn aikana elämäntaparemontoimaan muun muassa melkein keski-ikäisen miehen ja ylipainoisen kissan. Lisäksi blogi painetaan aiempaa kiiltävämmälle näytölle.

Eli tervetuloa uudistuneeseen, raikkaampaan ja kevyempään zeppeliiniin!
.......


KATUMUSHARJOITTELU -treeniohjelma (1 viikko)

Pitkän lomakauden jälkeen kannattaa muistaa, ettei elämäntaparemonttia saa lähteä tekemään kylmiltään. Ennen totaalista malminkesyttämistä pitää saada sykkeet alas. Siksi avaamme hyvinvointi-blogisarjamme katumusharjoittelu-ohjelmalla. Katumusharjoittelu sopii hyvin esimerkiksi lomaltapaluuviikolle, festivaali- tai rapujuhlaviikonlopun jälkeen tai lätkän MM-kisojen perään.

Jo vanha kansa tunsi lukuisia katumusharjoitteita kuten halonhakkaamisen ja avainromaanin kirjoittamisen. Sinisen zeppeliinin ravintolaterapeutti, energiavuoasiantuntija antaa nyt viimeisimpään internet-keskustelupalstatietoon perustuvat ohjeet katumusharjoitteluun. Huom: ohjelma ei sovi raskaana oleville tai alle 12-vuotiaille.


Maanantai

• Juodaan päivän aikana neste- ja suolatasapainon saamiseksi kaksi pullo klassista Vichya (1,5 litraa). HUOM: vältä makuvissyjä!
• Kokonaisvaltaisesti sykkeet alas, pyritään pääsemään alle 80 iskuun minuutissa.
• Vastataan vain sähköposteihin, jotka eivät vaadi kiireellistä vastaamista.
• Nautitaan illansuussa lohtu juustokakkupala ja pieni kahvi runsaalla maidolla kropan järkytyksen ja täydellisen mentaalisen apatian välttämiseksi.
• Tuijotetaan lasittuneella katseella kahvilan ikkunasta ulos.
• Halimista.
• Yösyömmellä (24-05) karkotetaan peto: Sopiva painajainen n esimerkiksi sellainen, jossa ihmishahmoiset olennot syövät hitaasti omat kasvonsa, jossa ajetaan kolari täydessä käärmelastissa olevassa autossa tai pudotaan toistuvasti kielekkeeltä. Lopulta odotetaan, että pieni, Jouko Turkan oloinen hahmo ilmestyy sängyn päätyyn. Nukkumista noin klo 3.50-7.30.

Tiistai


Kirjailija Aleksis Kivi oli eräs tunnetuimmista suomalaisista
katumusharjoittelijoista. Hän katui säännöllisesti niin
tekemiään valintoja kuin kirjoittamiaan teoksia.

• Aamiaiseksi pieni jugurtti, lounaaksi lihaa/kalaa ja kasviksia. Jätetään peruna kokonaan pois.
• Ei missään nimessä kahvia tai tupakkaa.
• Aamulla jääkylmä suihku, toistuvaa kasvojen pesua pitkin päivää.
• Suoritetaan päivän tehtävät rutiinilla. Käynnistetään työkännykkä.
• Kävellen töistä kotiin, EI jäädä kaupungille shoppailemaan.
• Viihdyttävä elokuva, joko romanttinen komedia tai toimintaelokuva.
• Nukkumaan viimeistään klo 22.30

Keskiviikko

• Kävellen/pyörällä töihin ajoissa.
• Soitetaan äidille.
• kylmäsavulohisalaatti kivennäisvedellä.
• Kevyt 5 kilometrin hölkkä, sykkeet alhaalla koko ajan.
• Poistetaan kännykästä kaikki saapuneet ja lähetetyt tekstiviestit lukematta.
• Iltapalaksi luonnonjugurttia ja müsliä.
• Katsotaan rauhoittava sotadokumentti Yle Areenasta ja todetaan, että asiat ovat sittenkin koko lailla hyvin esimerkiksi Leningradin piirityksessä olleisiin verrattuna.


Torstai


• Pyritään viimein normaaliin työrytmiin. Sovitaan itsenäisesti palavereja, ollaan jopa aloitteellisia.
• Nautitaan hernekeittoa ja pannukakkua kermavaahdolla ja hillolla.
• Kevyttä kuntosaliteeskentelyä minimipainoilla 45 minuuttia.
• Normaaliin unirytmiin kiinnipääseminen tapahtuu yleensä tässä vaiheessa viikkoa.

Perjantai

• Herätys viimeistään klo 7, reipas kävely töihin.
• Lounaaksi leike muutamalla lohkoperunalla, runsaasti salaattia kylkeen.
• Elämän voittaessa EI haaveilla "ehkä pari bisseä töiden jälkeen" -metodista (petollinen!) vaan kipaistaan ripeästi kaupan kautta kotiin, mahdollisesti saunaan, mikäli kaapissa ei ole saunaolutta.
• Kännykkä pois päältä viimeistään klo 18.30.
• Oloneuvoshommaa silkkipyjamassa.

Lauantai ja sunnuntai

• Hyvinnukutun yön jälkeen herätys klo 9.30 ja lähtö mökille.
• Kännykkä äänettömälle tai pois päältä
• Katiskalla käymistä, laiturin korjaamista ja saunan lämmittelyä. Pitkä juoksulenkki hiekkateillä.
• Romaanin lukemista. Sateen sattuessa lukuhetkiä Murhainfo-sivustolla.
• Paluu urbaaniin maisemaan sunnuntaina klo 19.
• Kiven sisällä -dokumenttisarjan katsominen 21-22 Foxilta.

Kirjoittaja on itseoppinut korvakynttilähoidon osaaja ja X-balance-tasapainorannekkeen käyttelijä, joka uskoo kideterapiaan.

Herraskartanossa kummittelee

Jos etsit täydellistä syys-villasukka-torkkuviltti-pokkaria, lue Sarah Watersin Vieras kartanossa. Waters sekoittaa romaanissaan peribrittiläistä kartanokuvausta kauhuromantiikkaan herkullisesti. Kun päähenkilö on vielä poikamies maalaislääkäri, kirja on kuin goottihenkinen Kaikenkarvaiset ystäväni.

Vieras kartanossa sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen englantilaiseen kyläpahaseen. Tohtori Faraday kutsutaan kotikäynnille rapistuvaan Hundreds Hallin kartanoon, jossa palvelustyttö voi oudosti. Pikkuhiljaa Faraday päätyy yhä syvemmälle kartanon omistavan, omintakeisen Ayersin aatelisperheen elämään. Samaan aikaan homehtuva ja suurelta osin autio rakennus herää eloon, ja rakennuksessa tapahtuu selittämättömiä ilmiöitä. Seiniin ilmestyy kummia raapustuksia ja käytävillä tuntuu liikkuvan joku tai jokin. En paljasta, mikä haamu leijuu kartanon yllä, mutta ainakaan se ei ole kommunismin haamu. Tragedioiltakaan ei vältytä.

Kun tapahtumat lähtevät vyörymään, Ayersin perheen lesken ja hänen aikuisten lastensa mielenterveys horjuu. Maltillinen lääkäri Faraday tempautuu tahtomattaan mukaan outouksiin ja joutuu lopulta niiden keskushenkilöksi. Lukija saa varautua muutamaankin kunnon käännökseen. Kirjan loppu on vähintään kolkko.

Mukaansatempaavaa romaania voi lukea yhtä lailla koukuttavana kummitustarinana kuin yhteiskunnallisena kuvauksena 1940-luvun maaseutuelämästä. Waters välttää nostalgisointia ja kuvaa sen sijaan brittiläistä yhteiskuntaa sodanjälkeisessä murrostilassa, jossa köyhtyvä maalaisaatelisto yrittää pitää yllä edvardiaanisen ajan tapoja ja kulisseja. Vieras kartanossa on kuin tehty tv-minisarjaksi, toivottavasti BBC tai joku muu tv-tuotantoyhtiö tekee siitä laatudraamaa.


Kirja-arvio: Sarah Waters: Vieras Kartanossa.

Juha Seppälä lähettää Jouko Turkan kuuhun

Juha Seppälä: Mr. Smith

Juha Seppälän novellit kokoava loistelias Oikku ja vapaus (2009) pitäisi löytyä jokaisen itseään sivistyneenä pitävän suomalaisen kirjahyllystä. Tarvittaessa sille pitää raivata tilaa siitä Veijo Meren Manillaköyden ja Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden välistä.

Kuulun myöhäisherännäisiin Juha Seppälän seuraajiin ja toivon vielä joskus törmääväni häneen Porin Euromarketissa. En tosin tiedä, mitä uskaltaisin sanoa hänelle kalatiskillä. Ehkä seisomme vain hiljaa vierekkäin, kumpikin vuoronumeroaan hermostuneesti hypistellen. Tilaamme siikafilettä.

.........

Juha Seppälän tarinoissa sysimusta huumori yhdistyy yönmustaan vakavuuteen. Välissä on toisinaan pilkahdus harmaata. Mutta hauskimmat kaverit ovat aina kivikasvoja, otetaan vaikka Buster Keaton tai Arvi Lind. 

Palasin heinäkuun helteissä Seppälän uusimpaan, tosin jo viime vuonna ilmestyneeseen Mr. Smith -romaaniin. Minulla on paha tapa lukea yhtä aikaa useaa kirjaa, ja välillä kirjat jäävät kesken tai kärsivät katkolukemisestani. Mr. Smith täytyy pureksia intensiivisesti, sillä se on poukkoileva, hajanainenkin. Juonivetoisista kirjoista pitävälle Mr Smithiä ei voi suin surminkaan suositella. Seppälä ikään kuin suuntaa kameransa johonkin suuntaan lyhyesti ja siirtyy pian jo aivan muualla. Seppälää ei lueta ohimennen.

Romaanissa vaellellaan luovutetun Karjalan alueella, Viipurissa ja Pietarissa, pyörähdetään Los Angelesissa, Helsingin jugendkortteleissa ja kuussa. Ajassa liikutaan viime vuosisadan vaihteesta aina nykyhetkeen. Romaanin rikkaaseen henkilökaartiin kuuluu mystinen "ongelmien ratkoja" Mr. Smith, jok kuvaa itseään napakasti: "Sanoin, että koska en kyennyt ratkaisemaan omia ongelmiani, päätin ryhtyä ratkomaan muiden". Muita henkilöitä ovat hänen isoisänsä Mr. Schmidt sekä eläkkeellä jäänyt päätoimittaja Manninen. Mukana seikkailee myös traaginen lemmenpari Briscilla ja Rane, jonka "perjantaisin alkaneet röpöttelyt venyivät viikonlopun mittaisiksi, ja "joskus tuli aloitettua jo torstaina, lopulta keskiviikkokaan ei ollut mitenkään tavaton".

Enemmän kuin romaani Mr Smith on mosaiikki, kokoelma ihmiskohtaloita. Kertomuksia siitä miten historia loppui ja "muuttui sisällöntuotannon ja elämysteollisuuden raaka-aineeksi". Nautin erityisesti, kun Seppälä kirjoittaa tarinoiden kohtalosta, romaanin tulevaisuudesta. Sieltä se Jouko Turkkakin viimein ilmestyy, jo hieman tr hahmona:

"Sinänsä järkyttävää tietää että Jouko Turkka on jossain, elää, Teiskossa, eikä sano enää mitään. Välitilassa, odottaa, aika kuluu, ja hän on jo tehnyt ja kertonut kaiken, odottaa myyttinsä täyttymistä. Mutta ei kerjää. Hän istuu kotona ja odottaa patsasta, jonka hän on ansainnut ja saa."

En kerro miten ja miksi, mutta yhtäkkiä Jouko Turkka matkaa kohti kuuta, jossa Turkka päätyy kuun viimeiselle reunalla, Nasan valvontatornille. "Ja Jouko Turkka näki koko maailman piirin."
..........

Seppälän lause luistaa niin sulavasti, että yhtenään tekee mieli kääntää sivuja hiirenkorville. Miten se on tuonkin osannut juuri noin sanoa! Joku kirjallisuuskriitikko moitti kymmenisen vuotta sitten Seppälää, Kari Hotakaista Ja Hannu Raittilaa "klapiproosan" kirjoittamisesta. Klapiproosa oli lyhyttä ja tasalaatuista, siis yksipuolista. Jokainen voi Mr Smithin lukemalla tarkastaa, miten tavattoman vivahteikkaita virkkeitä Seppälä nakuttaa.

Jääkiekkotermein ilmaistuna: Seppälä jos kuka osaa tempon muunnokset ja pelisuunnan vaihdon. Lyhyttä ja pitkää lausetta, viivettä ja äkillisiä kiteytyksiä, kuin kova rannelaukaus takanurkkaan. Seppälän lauseissa heräävät eloon kuvat, äänet ja jopa hajut. Jos tämä on sitä klapia, otan motillisen.

Sinänsä upeaa tietää että Juha Seppälä on jossain, elää, Porissa. Ja kirjoittaa.

Teräsmies rikkoo paikkoja

Teräsmies vakavana.

Kesän suurin sarjakuvafilmatisointi Man of Steel kertoo Teräsmiehen syntytarinan uusiksi. Reippaan kahden tunnin aikana tuhotaan planeetta, avaruusalus, kansasilainen ostoskeskus, Metropoliksen keskusta, öljynporauslautta ja luultavasti tuhansia ihmishenkiä. Voivatkohan vakuutusyhtiöissä työskentelevät katsella näitä supersankarielokuvia ollenkaan?

Zack Snyder ohjaa elokuvia kuin mainoksia. Hänen elokuvansa ovat täynnä kamalia hidastuksia, sohjoisia digitaalitehosteita ja omituisia överiksi vedettyjä värisävyjä. Siksi ihmettelin, kun Man of Steelin todella upeat trailerit lupailivat terencemalickmaista (sic!) fiilistelyä. Sitä nyt ei saatu, mutta elokuvassa kuvataan sinistä planeettaamme kauniisti, paikoin jopa hauraasti. Kokonaisuutena Man of Steel on näkemistäni Snyderin elokuvista ehdottomasti paras. Ehkä tuottaja Christopher Nolan käski Snyderin välttää helppoheikkimäisiä keinoja.

Niin sanotut "nolanismit" näkyvät Man of Steelissä selvästi. Se on lähes kokonaan huumoriton ja vakavaa leikkivä. Jopa Teräsmies itse on puhdistettu puhtaista pääväreistä. Poissaolollaan loistaa myös John Williamsin upea tunnusmusiikki. Rintakehän S-merkin kerrotaan viittaavan toivoon, mutta toivoa Man of Steelistä löytyy valitettavan vähän. Toivoin paatoksellista vapahtajamyytillä leikittelyä, onhan Teräsmies isänsä Jor-Elin ainoa poika, jonka hän lähettää ihmiskunnalle näyttääkseen meille tietä ja valaistakseen meitä pimeässä. Suorat Kristus-viittaukset ovat vähäisiä mutta taiten harkittuja (mm. kun Teris ottaa komean ristiinnaulitsemisasennon avaruudessa ennen). Teräsmiehen puhtoisella, 50-lukulaisella aitoamerikkalaisuudellakaan ei hekumoida. Olisin kaivannut Yhdysvaltain lipun pystyttämistä tuhoalueelle tai loppuun pikku dialogia presidentti Obaman kanssa.

Ymmärrän, että käsikirjoittajat halusivat modernisoida vanhahtavan sankarin. Lähtökohtana tutkia ideaa, miten maailma reagoisi jos avaruudesta todella tulisi superolento (ja millaiseen yksinäisyyteen tämä superolento olisi tuomittu) on kiehtova. Silti tuntuu, että oikeasta Teräsmiehestä – Teräsmiehen sielusta – puuttuu palanen tässä uusimmassa tulkinnassa. Ehkä Teräsmiehestä on tullut moderni mies, modernin miehen surumielisyyttä kantaen.

Ei Man of Steel silti ole hullumpi sarjakuvaelokuva, se rullaa eteenpäin luonnikkaasti ja toimintakohtauksissa paukkuu kunnolla. Siinä on kunnianhimoa, jota se ei valitettavasti sitten kuitenkaan lunasta. Juonessa ei ole yhtään ainutta yllätystä, mutta onneksi siihen on annosteltu sopivasti Teräsmieheen kuuluvaa sentimentalisuutta. Etenkin Teräsmiehen lapsuutta kuvaavat takaumat liikuttivat pientä sarjissydäntäni.

Pääroolissa Henry Cavill ei millään pärjää Christopher Reevelle, vaikka salilla näytettiin käyneen muutamankin kerran. Sivuosissa ihana Amy Adams toimittaja Lois Lanena ja surumielinen Kevin Costner isä Kentinä varastavat kohtaukset. Taas kerran pääpahikset jäävät tylsiksi ja luonnosmaisiksi meuhkaajiksi. Vaadin kunnon konnia elokuviin! Russell Crowen tulkinnan perusteella Krypton-planeetalla puhutaan australialaisella korostuksella. "Cheers, mate!"

Lopussa Man of Steel sortuu supersankarielokuvia vaivaavaan paisutteluun, jossa mäiske vain jatkuu ja jatkuu. Aikansa kuluksi voi vaikka laskea, paljonko suurkaupungin keskustan tuhoaminen maksaa vakuutusyhtiöille. Ja tässäkin sarjakuvaelokuvassa lopputaistelussa on joku kummallinen jättimäinen metallimato. Saakohan niistä efektifirmalta paljouslennusta?

Blogin loppuun Quentin Tarantinon rakkaudella kirjoittama Teräsmies-analyysi. Kunpa Man of Steel olisi tehty tällaisella lajiniilon innolla.

Kirjeitä Neil Youngille

Neil Young soittaa kitaraa.

Arvoisa hra Neil Young,

lämpimästi tervetuloa Suomeen. Olen ihaillut teitä kaukaa jo 20 vuoden ajan. Kun viimeksi satuimme samoille kulmille Ruissalossa 1990-luvulla, minulle sattui pieni torkkutapaturma. Yritän välttää sitä maanantaina Kaisaniemessä. Olen huippuiskussa, ja uskon teidänkin olevan. Olemme kuin viini, herra Young.

.......

Herra Young,

se meni alun perin jotenkin näin. Kävin kerran yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä kotihipoissa, ja siellä soi silloin ikivanhalta tuntuva levy. Olin myyty. Ei, olin tempaistu. Muut keskittyivät tyttöihin ja muuhun olennaiseen, mutta minä jähmetyin, tärisin, menin umpeen. Taisin ehkä varastaa tuon levyn mukaani. Olin mennyttä kamaa. Muistan kun pääsin kotiin ja soitin aamuyön pimeydessä vain TÖ LEVYÄ. Kyseessä oli teidän levynne, herra Young, Sleeps with Angels. Rakeinen, särkevä ja hiilenmusta mestariteos. Pidän suunnattomasti tuosta albumista edelleen.

........

 

Hyvä Neil,

Kuulen musiikissasi Kanadan suunnattomien aarniometsien, pohjoisen avaran taivaan ja päättymättömät tyhjät valtatiet. Kuulen elokuun pimenevät yöt ja kesän päättymisen vääjäämättömyden. Ihmiselon taikapiirin sulkeutumisen. Kaikki tuo melankolisuus vetoaa suomalaiseen mielenmaisemaani. Kanadahan on ns. Finland with benefits. Jokin siinä laulujesi teeskentelemättämyydessä, jopa suoranaisessa raakuudessa puree. Kun näin viime vuonna Jonathan Demmen dokumentin sinusta puhuit niin kauniisti vaimostasi ja lapsestasi. Se oli rankempaa ja rokimpaa kuin jonkin räkänokan huumehölinät tai emopojan mustat kajaalit.

Neil, sinun tunnistettava lauluäänesi kuulostaa elämältä eikä vokooderilta. Ohut mutta tunteikas, terävä ja silti lohdullinen. Yhtyeidesi soittoa olen rakastanut alusta asti. Siinä kaikki on ihanasti rempallaan, meteli ja melodia kiertyvät yhteen. Levyilläsi kauneus janoaa rumuutta. Raskaat, särkyvät kitaravallit, ujeltava feedback. Kevyet kantripolkaisut ja pölyiset ränttätäntät. Huuliharpun valitus preerian tuulissa.  Oodi kuolleille narkomaaniystävillesi. Olit grunge ennen grungea, americana ennen americanaa.
..........

Neil,

olet tarinankertoja, kantritähti, romantikko, yhteiskuntakriitikko, konemuusikko (olen vasta löytänyt Kraftwerk-vaiheen albumisi 80-luvun alusta, mainioita!), humoristi, oikeistolainen ja vasemmistolainen rääväsuu, huru-ukko, hippi, ekoaktivisti ja amerikkalaisen vaihtoehtorockin kummisetä. Mutta ennen kaikkea olet minulle autoharrastaja.

Kuka pystyisi samaan? Ei kukaan. Olet tehnyt levyjä kuudella vuosikymmenellä. Siinä saa Rihanna pyöritellä vielä hetken peppuaan päästäkseen tasoihin.
.......

Niilo,

edellä mainituista syistä kuuntelen levyjäsi  eniten aina loppukesästä ja syksyisin. Vähän vähäisemmälle kuuntelulle jätän rähjäiset rokkilevyt ja mieluummin laitan soimaan sellaisia leirinuotiokipaleita kuin Pocahontas tai Helpless, joiden pakottava kauneus nostaa palan kurkkuun. Ehkä it's better to burn out than fade away, mutta jälkimmäisessäkin on puolensa.
.......

Nipa, saatat huomata, että sammallan hieman. Pirtin kynttiläkin lepattelee jo viimeisiään. Taitaa olla aika laskea iPad-töpöttelykynä kädestä ja lopettaa blogaus. Cortez the killerkin lähenee loppuaan. On aika mennä nukkumaan... tai pyöräillä metsätien poikki kuppilaan ja soittaa jukeboksista Harvest moon vielä ennen sulkemisaikaa. Taidan tehdä niin.

Long may you run. Long may you run, Neil,
SZ

"Sää luistelet ku mu kummityttö!"

Pitsiä nyplätään.

Kävin Raumalla eli pittoreskissa Porissa. Rauma tunnetaan kanaalista ja Kanaali-Koskisesta. Tunnettuja raumalaisia ovat myös Tuija Ernamo, Mika Kojonkoski ja Ernamon Tuija.

Syynä vierailuun oli pitsiturnaus, kesän kovin kiekkotapahtuma (sen lisäksi että Teemu Selänne arpoo uransa jatkoa). Tänä vuonna pitsiturnauksessa pelasi kuusi SM-liigajoukkuetta. Perätuhtomiehen Mosk Helsingin Jokerit ei ollut näiden joukossa.

Turnauksen kotijoukkue Lukko voitti viimeksi Suomen mestaruuden 1963, samana vuonna jolloin John F. Kennedy ammuttiin. Ensimmäiseen tapahtumaan syypää oli Matti Keinonen, toiseen tuntemattomaksi jäänyt mies ruohokukkulalta. Molemmissa tapauksissa laukausten määrästä kiistellään edelleen.

Päivän päätapahtuma alkoi jo aamusti klo 10.15, jolloin yhteen ottivat Lukko ja sen arkkivihollinen, Suomen mestaruutta puolustava Porin Ässät. Entouragessani (valkoisilla on entourage, mustilla posse) oli sisäisesti kiihkeä Lukko-fani ja ulkoisesti harmaantuva Turku-Pesis-fani. En tietenkään kannattanut Tepsiä, vaan Ässiä, sillä "mun Pori on kaunis". Sattuvasti seurueemme hämäläinen Ilves-fani ei ehtinyt ajoissa paikalle. Pidimme hänen Ipa-pipalleen paikkaa.

Lukko voitti Ässät 1-0. Fanikatsomo lauloi päätä huimaavan kovaa mm. että "Satakunta on sinikeltainen". Joku mies huusi Ässien pelaajalle, että "sää luistelet ku mu kummityttö!". En tiedä, istuiko kummityttö vieressä. Rummut paukkuivat, laulut raikuivat ja tamimaisesti ilmaistuna mökki oli täynnä. En nähnyt Johtavaa. Näin kyllä isä Nummelinin ja poika Nummelinin. Juuso Riksman selvisi ehjänä. Joku kantoi Ässien katsomon osassa pientä mestaruuspokaalia, joka herätti raumalaisissa terveen raivon ja haikeuden tunteita. 

Iltapäivällä seurasimme vielä lisää pelejä (ne kestävät pitsiturnauksessa vain 2 x 15 minuuttia) ja keskustelimme muun muassa urheilusponsoroinnista, absoluuttisen huipun saavuttamisesta ja suomalaisten urheilijoiden tuloista. Saavutimme konsensuksen. Kesken kaiken saimme myös sähkeen, että Teemu Selänne oli aloittanut jääharjoittelun Yhdysvalloissa. 

Pakko hämmästellä jääkiekon vetovoimaa. Tuhansia ihmisiä Länsi-Suomen armottomassa purjehdushelteessä, ja väki haluaa silti sisälle katsomaan kiekkoa. Vaikka peli olikin ns. höntsäilyä, tunnelma oli upea, ei sellaista perus liigamatsissa näe. Tällaista hyväntuulista hurlumheitä tarvittaisiiin enemmän. 

Vain kaksi moitetta tapahtuman järjestäjille, korjatkaapa nämä asiat ensi vuodeksi. 1. Tapahtuman kotisivut ovat surkean kehnot, niiltä ei löytynyt edes otteluohjelmaa. 2. Hallin baarissa oli hanassa Lapin kultaa. En tarjoaisi Lapin kultaa pahimmalle vihamiehellenikään. Sylettää. 

Suosittelen kaikille rannikkoseudun ja lätkän ystäville pitsiturnausta, sikses kiva tunnelma Läns-Suomes ol. 

Ai niin, Lukko voitti pitsiturnauksen.