Walking dead - kulkurielämää zombien kansoittamassa Amerikassa

En pidä zombeista. Ne ovat eläviä kuolleita eli pilaantumassa olevia ihmisiä. Niistä valuu ja roiskuu ruumisnesteitä. Ällöttävää. Zombiet haluavat syödä ihmisiä eivätkä ymmärrä ollenkaan järkipuhetta. Zombiet eivät nuku ollenkaan, eli niiden kanssa pitää olla koko ajan tarkkana.

Entinen sheriffi Rick Grimes yrittää tulla toimeen elävien
kuolleiden kanssa, mutta aina se ei ole helppoa.

Walking Dead -toimintasarja kertoo maailmasta, jossa mystisen kulkutaudin takia suurin osa ihmisistä on joko kuollut tai muuttunut zombieksi, "kävelijäksi" (walker), kuten heitä sarjassa kutsutaan. Sarjassa seurataan sheriffi Rick Grimesin perheen ja pienen joukon vaellusta elävien kuolleiden parissa keskellä autioitunutta Yhdysvaltoja. Sarjasta käynnistyi Fox-kanavalla pari viikkoa sitten kolmas tuotantokausi. Yhdysvalloissa sarja on murskannut kaapelikanavien katsojaennätyksiä, meillä Suomessa sarja on hiipinyt ohjelmistoon vähin äänin.

Walking Dead perustuu Robert Kirkmanin samannimiseen "graafiseen novelliin" eli ns. paremman väen sarjakuvaan. En ole kyseistä sarjakuvaa lukenut, joten en tiedä miten tv-sarja mukailee tai poikkeaa aluperäismateriaalista. Sarjan ensimmäiset jaksot olivat tunnelmaltaan tehokkaita, sillä katsoja kuljetettiin koomasta maailmanlopun jälkeiseen todellisuuteen heränneen sheriffin mukana. Synkät tuomionpäivän maisemat ovat aina vedonneet mielikuvitukseeni.

Parasta Walking Dead -sarjassa on sen silkka verinen toiminnallisuus ja jännityselementit. Walking Deadin zombiet ovat sentään aidosti pelottavia, eivätkä siveitä nössöjä kuten Twilight-republikaaniteinisaagan vampyyrit. Aina välillä kotisohvalla pelottaa niin, että on pakko tuijottaa sipsipussin selkämystä. Arvostan myös sitä, ettei maailman muuttumista zombien valtaamaksi erämaaksi ole yritetty selittää muuta kuin epämääräisesti yhdessä alkupään jaksoista.

Sarjan heikkous on edelleen se, että sen henkilöhahmot eivät ole kovin kiinnostavia. Aina kun henkilöt pysähtyvät zombientappamiseltaan jaarittelemaan ihmissuhteistaan, koko sarja tuntuu hyytyvän. Dialogi on ollut kolmen kauden ajan poikkeuksellisen jankkaavaa. Sarjan vastaavana tuottajana toimi Rita Hayworth – avain pakoon -elokuvan ohjannut Frank Darabont, mutta hän jätti tuotannon kesken toisen kauden. Kakkoskausi oli niin pitkästyttävää ja kömpelöä draamaa, että ajattelin zombien käsikirjoittavan sarjaa. Epäilin Walking Deadin joutuvan hakkuukirveen alle, sillä Yhdysvalloissa ei kauan katsella, jos sarja ei täytä sille asetettuja odotuksia.

Aivan uunituoreella kolmannella kaudella sarja näyttäisi löytäneen jälleen fokuksensa. Avausjakso alkaa minuuttien mittaisella talonvaltauskohtauksella, jossa ei puhuta sanaakaan. Toimintaa, kerronnan tempoa ja sisälmyksiä on lisätty selvästi kakkoskaudesta. Tämä on täysin oikea ratkaisu, sillä parhaimmillaan Walking Dead on, kun se ammentaa b-elokuvien ja pulp-kirjallisuuden verevästä lähteestä. Miksipä hävetäkään splatter-meininkiä, ei Walking Deadin pidä olla Downton Abbey.


PS. Pari asiaa on aina ärsyttänyt zombie-tarinoissa aivan valtavasti. Jos zombeilla kerran koko ajan on nälkä, niin miksi ne eivät vähitellen näänny, jos ne eivät saa purtavaa? Jatkuva käveleminen ja valvominen kuluttaa väistämättä energiaa. Toinen asia on zombien kehon mätäneminen ja erilaiset avohaavat. Luonnossa erilaiset pieneliöt ja bakteerit kuluttavat raadot nopeasti. Luulisi, että erityisesti zombeja ne vaivaisivat. Mutta ehkä on vain parempi, ettei näitäkään selitetä.

Walking Dead -sarjan kolmas tuotantokausi FOX-kanavalla sunnuntaisin klo 22.

Lopullinen arvio: rousk rousk *aivoja* mursmsss mumskis mumskis *aivoja* rousk rousk.

Nälkä on aina vieraanamme

Suomen historian pahin katastrofi ajoi ihmiset kerjuulle, syömään sammalta ja varastamaan hengenpitimikseen öylättiä. Jopa kolmannes väestöstä menehtyi nälkään ja tauteihin parissa vuodessa.

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska.

Historioitsija Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoska (Siltala) kertoo Suomen historian pahimmasta koettelemuksesta, vuosien 1695–1697 nälänhädästä. Suurina kuolonvuosina "talvista ei tullut loppua, kesäisin sade ei tuntunut taukoavan", ja arviolta kolmannes maan väestöstä menehtyi nälkään tai nälän aiheuttamiin tauteihin kuten lavantautiin tai pilkkukuumeeseen. Suhteellinen väestökato oli niin valtava, että sille kalpenee Irlannin suuri nälänhätä 1800-luvulla ja niin Maon ja kuin Stalinin kansoilleen aiheuttamat nälänhädät 1900-luvulla. 

Lappalaisen Jumalan vihan ruoska on vetävästi kirjoitettua historiantutkimusta, jossa yli kolmensadan vuoden takaiset maisemat ja tavallisten ihmisten kohtalot heräävät eloon. Suomenkin historia voi olla kiinnostavaa, kun se kerrotaan hyvin. Jumalan vihan ruoskasta puuttuu kaikki jähmeä kansallisromattisuus tai se ummehtuneen puiseva tunnelma, mitä esimerkiksi Kansallismuseo vaalii. Ehdotan, että nämä uuden sukupolven tarinavetoiset historioitsijat uudistaisivat koko pytinkin.

Luulen, että nykysuomalainen tietää kohtuullisen vähän suurista kuolonvuosista, vaikka se taitaa olla suurin yksittäinen Suomea kohdannut katastrofi. Tarkkoja lukuja kuolleiden määrästä ei ole, sillä väestötilastot Ruotsin kuningaskunnassa alkavat vasta vuodesta 1749. Arviolta surmansa sai noin 25-30 prosenttia väestöstä. Nälänhädän jälkeen vuonna 1700 Suomen asukasluvuksi arvioitiin noin 350 000. Ihmisiä kuoli teiden varsille ja nääntyi tupiinsa niin että aiemmin asutetut alueet tyhjenivät. Ihmisiä kuoli niin nopeasti ja paljon, ettei ruumiita ehditty hautaamaan, vaan ne lojuivat koirien syötävinä. Vaikka kuolema vei eniten kaikkein köyhimpiä ihmisiä syrjäseuduilta, se oli koko väestön tragedia. Armeijan rykmenttejä nääntyi nälkään ja ruoka loppui Suomessa lopulta myös papistolta, kauppiailta ja aatelisilta. Tilanne Ruotsin kuningaskunnassa äityi 1697 keväällä lopulta niin pahaksi, että jopa pääkaupungissa Tukholmassa oli jauhoja varastossa vain kahdeksaksi päiväksi. Hovissa vieraillut diplomaatti Bolle Luxdorph kirjoitti, etteivät hänen palvelijansa olleet onnistuneet ostamaan ruokaa vaikka olivat etsineet sitä päiväkausia kaupungista.

Suureen nälänhätään johti monta peräkkäistä onnetonta tapahtumaa. Tuon ajan suomalaiset sinnittelivät jo tavallisina vuosina aivan elonjäämisen partaalla, joten huonoihin aikoihin oli varauduttu huonosti. "Alavilla mailla hallanvaara" on taidettu äänestää suomen kielen kauneimmaksi lauseeksi, mutta 1600-luvun ihmisille halla oli esivaltaa tai vieraita sotajoukkoja pelottavampi vihollinen. Hallaa vastaan saattoi taistella vain rukouksin, se ei ollut luonnonilmiö vaan jumalan rangaistus ihmiselle. Suurina kuolonvuosina halla oli vain yksi onnettomuuden aiheuttajista. Ensin halla vei syksyllä sadon, sitten epäonnistuivat kylvöt, ja kostea kesä vei loputkin jo alun pitäen kehnosta sadosta. Ihmisten ravinto koostui 1600-luvulla pääosin ohrsta tai rukiista tehdystä leivästä tai vellistä, joten korvaavaa ravintoa ei ollut. Vähäisten kotieläinten teurastaminen ruoaksi vain siirsi vääjäämätöntä, sillä niiden lantaa olisi tarvittu keväällä viljelysmaan rikastamiseksi ja maidosta olisi tehty arvokasta voita. Valtakunnan koko elintarvikehuolto lepäsi talonpoikien harteilla, ja kun heiltä ei irronnut viljaa, nälkä levisi muihinkin yhteiskuntaluokkiin.

Ankarimmin kuolema iski Pohjois- ja Itä-Suomeen. Tämä tuntuu erikoiselta, sillä eikö metsästämisellä ja kalastuksella olisi voitu hankkia apetta pöytään? Lappalainen kirjoittaa, että todellisuudessa maanviljelystä harjoittavien oli varsin hankala siirtyä täysin toiseen elinkeinoon henkensä pitimiksi. Kylien lähellä olevat metsät ja joet tyhjenivät nopeasti riistasta ja kalasta, ja kauemmas ihmisten oli vaikea lähteä. Lisäksi talvella pyynti oli erityisen vaikeaa. 1600-luvun ihmisestä ei noin vain enää ollut metsästäjä-keräilijäksi. Lihaa ja kalaa oli myös vaikea säilöä, ja suola oli kallista. Sieniä Suomessa ei tuohon aikaan syöty, marjoista vain tuoretta puolukkaa. Kun tavallinen ruoka loppui, ihmisten oli turvauduttava toinen toistaan kehnompiin korvikkeisiin. Huono ravinto johti muun muassa turpoamiseen, vastustuskyvyn heikkenemiseen ja myrkytyksiinkin. Kun ruisjauhot loppuivat, pettujauhoja sekoitettiin maitoon. Nälissään ihmiset söivät suovehkaa, olkia, hevosten ja koirien raatoja ja jopa sammalta ja jäkälää. Epätoivoisimmat ryöstivät kirkoista öylättiä.

Kruunun mahdollisuudet lievittää ruokakriisiä olivat 1600-luvun lopulla varsin vaatimattomat, valtio osasi lähinnä verottaa ja sotia. Lappalaisen näkemys on, että kruunu teki suurin piirtein sen mitä se osasi ja pystyi. Valtionjohdon ensisijainen tehtävä oli säilyttää verotulot ja armeijan toimintakyky. Kruunun yksiselitteinen etu oli siis pitää alamaisensa elossa. Vaikka elämä tuohon aikaan oli lyhyttä, köyhää ja raakaa, ihmiset osoittivat toisilleen hyväntahtoisuutta ja laupeutta. Kuninkaalla oli kaikkivaltiaalta annettu vastuu kaitsea laumaansa ja huolehtia alamaistensa hyvinvoinnista. Samoin parempiosaisten kristillinen velvollisuus oli auttaa heikompiosaisia. Kerjäläisistä, orvoista ja muista kaikkein kurjimmassa asemassa olevista ihmisistä yritettiin pitää huolta, mutta kruunun tai yhteisön voimavarat eivät siihen yksinkertaisesti riittäneet. 

Nälänhädissä ei ole kyse vain ruoan loppumisesta vaan siitä, että ihmisillä ei ole varaa ostaa ruokaa. Kautta historian hätä on synnyttänyt häikäilemätöntä keinottelua, mutta suuria kuolonvuosia ei voi sälyttää ilkeiden kauppiaiden kontolle. Merkantilistinen, erittäin säädelty talouspolitiikka pahensi tilannetta, sillä viljaa ei voinut noin vain tuoda valtakunnan ulkopuolelta myyntiin. Merkantilistiseen ideologiaan perustuva järjestelmä oli täynnä byrokraattisia purjehdus-, tulli- ja kauppasäädöksiä, jotka aiheuttivat sen, että viljan hinta moninkertaistui. Jos tuonti ja kauppa olisivat toimineet, ruokaa olisi saatu perille enemmän ja edullisemmalla hinnalla. Kuten esimerkiksi intialainen nobelisti Amartya Sen on esittänyt, toimivat markkinat ja toimiva demokratia ovat paras tae kansalaisille siitä, ettei maa ajaudu nälänhätään.

Lähetettyä ruoka- tai siemenvilja-apua oli myös vaikea saada perille avuntarvitsijoille. Suomi oli pitkien etäisyyksien maa, ja talvikuukaudet maa oli jäiden eristämä takapajula, jossa ihmiset olivat oman onnensa nojassa. Tilannetta pahensi, että kuningas Kaarle XI teki kuukausia kuolemaa, ja valtakunnan päätöksenteko halvaantui kriittisillä hetkillä. Päättäjät toimivat parhaan mahdollisen tiedon pohjalta, mutta usein tieto oli vajavaista ja auttamattomasti myöhässä. Kirjeet matkasivat Tukholman kuninkaanlinnaan viikkoja. Toisaalta apua ei yksinkertaisesti saatu perille. Viljakuljetuksia haaksirikkoutui tai kuljetettu vilja ehti pilaantumaan matkalla. Maalla ainoa mahdollisuus kuljettaa kuormia olivat reet ja vankkurit. Niillä ei laajalle sijoittunutta väestöä autettu ripeästi.

Vaikka Ruotsin valtakuntaa kohtasi maailmanhistoriallisestikin erikoisen ankara kriisi, yhteiskuntarauha ei rikkoontunut ja esivalta säilytti toimintakykynsä. Suomalaiset kärsivät ja kuolivat hiljaa tiettömien taipaleiden takana. Ihmiset olivat haluttomia tai liian heikkoja rähinöimään, ja kapinointia tai laajamittaista ryöstelyä esiintyi vain muutamissa paikoissa. Esivalta piti mustimpanakin hetkenä järjestystä ja oikeudenmukaisuutta yllä. Jopa kaikkein köyhimpien ihmisten heitteille jättämisestä tuomittiin oikeudessa pahimman nälänhädän aikaan. Toisaalta oikeus kohteli suhteellisen armeliaasti niitä, jotka olivat varastaneet nälkäänsä tai olivat hädässä ajautuneet tappeluihin. Usein nujakoinnin seurauksena toinen riitapukari kuoli, sillä niin antava kuin ottava osapuoli oli jo valmiiksi niin heikossa kunnossa. Pahimmillaan nälkä aiheutti perheenjäsenten välisiä veritekoja, lapset surmasivat vanhempiaan ja vanhemmat lapsiaan. Aikakauden oikeuspöytäkirjat kertovat jopa ihmissyönnistä, vaikka tämä olikin aivan poikkeuksellista ja järkytti syvästi aikalaisia. Varmoja kannibalismitapauksia tunnetaan Suomesta vain muutama.

Oikeus sai pohdittavakseen myös sukupuolimoraaliin liittyviä tapauksia. Kun ihmisiä kuoli läjäpäin, sosiaaliset suhteet ja rakenteet nitisivät liitoksissaan. Uusia suhteita muodostettiin halusta ja hengenpitimiksi. Eräs tapaus sattui Kodisjärvellä Pohjanmaalla. Aviomies Matti oli löydetty heikossa kunnossa mättäältä, ja vaimo Marketta otti hänet vastaan kylmäkiskoisesti. Marketta ei ottanut miestään edes pirttiin vaan laittoi hänet kylmään latoon. Parin päivän päästä Matti kuoli. Samaan aikaan Marketta oli yöpöynyt lämpimässä saunassa tilapäistöitä tehneen Yrjön kanssa. Oikeudessa yritettiin sitten ottaa selvää, mitä saunassa oli tapahtunut. Yrjö myönsi asustelleenssa Marketan ja tämän piian kanssa saunassa, mutta nukkuneensa siivosti laatikossa jossa säilytettiin pettua. Omien sanojensa mukaan hän ei "missään tapauksessa" ollut Marketan kanssa "lauteilla". 

Suuret kuolonvuodet ovat kadonneet kansakunnan kollektiivisesta muistista, joten Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoska on hyvä muistutus siitä, millaista elämä on ollut ankarassa nälänhädässä. Saattaa olla, että ihmiskunnalla on aivan lähitulevaisuudessa edessään globaali ruokakriisi ja ilmastokin temppuilee. Eli aivan kaikki ei ole suinkaan muuttunut reilussa kolmessa sadassa vuodessa. Suurten kuolonvuosien aikana esitettiin toive, että hallitsija ottaisi "tämän maan sanoinkuvaamattoman valituksen sydämensä asiaksi". Sitä ihmiset toivovat hallitsijoiltaan edelleen.

Lopullinen arvio: neljä ja puoli pettuleivää ja kapakalaa päälle.

Sattuman saarnamies uskovien seuroissa

”Tiede ei selitä kaikkea, mutta uskonto ei selitä mitään”, Kari Enqvist lataa.



Kari Enqvist: Uskomaton matka
uskovien maailmaan.

Suomessa on kaksi julkkisluonnontieteilijää. Yhdellä on risuparta, toisella ei. Risupartainen on tietenkin avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja, ja parraton Helsingin yliopiston kosmologian professori Kari Enqvist. Molemmat ovat kirjoituksissaan puolustaneet luonnontieteellistä maailmankuvaa ja tieteen tekemisen lähtökohtia. Samalla he ovat tölväisseet kahta kuohuvatunteista ihmisryhmää, uskovia ja humanisteja. 

Aiemmissa tietokirjoissaan Enqvist on avannut tavan ihmisille modernin fysiikan käsitystä todellisuudesta, jossa elämme. Olemisen porteilla (WSOY 1998), Kosmoksen hahmo (WSOY 2003), Suhteellisuusteoriaa runoilijoille (WSOY 2005) ja Monimutkaisuus (WSOY 2007) käsittelevät yhtä aikaa todella suuria ja todella pieniä asioita. Ne kertovat maailmankaikkeuden syntymästä, tähdistä, galakseista ja mahdollisista muista ulottuvuuksista. Samaan aikaan ne kertovat fotoneista, kvarkeista ja neutriinoista, kaikista noista maailmamme pikkuriikkisistä hiekanjyvistä.

Enqvistin kirja kirjalta toistuva teesi on, että tieteen vahvuus on selittää mahdollisimman pieniä asioita, katsoa elävää todellisuuttamme yhä lähempää ja yhä tarkemmin. Vain tällä keinolla saadaan tolkkua myös kokonaiskuvasta. Enqvistin oma tutkimusala kvanttifysiikka on havainnoiltaan ja mittaustuloksiltaan tarkin olemassa oleva tieteenala, ja sen teorioista sovelluksia hyödynnämme vaikkapa kun räpläämme älypuhelimiamme tai matkustamme lentokoneella. Kvanttifysiikka on totta, sillä se toimii.

Hämmästelen aina, miten elegantisti ja ymmärrettävästi Enqvist kirjoittaa kaltaisilleni täydellisille maallikoille kosmologian tieteenalasta, ajasta ja avaruudesta, elämästä ja kuolemasta. Ei taida olla kovin montaa arkielämästä vieraampaa tai maallikolle vaikeammin aukeavaa tutkimusalaa kuin kvanttifysiikka. Enqvist on tietokirjallisuuden Paul Auster – molempien kirjailijoiden toistuvana teemana on sattuma, sattuman mahdollisuus. Enqvistille sattuma ja todennäköisyydet kuvaavat maailmankaikkeuden luonnetta paljon paremmin kuin suunnitelmallisuus tai jokin korkeampi "voima" tai ”järki”. Maailmaa selittämään ei tarvita sen enempää lempeää kuin kostonhimoistakaan Jumalaa. Sen sijaan kvanttifysiikan selittämä todellisuuden rakenne on paljastunut paljon oudommaksi kuin kukaan pystyi aiemmin edes kuvittelemaan.

....

Uudessa kirjassaan Uskomaton matka uskovaisten maailmaan (WSOY) Enqvist lähtee samoilemaan kristillisiin yhteisöihin ympäri Suomea. Hän vierailee seurakunnissa, seuroissa, saarnailloissa ja herätysliikkeiden tapahtumissa. Kirja on tyylillisesti jatkoa Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoille (WSOY 2009), jossa Enqvist siirtyi jo tiedemiehen roolista enemmän vapaan ajattelijan rooliin. Kirja ei siis ole mikään tutkimus tai raportti suomalaisesta uskonnosta, vaan kirjoitettu uteliaan ulkopuolisen havainnoijan näkökulmasta.

Enqvist pitää itseään uskonnottomana, ei ateistina. Hänelle uskonnollisuus ja usko näyttäytyvät etäisinä, melkein kokonaan vieraina elämänalueina. Matkallaan suomalaiseen uskonelämään Enqvist yllättyy, kuinka ahdasmieliseen todellisuuteen hän törmää. Aktiivisten uskovaisten elämän täyttää jatkuva ahdistus ja syyllisyys – uskonto on kovin ilotonta. Seurakuntien ja lahkojen tapaamisissa käyvät uskovaiset eivät vaikuta kovin onnellisilta tai vapautuneilta. Ei mikään ihme, jos elämän kantavana ideana on lopunaikojen odotus ja jatkuva huoli oikein elämisestä.

Uskomaton matka uskovien maailmaan sisältää uskontokritiikkiä, mutta Enqvist ei ole mikään kuvainraastaja tai yhden miehen Pussy Riot. Yhdysvalloissa paljon terävämmin sanakääntein tieteellistä maailmankuvaa ovat puolustaneet vaikkapa evoluutiobiologi Richard Dawkings tai jo edesmennyt toimittaja-kirjailija Christopher Hitchens, jonka kirja Jumala ei ole suuri on säälimätöntä uskontojen ruoskimista. Toki Enqvist puhuu aivan eri yleisölle Dawkings ja Hitchens. Täytyy muistaa, että Yhdysvaltojen osavaltioissa käydään jatkuvaa kamppailua siitä, pitäisikö kreationismia opettaa evoluutioteorian rinnalla kouluissa.

Enqvist ei ole käännyttämässä ketään eikä halveksimassa kenenkään henkilökohtaista uskoa. Hän näkee, että uskonnollisuus vetoaa ihmisten tunteisiin ja tuottaa elämyksiä. Sen sijaan uskontojen ihmisille myymiä maailmanselityksiä hän pitää koko lailla absurdeina. Saan vaikutelman, että Enqvist tuntee tiedemiehen surumielisyyttä siitä, että ihmiset nielevät mieluummin reikäisemmän maailmanselityksen kuin tieteen tarjoaman mallin. Kirjan kiinnostavimmat luvut käsittelevätkin uskonnollisen tiedon ja tieteellisen tiedon eroja. ”Tiede ei selitä kaikkea, mutta uskonto ei selitä mitään”, laukoo Enqvist. Enqvist määrittelee tieteellisen maailmankuvan olevan ”käsitys maailmasta, joka pohjaa tieteelliseen tietoon mutta ikään kuin ylittää sen. Tieteellinen maailmankuva rakentaa mahdollisen maailman, jonka kaikki elementit ovat enemmän tai vähemmän rationaalisia”. Hän kirjoittaa, kuinka tieteellinen maailmankuva perustuu kriittisyyteen, jatkuvaan epäilyyn.

Uskonnollisesta tiedosta puuttuu tämä epäilys, ja sen myötä uskonnollinen ”tieto” on vääjäämättä aivan toisenlaista kuin tieteellinen tieto. Tieteen historia on kiehtova tarina uteliaisuudesta ja toisinajattelusta. Tieteen maailmassa suurimpienkin nerojen patsaat kaadetaan. Isaac Newton ja jopa Albert Einstein olivat väärässä. Einstein ei suostunut hyväksymään kvanttifysiikan malleja ja ajautui elämänsä ehtoopuolella vuosikymmeniksi sivuraiteille tieteen kehityksestä. Elävässä tieteessä vain parhaimmat ideat ja tarkimmat havainnot ovat voimassa. Mikään ei voi olla tieteelle pyhää eikä vierasta, kuten Enqvist on toisaalla kirjoittanut. Tieteessä vanhoilla opeilla pyyhitään pöytää, vanhentuneet tiedot muuttuvat kuriositeeteiksi tieteen historiaan. Uskonnossa ei ole samanlaista itseään korjaavaa mekanismia. Päinvastoin, valtava joukko maailman uskonnollisia johtajia yrittää jatkuvasti säilyttää vallitsevan tilan ja tiedon. Raamattua tai Koraania on paha mennä korjailemaan. Sen sijaan tiedemaailmassa vanhentuneet tiedonlähteet joutavat armotta paperinkeräykseen. Kun jokin tutkimustulos tai tieto osoitetaan vääräksi, sillä on enää historiallista arvoa.

Enqvistin näkemys on, että tiede ja uskonto sopivat lopulta kovin huonosti samaan savupirttiin, sillä ne käyvät kilpailua oikeasta maailmanselityksestä. Niin uskonnossa kuin tieteellisessä tutkimuksessaon kyse totuudesta. Kuten Enqvist on muualla kirjoittanut, uskovalle hänen uskomuksensa ovat merkityksellisiä nimenomaan siksi, että hän uskoo niiden olevan tosia: että Jumala ja tuonpuoleinen elämä ovat oikeasti olemassa. Alun perin kirkon mielestä ei ollut mitään vertauskuvallista siinä, että aurinko kiertää maata, Jerusalem on maailman keskipiste ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Kirkon tiedon mukaan maailma oli luotu rapiat 6 000 vuotta sitten, nainen tehty miehen kylkiluusta ja Maa litteä kuin pannukakku. Helvetti oli todellinen paikka, jossa oli kidutusvälineitä ja laavavirtoja. Uskontunnustuksen ”ruumiin ylösnousemisella” todella tarkoitettiin mitä sanottiin. Siksi satojen vuosien ajan pahantekijöitä silvottiin ja hakattiin kappaleiksi – että he taivaaseen päästessään olisivat kirjaimellisesti ihan hajalla. Tuo on jo vähän ilkeää.

Tieteellisen maailmankuvan ja uskonnollisen maailmankuvan kamppailussa on aina ollut kyse yhteiskunnallisesta vallasta. Ikävä historiallinen tosiasia on, että niin kauan kuin se onnistui, kirkko poltti, vangitsi ja karkotti kirkonoppeja epäilleitä. Lukemattomia ajatuksia, väitteitä ja ideoita poljettiin maahan. Vielä 1800-luvulla paavi saattoi kuvata demokratiaa ja Darwinin evoluutio-oppia ”loisiksi”, jotka horjuttivat yhteiskunnan rakenteita. Mikään puolustus ei ole se, että monet historian uteliaista tutkijamielistä ovat saaneet koulutuksensa kirkon helmoissa.

Kun moderni tieteellinen tieto on länsimaissa sekä laajentunut että syventynyt, kristinusko on joutunut vastahakoisesti vetäytymään yhteiskunnallisista valta-asemista. Valtaoja ja piispa Juha Pihkala kirjoittivat muutama vuosi sitten erinomaisesti nimetyn kirjan Nurkkaan ajettu Jumala. Aina kun tiede on selvittänyt jonkun mysteerin, kirkon tarjoamalle selitykselle on jäänyt yhä vähemmän tilaa tai siitä on tullut kokonaan epäuskottava. Koska tieteellisen maailmankuva on läntisessä maailmassa syrjäyttänyt uskonnollisen maailmankuvan, kristinuskon on ollut pakko muuttaa strategiaansa. Jo vuosikymmeniä kristinuskon piiristä on toistettu, että tiede vastaa kysymykseen ”mitä” ja uskonto kysymykseen ”miksi”. Tämä on eräänlainen kristinuskon opillinen viivelähtö. Se on yritys ottaa haltuun peliä, jossa vastustaja on äärettömästi nopeampi ja taitavampi kuin oma joukkue. Kirkko turvautuu opilliseen viivelähtöön, koska kukaan täysipäinen ihminen ei enää väitä, että Raamattu olisi kirjaimellisesti totta.

Eniten Enqvistiä ärsyttää uskovaisten ja uskonnollisten organisaatioiden sekaantuminen muiden ihmisten elämään. Enqvist muistuttaa, ettei ole pitkäkään aika siitä, kun Suomessa piti henkilökohtaisesti käydä papille perustelemassa, jos halusi erota kirkosta. Uskovilla on jatkuva huoli siitä, miten muut ihmiset elävät. Jokaisella lienee kokemuksia tästä Jehovan todistavat soittelevat ovikelloja, mormonipojat pysäyttelevät kadulla ja kesäisin helluntailaiset tulevat höpisemään pelastuksesta kesken piknikin. Ainakin minulla päällimmäinen tunne on vaivaantuneisuus. En halua loukata seuraani tuppautuneita maallikkosaarnaajia, mutta toisaalta mikä oikeus heillä on tulla viltilleni utelemaan pelastuksestani? Turhautuneen raivon tunteita herättävät sitten nämä toistuvat uutiset maailmalta kuoliaaksi kivitetyistä nuorista, hapon heittämisestä afgaaninaisten kasvoille, jumalanpilkasta syytetyistä kehitysvammaisista tai lasten sukupuolielinten silpomisesta jonkun paimentolaiskansan perimätarinan perusteella. Tuntuu, että uskonnollisten yhteisöjen uhreina ovat aina ne kaikkein heikoimmat.

Niissä yhteiskunnissa, joissa uskonto ja uskonnolliset johtavat ovat voimansa tunnossa, ei muille näkemyksille ole edelleenkään sijaa. Eikä tieteellisen maailmankuvan hyväksyminen tarkoita vaipumista nihilismiin tai moraalin hylkäämistä, kuten jotkut uskonnolliset intoilijat haluavat pelotella. Eivät nuo julkiateistiystäväni sen moraalittomimmilta vaikuta kuin muutkaan ystäväni.  

....

Uskomaton matka uskovaisten maailmaan tarkastelee kotimaastamme löytyviä kristillisiä suuntauksia, mutta siinä piipahdetaan lyhyesti myös kristinuskon serkkupojan islamin mailla. Mikä poru olisikaan syntynyt jos Enqvist olisi kirjoittanut kirjan pelkästään islamista, ja sen suhtautumisesta tieteelliseen ajatteluun, kriittiseen epäilyyn tai epäilijöiden kurissapitämiseen. Surullista kyllä, islamilaisissa maissa ei ole sijaa modernille tieteelle, sillä islamilaisissa maissa ei ole sijaa niille arvoille, joihin moderni tiede perustuu: keskustelun vapautta, kriittistä epäilyä. Tieteen olisi saatava toimia irrallaan uskonnosta, mutta Enqvist lataa pöytään ankaria lukuja. Islamilaisista maista ei ole tullut kuin kaksi nobelistia. Viimeisen tuhannen vuoden aikana arabimaailmassa on käännetty yhtä monta vieraskielistä kirjaa kuin Espanjassa käännetään vuodessa. 50 vuotta sitten johtavassa kairolaisessa yliopistossa opetettiin, että maailma on litteä. Liki tuhanteen vuoteen islamilainen maailma ei ole tuottanut mitään tieteellistä läpimurtoa.

Alun perin ajattelin sivuuttaa islam-aiheen tässä tekstissä, mutta muutaman viikon takainen pilkkavideoselkkaus sai minut hypistelemään Enqvistin kirjaa uudestaan. En ole onneksi nähnyt internetissä levitettyä, ilmeisen matalamielistä pilkkavideoa islamista ja profeetta Muhammedista, mutta olen nähnyt uutiskuvat mellakoista, palaneista lähetystöistä, savuavista autonrotiskoista, Hollantiin ja Tanskaan levinneistä mielenosoituksista ja väkivaltaisuuksista. Yhdysvaltain hallitus pyysi YouTubea sensuroimaan pilkkavideota. Islamilaisten maiden yhteistyöjärjestö OIC katsoi, että uskontojen loukkaaminen pitäisi määritellä rikokseksi kansainvälisessä oikeudessa. Myös loukkaavan materiaalin levittäminen pitäisi järjestön mukaan tehdä rangaistavaksi. OIC:n Pääsihteeri Ekmeddin Ihsanoglu mukaan ”kansainvälinen yhteisö ei saa enää piiloutua ilmaisunvapauden tekosyyn taakse”. Pakistanin rautateistä vastaava ministeri Ghulam Ahmad Bilour ilmoitti maksavansa 100 000 Yhdysvaltain dollarin palkkion videon tekijän tappamisesta – joskin maan hallitus irtisanoutui heti näkemyksestä. Syntynyttä mediailmatilaa yrittää käyttää mahdollisimman moni. Iranilainen Khrodad-säätiö korotti kirjailija Salman Rushdiesta luvattua tapporahaa 380 000 eurolla. Iranin edesmennyt ajatollah Khomeini langetti Rushdielle alkuvuonna 1989 fatwan eli kehotti islaminuskoisia tappamaan hänet hänen Saatanalliset säkeet -romaaninsa vuoksi. Palkkioksi luvattiin tuolloin reippaat 2,5 miljoonaa euroa. Fatwaa ei voi perua kuin sen langettaja.

Keskustelun laineet ylsivät Suomeen asti. Kirjailija Jari Tervo kehotti nuoria muslimimiehiä jättämään bensakanisterit kotiin ja sen sijaan lataamaan YouTubeen ”typerä ja naurettava pätkä Jeesus Nasaretilaisesta”. Vuoroin vieraissa. Helsingin Sanomien päätoimittaja Mikael Pentikäinen kirjoitti ilahduttavan suorasanaisesti, että hän olisi ”kal­lis­tu­nut tu­ke­maan nä­ke­mys­tä, jon­ka mu­kaan Goog­len oli­si pi­tä­nyt pois­taa ko­hu­vi­deo You­tu­bes­ta”. Pentikäisen mukaan ”You­tu­be on me­dia, jon­ka si­säl­lös­tä sen omis­ta­jan pi­tää kan­taa jo­tain vas­tuu­ta. Ky­se ei ole sen­suu­ris­ta vaan sa­nan­va­pau­teen kuu­lu­van vas­tuun kan­ta­mi­ses­ta.” Maallistuneen liberaalin yhteiskunnan puolestapuhujana ja uskonnonvapauden lämpimänä tukija ihmetytti kuitenkin Pentikäisen näkemys, että ”pro­ses­si on opet­ta­nut, mi­ten tär­keää on poh­tia toi­sen py­hää ja sen ko­ke­mis­ta, us­kon­nol­li­sia tun­tei­ta ja vält­tää nii­den tar­koi­tuk­sel­lis­ta louk­kaa­mis­ta.” Olen miettinyt, miksi uskonnollinen loukkaantuminen olisi jotenkin ylevämpää loukkaantumista kuin muunlainen loukkaantuminen? Esko Valtaoja kirjoitti osuvasti Turun Sanomien kolumnissaan, että ”yksi uskonto ei voi vaatia itselleen yleismaailmallista ehdotonta koskemattomuutta, kun sitä ei muillekaan enää sivistysvaltioissa taata.”

Koska kaikenlainen ääriajattelu inhottaa minua, laitan kulttuurien välisen liennytyksen hengessä laitan mukaan tämän Newsweek-lehden poleemisesta kannesta alkunsa saaneen satiirisen kuvasarjan "raivoavista muslimeista".

....

T.S. Eliotin runon mukaan maailma ei pääty räjähdykseen vaan pihahdukseen. Sellaisena Enqvist näkee Suomen evankelilais-luterilaisen kirkon tulevaisuuden. Kirkon asema yhteiskunnassa heikkenee, sillä yhä pienempi osa suomalaisista on kirkon piirissä. Vanhat sukupolvet painuvat unholaan, jäsenpako jatkuu ja entistä harvempi lapsi kastetaan ja liitetään kirkon jäseneksi. Kirkon tutkimuskeskuksen tuoreen raportin mukaan 15-24-vuotiaista suomalaisista vain 15 prosenttia sanoo uskovansa kristinuskon opettamaan Jumalaan. Joka viides suomalainen ei usko lainkaan Jumalan olevan olemassa. Jopa kirkon hitit, joulunajan jumalanpalvelukset ja häät ovat kärsivät osallistujakadosta. Joulunajan jumalanpalveluksien, kävijämäärä on laskenut koko 2000-luvun aikana 28 prosenttia. Enää runsas 60 prosenttia kirkkoon kuuluvista pareista valitsi kirkkovihkimisen, kun vielä vuosituhannen vaihteessa luku oli 80 prosenttia. Muutokset ovat dramaattisia.

Enqvistin näkemystä uskonnosta sosiaalisena ja poliittisena ilmiönä on pilkattu ohueksi ja paikkaansa pitämättömäksi. Lukemani perusteella kritiikki ei kuitenkaan osu maaliinsa. Enqvistin teksteissä ei ole tarkoituskaan purkaa uskontoja sosiaalisina ilmiöinä osiin. Siinä hommassa uskontotieteilijät tai kansatieteilijät ovat eittämättä osaavampia kuin kosmologit. Enqvist puhuu ennen kaikkea luonnontieteilijöiden nurkkauksesta, siitä mitä moderni fysiikka on maailmasta ja meistä ihmisistäkin paljastanut. Kyse on fysiikan peruuttamattomalla tavalla paljastamista ilmiöistä, siitä kankaasta, josta todellisuus on kudottu. Kenenkään ei ainakaan pitäisi leuhkia itseään yleissivistyneeksi, jos ei tiedä edes auttavasti modernin fysiikan maailmankuvaa. Viimeisten sadan vuoden aikana fysiikan saralla on tehty uskomattomia läpimurtoja, mutta Enqvistin mukaan tämä ei millään tahdo näkyä vaikkapa filosofien tutkimuksessa.

Parhaiten tätä hurjaa tiedon lisääntymistä (ja tiedon tarkkuuden lisääntymistä) Enqvist on kuvannut Olemisen porteilla, Kosmoksen hahmo ja Monimutkaisuus -kirjoissaan, ja siksi ne ovat hänen tuotannostaan ehdottomia suosikkejani.

Lopullinen arvio: kolme öylättiä.

Prometheus on upean näköinen ja sietämättömän typerä elokuva

Alienia ei pidä selittää vaan kärventää liekinheittimellä

Jos joku ei sitä tiedä, alien on liskon ja hyönteisen sekasikiötä muistuttava, vasiten v****mainen avaruusolento. Sen pääasiallisena tehtävänä on metsästää, syödä ja lisääntyä ällöttävillä tavoilla. 

Kesällä ensi-iltaan tullut Prometheus on ohjaaja Ridley Scottin odotettu paluu Alien-elokuvasarjan pariin yli kolmekymmenen vuoden tauon jälkeen. Scottin alkuperäinen Alien – kahdeksas matkustaja (1979) on tiivistunnelmainen tieteislokuvan klassikko seitsemästä avaruusaluksen miehistön jäsenestä ja yhdestä vihamielisestä avaruusolennosta.
 

Kuvan alien ei liity elokuvan tapahtumiin.

Tämän jälkeen alien on purskahtanut valkokankaalle epätasaisin väliajoin ja aina edellistä osaa huonommassa kunnossa. Kasaritrendiohjaaja James Cameronin Jatko-osa Aliens – paluu (1986) on synkkä toimintaelokuva, ja ysäritrendiohjaaja David Fincherin Alien³ (1992) yrittää lämmitellä alkuperäisen elokuvan ideoita. Neljäs osa Alien – ylösnousemus (1997) on pelkästään huono. Viime vuosikymmenellä tuotetut Aliens vs Predators -elokuvat ovat jo niin kehnoja, että niiden aikana toivoo alienin tulevan ja syövän suihinsa. Kolmen vuosikymmenen aikana tapahtunut alienin muodonmuutos kertoo karulla tavalla sen, ettei edes happoverineen, monipäinen avaruushirviö voi mitään Hollywoodin tuotantokoneistolle.

Internetissä fanipojat hehkuttivat Prometheusta tulevana klassikkona jo kuukausia ennen ensi-íltaa, ja kieltämättä elokuvan trailerit näyttivät hienoilta. Tässä saattaisi olla pitkästä aikaa kunnianhimoinen ja jännittävä ison rahan tieteiselokuva! Elokuvan juoni on hyvin yksinkertainen. Tiedemiesryhmä löytää jälkiä maapallolla vierailleista muinaisista avaruusolennoista, jotka saattavat olla ihmiskunnan luojia. Kuoleva miljonääri lähettää tiedemiehet tuntemattomalle planeetalle siinä toivossa, että samaiset avaruusolennot antaisivat hänelle kuolemattomuuden. Planeetalla tutkijat löytävät muinaisen, haudatun avaruusaluksen ja sitten tapahtuu kauheita.

Prometheuksen piti ensin olla esiosa Alien-elokuville, mutta syystä tai toisesta siitä kehittyi tuotantoprosessin aikana rinnakkaistarina. Elokuva kärsiikin identiteettiongelmasta. Prometheus viittaa lukemattomissa kohdissa Alieniin, mutta ei kuitenkaan ole tai halua olla täysverinen Alien-elokuva. Siksi Prometheus syyllistyy kuluttajan harhauttamiseen niin markkinoinnissa kuin tuotteessa. On tietenkin ymmärrettävää, että valtavia summia tuotantoon investoinut studio halusi markkinoida Prometheusta alienien avulla. Lopputuloksen perusteella elokuvan tuotesisältöön olisi ehdottomasti pitänyt liittää kaupan lihatuotteiden tapaan ilmoitus, että "tuote sisältää noin 14 prosenttia aitoa ja alkuperäistä alienia".

Elokuva näyttää ja kuulostaa upealta, mutta se ei auta kun pohjana on täysin älyvapaa käsikirjoitus. Joskus ihmetyttää, että Hollywoodissa on rohkeutta laittaa toistasataa miljoonaa dollaria kiinni tuotantoon, jonka pohjamateriaali on keskeneräistä. Prometheus on paikoitellen niin typerä, että otsaa kivistää. Elokuvan todellisuuden ei tietenkään tarvitse olla missään nimessä "realistinen", mutta elokuvan oman todellisuuden sisällä tapahtumien, toiminnan ja henkilöiden käyttäytymisen tulisi olla edes jotenkin loogista.

Käsikirjoituksen kömmähdykset tekevät vakavaksi tarkoitetusta elokuvasta pelkästään höpsön, eli ne pilaavat tehokkaasti elokuvan tunnelman. Scottin olisi visuaalisuuden lisäksi pitänyt miettiä hieman myös tarinaa. Listaan muutamia esimerkkejä käsikirjoituksen pöljyydestä, katsoja voi etsiä lisää. Tiedemiehet (!) ottavat happikypärät pois tuntemattoman planeetan luolastossa, koskettavat huolettomasti metristä, käärmeeltä näyttävää eliömuotoa ja leikkaavat ilman mitään suojia valtavaa avaruusolennon päätä. Retkikuntaa johtava nainen on ottanut mukaan lääkintäkapselin, joka on tarkoitettu vain miehen keholle. Toiselta naiselta poistetaan vatsasta kymmenkiloinen avaruusolento, hänen vatsansa ommellaan kiinni valtavilla niiteillä ja samalla sekunnilla hän nousee ylös ja lähtee juoksemaan. Kukaan ei seuraavassa kohtauksessa kysy, mitä on tapahtunut, vaikka nainen on yltäpäältä veressä. Retkikunnasta eksyneet eivät muka löydä takaisin alukselleen, vaikka heihin on radioyhteys ja heidän sijaintinsa nähdään kartalla ja lähistöllä on huomattu tuntematonta liikettä. Sen sijaan miehistön mieskapteeni lähtee harrastamaan seksiä (ok, tämän ymmärrän koska tarjous tulee Charlize Theronilta).

Prometheus on täynnä poikkeuksellisen hölmösti toimivia, pahvisia henkilöhahmoja. Ruotsalainen näyttelijä Noomi Rapace ei saa tuotua eloa päähenkilö Elisabeth Shaw'hon, joka ei todellakaan ole mikään "uusi Ellen Ripley". Ainoastaan Michael Fassbenderin loistavasti esittämä androidi David on aidosti monisyinen ja arvoituksellinen hahmo. Hän on monin paikoin inhimillisempi kuin tutkimusaluksen oikeat ihmiset. Davidista olisi rohkeasti pitänyt tehdä koko elokuvan päähenkilö. Elokuva kannattaa katsoa ihan Fassbenderin takia. David on erikoinen sekoitus kokaiinikauden David Bowieta ja Arabian Lawrencea, androidin omaa suosikkielokuvaa.

Prometheus kärsii samanlaisesta setätaudista kuin George Lucasin kymmenisen vuotta sitten tekemät uudet, hirveät Star Wars -elokuvat, joissa selitettiin uuvuttavasti ja "tieteellisesti" jedi-voimien toimintaperiaatetta ja galaksin poliittisia rakenteita. Herran tähden, mieluummin sitä olisi katsellut jopa ewokien tanssimista! Samaan tapaan Prometheus yrittää selittää alkuperäisessä tarinassa mysteeriksi jääneitä asioita ja luoda "ehjän"maailman. Tämä on virhe, sillä mielikuvitusmaailmojen kiehtovuus piilee juuri siinä, ettei niitä selitetä puhki, vaan tilaa jää arvoitukselle, jajokaisen kokijan oman mielikuvituksen varaan. Ei satujen pidä olla oppikirjoja. Prometheus keskittyykin aivan vääriin asioihin. Alieneissa ei ole kiinnostavaa niiden alkuperä, vaan se että ne ovat liki täydellisiä tappokoneita. Alienia ei pidä selittää, se pitää kärventää liekinheittimellä.

Alkuperäisissä kolmessa elokuvassa oli kyse yhdestä ainoasta asiasta, selviytymisestä. Etenkin Kahdeksas matkustaja on tehokas filmi, sillä se vetoaa ihmisen alkukantaisiin pelkoihin. Suljetussa, pimeässä paikassa ihmistä vaanii verenhimoinen vieras uhka. Munista kuoriutuu olento, joka hyppää kasvoille ja munii vatsaan loisen, joka pian tunkeutuu kylkiluiden läpi ulos ja tappaa isäntänsä. Olennosta kasvaa hetkessä limaa tihkuva hirviö. Alieneissa on kyse tästä pelon kokemuksta. Ja Ellen Ripley on tietenkin hemmetin kova ämmä. Olisipa Prometheus pysynyt perusasioissa.

Prometheus (dvd). Lopullinen arvio: Vähän pelottava, aika ällöttävä, tosi höpsö.

Mies joka putosi Maahan

Ihmiskunta on jumissa maapallolla

Kaareutuvassa horisontissa planeetan sininen kajo, selän takana avaruuden tihkumaton pimeys, ympärillä läpitunkeva kylmyys. Pelkkää hiljaisuutta, vain yksinäinen mies liikkumatta avaruuspuvussaan. "I'm going home now", mies sanoo mikrofoniinsa. Sitten pieni ponnistus, ja hän syöksyy kohti maankamaraa.

Uskalikko Felix Baumgartner hyppäsi viikko sitten sunnuntaina 39 kilometrin korkeudelta maahan. Vapaapudotuksen kokonaispituus oli 36 529 metriä. Putoamisvauhti oli kovimmillaan 1 342,8 kilometriä tunnissa eli noin eli noin 373 metriä sekunnissa. Äänen nopeus ilmassa on noin 343 metriä sekunnissa, ja Baumgartnerista tuli ensimmäinen ihminen, joka ilman moottoreiden voimaa rikkoi äänivallin rajan. Noin kolme kilometriä ennen maahantuloa hän avasi laskuvarjon ja leijaili turvallisesti alas aavikolle Yhdysvaltain New Mexicon osavaltiossa, lähellä ufotarinoistaan kuuluisaa Roswellia.

Temppu oli äärimmäisen vaarallinen, sillä 19,2 kilometrin korkeudessa sijaitsee niin kutsuttu Armstrongin raja, jonka yläpuolella vesi kiehuu ruumiinlämmössä. Puvun ansiosta ennätyshyppääjä Baumgartnerin veri ei kiehunut, eikä hänen vartalonsa turvonnut. Pienikin tekninen vika laitteistossa olisi voinut aiheuttaa tukehtumiskuoleman, ja ongelmat laskuvarjossa kuolettavan törmäyksen maanpintaan. Niin ikään vapaasta pudotuksesta mahdollisesti seurannut tajuttomuus tai sukeltajantauti olisi voinut koitua Baumgartnerin kohtaloksi. Stratosfäärissä myös ultraviolettisäteilyn määrä on paljon suurempi kuin maanpinnalla.

Seurasin livelähetystä lumoutuneena, vaikka ensimmäiset pari tuntia kuvattiin vain kaasupallon avulla ilmaan kohoavaa kapselia, joka kuljetti Baumgartneria kohti korkeuksia. Ruudulla näkyi lukuja, kuten ilman kylmyys ja kapselin saavuttama korkeus. Radioäänenä kuului "lennonjohdosta" vastaavan 84-vuotiaan Joseph Kittingerin ääni. Vielä sunnuntaina Kittinger piti hallussaan pisimmän vapaahypyn ennätystä, sillä hän oli vuonna 1960 tullut alas taivaalta yli 31 kilometristä. Kittinger putosi muuten maahan myös Vietnamin sodassa, joutui Vietkongin vangiksi ja passitettiin kidutettavaksi pahamaineiseen "Hanoi Hiltoniin".

Alun perin Baumgartnerin piti hypätä noin 36 kilometristä, mutta kapseli vain jatkoi kohoamistaan lähelle 40 kilometriä. Aloin ihmetellä, että mitä jos kaasupallo vain nousee ja nousee ja vie kapselin mennessään? Viimein pallon korkeus vakiintui ja Baumgartner aloitti viimeiset valmistelut. Kittinger antoi täsmällisiä ohjeita ja kannusti Baumgartneria mahtavan umpiamerikkalaisilla "That's my boy!" -välikommenteillaan. Sitten ilmaantui ongelmia, kun Baumgartner ei ilmeisesti saanut jotain letkua irti tai kytkettyä. Kittinger toisti ohjeensa ja terävöitti äänenpainoaan. "Ovi kyllä aukeaa, kun saat kaiken kuntoon", Kittinger rauhoitti Baumgartneria ja minua.

Lumoavinta hypyssä oli sen esteettisyys. En voinut olla miettimättä, että tältäkö ihmisistä tuntui vuonna 1969 kun he seurasivat ensimmäistä kuulentoa. Koko avaruushyppy näytti ja tuntui epätodelliselta. Tuli samanlainen olo kuin syyskuussa 2001, kun lentokoneet törmäsivät WTC-torneihin. Aivot eivät tahtoneet uskoa, että tämä todella tapahtuu. Kuvat kapselista ja miehestä seisomassa avaruuden kynnyksellä näyttivät kohtauksilta tieteiselokuvasta. Omituisella tavalla mieleen tuli myös Supermies, joka tietenkin on mukaelma Kristus-hahmosta. Bryan Singerin juliste vuodelta 2006, sekä uuden Supermies-elokuvan traileri. Baumgartnerissa oli melkein jotain jumalallista, kun hän seisoi planeettamme yllä. "Yllä" on tietenkin epätosi määritelmä, sillä avaruudessa ei tietenkään ole olemassa sellaisia paikkoja kuin "yläpuolella" ja "alapuolella".



Superman returns -elokuvan
mainosjuliste vuodelta 2006.

Hurjaa on, että Baumgartner todella kävi ihmiskunnan äärirajoilla. Baumgartnerin avaruushyppy sai väkisin miettimään sitä, miten ihmeellistä on kököttää tällä sinisellä planeetalla muutaman miljardin muun Homo sapiensin kanssa. Ihminen on käynyt muutaman kerran kuussa, kiertänyt Maata sukkuloilla ja raketeilla ja nyt suunnitteilla on matka Marsiin. Niin suuria ponnistuksia kuin nämä ovatkin, se on vähän kuin työntäisi nenänsä ulos postiluukusta ja sanoisi käyneensä ulkomailla. Emme ole käyneet kaukana, emmekä ehkä koskaan käykään.

Voyager 1 -luotain on Maasta kauimpana oleva ihmisen lähettämä kone. Se lähetettiin avaruuteen vuonna 1977. Vasta muutama kuukausi sitten se pääsi ulos Aurinkokunnastamme ja leijuu nyt tähtienvälisessä välitilassa. Voyager 1 on siis se kuuluisa luotain, jonka mukana kulkee ihmiskunnan viesti avaruuden toisille sivilisaatioille. Voyagerin mukana olevalle kultaiselle levylle on tallennettu tietoa ihmiskunnasta, mm. puhetta, musiikkia ja kuvia. Levylle piti tulla valokuva alastomasta miehestä ja naisesta, mutta tätä pidettiin Amerikassa niin säädyttömänä, että Nasa joutui jättämään kuvat matkasta pois. Avaruusolennot joutuvat tyytymään siis omiin tuhmiin kuviinsa.

Tutkijat ovat arvioineet, että Maan kaltaisia planeettoja voisi olla pelkästään kotigalaksissamme Linnunradassa miljardeja. "Kultakutrivyöhykkeeksi" kutsutaan aluetta, jolla planeetan olosuhteet olisivat elämälle suotuisia. Esimerkiksi planeetan kiertoradan on oltava riittävän lähellä tähteä, jotta planeetalla voi olla sulaa vettä, mutta riittävän kaukana tähdestä, ettei planeetan pinnalla ole liian kuumaa tai pelkkää sulaa laavaa. Ensimmäinen elämän perusvaatimukset täyttävä aurinkokuntamme ulkopuolella oleva planeetta havaittiin vasta vuoden 2011 keväällä. Planeetta sijaitsee Skorpionin tähdistössä 22 valovuoden päässä Maasta. Viime vuonna tutkijat paikansivat myös toisen planeetan, jossa lämpötila pysytteli 50 asteen paikkeilla. Planeetta sijaitsee Velan tähdistössä noin 36 valovuoden päässä.

Nuo planeetat ovat kosmisella kartalla aivan naapurissa, mutta ihmisen mittakaavassa uskomattoman kaukana. Avaruuden etäisyydet ovat totisesti sekä ammottavia että kammottavia. Vertailun vuoksi: Voyager 1 loittonee Aurinkokunnasta noin 17 kilometriä sekunnissa. Ei se nyt ole huono vauhti edes Top Gearin Stigille, mutta jos se olisi esimerkiksi matkalla Maasta katsottuna lähimpään tähtijärjestelmään Alfa Centauriin reippaan 4 valovuoden päähän, matkaan kuluisi noin 80 000 vuotta. Lisäksi etäisyydet kasvavat jatkuvasti, sillä tämänhetkisen tiedon mukaan galaksit erkanevat toisistaan. Siksi tähtitaivaamme pimenee pikkuhiljaa.

Ihmistä kiehtoo tietenkin kysymys, onko tuolla jossain joku. Toistaiseksi varmoja yhteydenottoja ulkoavaruudesta ovat saaneet vain yksittäiset, hieman eksentriset henkilöt. Luotettavaa havaintoa ei kuitenkaan ole saatu. Fermin paradoksi on maailmankaikkeuden älyllisen elämän olemassaoloon liittyvä paradoksi. Se menee suurin piirtein näin: Kun avaruudessa lasketaan olevan lukemattomia galakseja, ja yhdessäkin galaksissa arvioidaan olevan miljardeja planeettoja, miksi emme ole havainneet älyllisen elämän merkkejä? Eräs vastauksista on, että me todella olemme yksin. Älyllisen elämän vaatimukset ovat niin kovia, etteivät olosuhteet yksinkertaisesti mahdollista sitä kuin hyvin, hyvin epätodennäköisissä tapauksissa. Emme ole kuulleet muista, sillä muita ei ole. Tässä ajatuksessa on jotain hyvin lohdutonta. Ihmiskunta olisi kuin sadun Pikku prinssi planeetallaan.

Todistusaineiston puuttumisesta huolimatta voi ajatella myös toisin. Viimeisen 300 vuoden aikana tehdyt tieteelliset löydöt ovat riisuneet ihmiskunnalta vähitellen sen ainutlaatuisuutta. Emme ole ole maailman napa, emme ole Aurinkokunnan napa, emme ole edes muista nisäkkäistä niin kaukana.  Linnunradallakin kellumme hiukan syrjässä, kosmisessa tienposkessa. Ja galaksimme on vain yksi lukemattomista galakseista. Nyt on todistettavasti löydetty myös planeettoja, jossa elämälle ainakin sen alkeellisimmissa muodoissa olisi mahdollisuus. Ehkä siksi olisi hiukan omahyväistä ajatella, että olisimme universumin älykkäin laji. Tiedon syvetessä saatetaan myös havaita, että oma määritelmämme "elämälle" on liian rajoittunut. Ehkä elämän ei tarvitsekaan perustua veteen tai valoon. 

Jos ihminen joskus lähtee taittamaan pitkää avaruusmatkaa, avaruuden etäisyydet käytännössä sanelevat sen, että ihminen lajina muuttuu matkalla. Reilusti alle valon nopeutta matkatessa reissu minne tahansa avaruuden kolkkaan veisi satojatuhansia ellei miljoonia vuosia. Ihmisen evoluutiossa ehtisi tapahtua tuossa ajassa valtavia muutoksia, jos matkasta selvittäisiin edes elossa. Tai ehkä matkustajat syväjäädytettäisiin, mutta kuka olisi varma mitä tapahtuu kun ihmisenkaltainen kokonaisuus pakastetaan pariksi miljoonaksi vuodeksi? Emme ehkä sulatettaessa olisi enää aivan tuoreita ja uudenveroisia. Kolmas vaihtoehto olisi vieläkin enemmän science fictionia. Siinä versiossa ihminen ei tekisi matkaa biologisena oliona, vaan jonkinlaisena datapakettina. Tällöin aivot tai yksilön "tietoisuus" olisi onnistuttu siirtämään johonkin tyystin toisenlaiseen muotoon. Tällöinkin olisimme jo kaukana siitä kävelevästä karvaisesta otuksesta, jota hieman omahyväisesti kutsumme Homo sapiensiksi.

Toistaiseksi ihmiskunta on totaalisen jumissa tällä Telluksella. Ympärillä on julma, kylmä, pimeä ja kenties ääretön avaruus. Tämä on ainoa planeetta mikä meillä on, joten ehkä meidän pitäisi pitää siitä hiukan parempaa huolta. Ehkä Baumgartner ja ne harvat, jotka ovat tuolla taivaalla käyneet, osaavat meitä muita paremmin arvostaa näkemäänsä. Sinisen planeettamme elämää, kuhinaa, niitä uskomattomia ihmeitä mitä se asukkailleen tarjoaa. Sillä muualla on vain "suunnaton autius", kuten astronautti Buzz Aldrin kuvasi näkymää seisoessaan kuun pinnalla vuonna 1969.

Erään tytön rohkeudesta

Malala Yousufzai on 14-vuotias pakistanilaistyttö Swatin laaksosta. Eilen Taliban-liikkeen asemiehet pysäyttivät koulubussin, kysyivät kuka mukana olleista tytöistä on Malala ja ampuivat häntä päähän ja kaulaan.

Malalan tarina alkaa muutaman vuoden takaa. Ääri-islamilainen Taliban-liike otti haltuunsa Swatin laakson alueen Pakistanin pohjoisosissa vuonna 2007. Alkoi kolmisen vuotta kestänyt hirmuhallinnon aika. Vuonna 2009 tuolloin 11-vuotias Malala Yousufzai teki jotain paljon rohkeampaa kuin moni meistä tekee koko elinikänään. Hän kirjoitti salanimellä päiväkirjamerkintöjä, joita julkaistiin neljän kuukauden ajan BBC:n urdunkielisillä sivuilla.

Kirjoituksissaan Malala kertoi jokapäiväisestä elämästä Talibanin hirmuvallan alla. Hän kertoi arkisista peloistaan ja toiveistaan väkivaltaisuuksien keskellä. Malala kuvasi, kuinka ihmisiä tapettiin kaduille ja miten hän piilotti koulukirjoja vuoteen alle, etteivät Talibanin aseistetut miehet löytäisi niitä tehdessään kotietsintöjä. Hän kertoi, kuinka paikalliset tytöt kävivät salaa koulua ja pelkäsivät, että heidän kasvoilleen heitettäisiin happoa. Kaduilla naisia uhkailtiin, jos nämä eivät olleet pukeutuneet juuri oikeantyyppiseen burkhaan. Väkivallalta eivät säästyneet edes lapset.

Kun Pakistanin hallituksen joukot ajoivat kolme vuotta sitten talibanit pois alueelta, Malala alkoi antaa haastatteluja ja kertoa elämästä Taliban-hallinnon alla. Talibaneja Malala kuvasi ”barbaareiksi”, jotka halusivat palauttaa Pakistanin kivikaudelle. Tulevaisuudessa Malala halusi työskennellä satojen Taliban-kaudella tuhottujen koulujen jälleenrakentamiseksi ja naisten kouluttautumisen hyväksi. Malala uskoi, että koulutetut naiset eivät koskaan päästäisi poikiaan Talibanin kaltaisiin väkivaltaisiin liikkeisiin mukaan. Hän toivoi, ettei mikään mullah enää sanelisi Swatin ihmisten elämää. Esikuvakseen Malala kertoi Pakistanin entisen pääministerin ja oppositiojohtajan Benazir Bhutton. Bhutto murhattiin pommiattentaatissa vuonna 2007.

Viime vuonna Pakistanin hallitus myönsi Malalalle maan ensimmäisen rauhanpalkinnon. Malalasta tuli pieni julkkis ja hänen kasvonsa tunnistettiin ympäri Pakistania. Samalla julkisuuteen paljastui, että juuri hän oli kirjoittanut Taliban-hallinnon ajasta BBC:n nettisivuille. Malalasta tuli Talibanin vihollinen, ja liike uhkaili häntä viime kuukausina toistuvasti.

Eilen asemiehet sitten iskivät. Taliban otti välittömästi ”kunnian” iskusta. Talibanin edusmiehenä toiminut Ehsanullah Ehsan ehti myös ensimmäisenä vakuuttamaan, että mikäli Malala selviää elossa ensimmäisestä iskusta, Taliban yrittää uudelleen ja uudelleen kunnes hänet saadaan hengiltä. Taliban oli määrännyt Malalan murhattavaksi, sillä hän oli ”länsimielinen, puhunut Talibania vastaan ja kutsui presidentti Barack Obamaa idolikseen”. Kuolema oli Talibanin edustajan mukaan ansaittu, sillä nuoresta iästään huolimatta Malala oli ”maallistunut nainen” ja ”vääräuskoinen”. Miehekkäästi Ehsanullah Ehsan kertoi varhaisteini-ikäiseen, aseistautumattomaan tyttöön kohdistuvasta väkivallasta salaisesta piilopaikastaan.

Ymmärrän kyllä Taliban-johtajien huolen. Malala Yousufzain ajamat arvot – vapaus, koulutus ja naistenoikeudet – ovat niin vaarallisia, että niitä vastaan on iskettävä täydellä voimalla. Kun ihmiset saavat edes maistaa niitä, heille ei tahdo enää kelvata mitkään keskiaikaiset, veriset opit. Mutta ihmisten tappaminen on helppoa, ideoiden tappaminen on vaikeaa. 

Nyt Malala makaa pakistanilaisessa sairaalassa vakavasti haavoittuneena. Monet johtavat pakistanilaiset poliitikot ovat tuominneet hyökkäyksen raakalaismaisena, ja tekijät on luvattu ottaa kiinni. Saa nähdä, tapahtuuko näin.

Tällaisten uutisten edessä sitä tuntee yhtä aikaa raivoa, turhautumista ja surua. 

Roba on turhan siisti poliisisarja

Oikeiden poliisien ja heidän asiakkaidensa repliikit ovat paljon hauskempia kuin käsikirjoittajien keksimät. 

Kaksi jaksoa MTV3:n uutta poliisidraamasarjaa Roba on takana. Harvat laatusarjat nappaavat mukaansa aivan alussa, sillä niin tuotantoryhmältä kuin katsojilta kestää aina hetken aikaa saada henkilöt ja heidän maailmansa elämään. Roba on lupaava tulokas, mutta ei millään lailla täysosuma. 

Suomessa poliisi on ystävä ja rikoksentekijäkin yleensä tuttu.

Roba jatkaa suomalaisen poliisidraaman lyhyttä perinnettä. Suomalaisessa elokuva- ja tv-viihteessä poliisit on kuvattu ennen muuta komediallisina hahmoina. Tunnetuin on tietenkin niin maan perusteellisen hauska Reinikainen Tankki täyteen -sarjasta. Pertti Sveholm tekee lihaisan roolityön Klassikko-elokuvassa poliisimies Vikströminä, jolle hurjastelijat ovat rikollisten aatelia ja kunnioitettavia vastustajia. Jouko Turkan Kiimaisista poliiseista en uskalla sanoa mitään, sillä en ole sarjaa nähnyt pariinkymmeneen vuoteen. Netissä pyörivät lyhyet pätkät ovat sietämätöntä naamanvääntämistä ja kummallista painimista. Ilmeisesti osa näyttelijöistä on kieltänyt sarjan näyttämisen televisiossa. Ketonen ja Myllyrinne kaksikon uudehkoissa sketseissä poliisihahmot ovat fiktiivisten poliisiemme arkkityyppejä: jäykkiä, hiukan yksinkertaisia mutta rehellisiä.

Vasta 2000-luvulla Suomessa on yritetty tehdä jatkuvajuonisia, tuotantokausiajatteluun perustuvia poliisisarjoja kuten Maria Kallio ja Kylmäverisesti sinun. Näistä Minna Haapkylän esittämää Kalliota en ikinä kyennyt katsomaan, sillä sarja tuntui tönköltä ja hitaalta eikä Haapkylä näyttänyt poliisilta ensinkään. Kylmäverisesti sinun oli ehkä ensimmäinen ihan aidosti onnistunut vakava kotimainen poliisidraama. Siinä pääosan veti introvertti macho Ville Virtanen. Sivuosassa oli Suomen Mikael Persbrandt eli Antti Reini. Sarjaa ei ole muutamaan vuoteen tullut uusintana, joten en tiedä miten se on kestänyt ajan hammasta. 

Mikään kotimaisista yrityksistä ei kuitenkaan ole vetänyt vertoja naapurimaan pitkäkestoiselle, Martin Beck -sarjalle. Kuulemani perusteella Pohjoismaissa on viime vuosina tehty myös muita kovia poliisisarjoja. En valitettavasti nähnyt paljon kehuttua tanskalaista Murhakomissio-sarjaa, jossa näytteli graafisen näköinen Mads Mikkelsen. Näkemättä on myös samasta maasta tuleva Rikos.

Naapurimaiden parhaimmistoa näkemättä uskallan väittää, että Roban esikuvat ovat Amerikassa. Haastatteluissa sarjan tekijät ovat kertoneet esikuvikseen Hill Street Bluesin ja NYPD Bluen, mutta näitä sarjoja en lopputuloksesta tunnista. Robasta puuttuu niiden arkinen rosoisuus ja huumori. Se ei myöskään ole inhorealistinen ja poliittinen kuten poliisisarjojen kirkkaimpaan kärkeen kuuluva The Wire. Tosin The Wire laajenee vähitellen perinteisestä rosmo ja pollari -viihteestä lähes sosiologiseksi tutkielmaksi amerikkalaisesta kaupunki- ja yhteiskuntapolitiikasta, joten on ehkä hiukan epäkiitollista verrata mitään poliisisarjaa siihen. Suomalaisella poliisifiktiolla on ylipäätään kohtuuttoman epäkiitollinen tilanne siinä suhteessa, että täällä on vuosikymmeniä nähty kaikki maailmanluokan poliisidraamat.

Eniten Roba muistuttaa The Shield -sarjaa. On lain rajamailla seikkaileva ja oman kunniankäsityksen omaava poliisi, on omaa mediapeliään ajava poliisipäällikkö ja niin edelleen. Poliisien väliset jännitteet ja varsinkin kahdessa ensimmäisessä jaksossa tylsästi vatvottu sukupuolihäirintäjupakka tuo (huonolla tavalla) mieleen oivallisen, meillä vähälle huomiolle jääneen palomiessarjan Rescue Me.

Toivoisin pitäväni Robasta enemmän kuin kahden jakson jälkeen pidän. Roba näyttää ihan kivalta. Suomalaisia tv-sarjoja vaivaavaa asetelmallisuutta yritetään rikkoa ulkokuvilla, autoilemalla ympäriinsä ja käyttämällä 24-sarjasta tuttua kuvaruudun jakamista moneen osaan. Suomalaisen draamasarjan teko on tuhottoman kallista, joten täytyy arvostaa kun jälki on kunnollista. Täällä ei kerta kaikkiaan ole varaa samanmoiseen määrään kuvauspäiviä kuin suuressa maailmassa. Pidän myös sitä, ettei sarjan yleisilmeessä ole sorruttu mauttomuuksiin kuten värjäämään sarja kummallisen sävyiseksi CSI-sarjojen tapaan. Omasta mielestäni Roba silti häviää visuaalisuudessa esimerkiksi viimevuotiselle Klikkaa mua -sarjalle. Siinä oli paljon kaupunkilaisempi tunnelma kuin Robassa. Onneksi Robassa Helsinkiä ei ole yritetty kömpelösti esittää oikeana suurkaupunkina.

Päänäyttelijät tekevät hyvää työtä. Roban pääroolit menevät hauskoista rooleistaan tunnetuille näyttelijöille Aku Hirviniemi, Riku Nieminen ja Hissu Hietalahti. Hietalahti vaikuttaa kahden osan perusteella olevan sarjan dynamo, eräänlainen Etelä-Helsingin Vic Mackey. Toisessa osassa mukaan tuli vielä Mari Perankoski, joten tuottajia pitää kehua rohkeudesta tehdä yllätysvalintoja. Toki Hirviniemi ja Nieminen ovat tämän hetken suosituimpia esiintyjiä, joten tuskin vaikuttimena on ollut pelkästään taiteellinen kunnianhimo. Harmillisesti Leena Pöystille on toistaiseksi kirjoitettu tylsä, valittavan uhrin rooli. Ei kovin modernia naiskuvaa käsikirjoittajilta. Vain pikkuroolit vaikuttavat epäaidoilta. Helsinginkadulta tai Malmin ostarilta olisi pientä kertakorvausta vastaan saanut sivuosiin sopivasti autenttisia tyyppejä. Aikanaan Nadja Pyykkö haki tuotantoihinsa rantojenmiehiä ja -naisia hyvällä menestyksellä.

Suomalaisen viihteen helmasynneistä ei Roba ole päässyt eroon. Sarja etenee hitaasti ja katsojalle kerrotaan kaikki vähintään kaksi kertaa. Näyttäkää, älkää selittäkö! Dialogia ei edelleenkään osata kirjoittaa, vaan henkilöhahmot pudottelevat virkkeitä yksitellen. Välissä on runsaasti tyhjäkäyntiä, joka saa katsojan turhautumaan. Täydellisiltä tyylirikoilta vältytään lähes kokonaan, mutta poliisin tekemä kiinniotetun pahoinpitely ja siitä noin vain selviäminen tuntuu täysin epäuskottavalta. Kirosanoja Robassa hoetaan, vaikka vain Sopranosissa ne tuntuvat välttämättömiltä. Tasalaatuista Kova laki -sarjaakin onnistuttiin tekemään 20 tuotantokautta ilman yhtään vee-sanaa.

Eniten jäin Robasta kaipaaamaan rankkaa ja tylyä suomalaista arkirealismia. Amerikan sijasta olisin kopioinut kotimaasta. Televisiossa on jo vuosia pyörinyt lukuisia suomalaisten poliisien arkityötä kuvaavia reality-sarjoja. Niiden poliisit ovat letkeitä ja sanavalmiita kavereita, jotka tarpeen tullen osaavat olla kovia. Niiden rikolliset ovat yleensä umpijurrissa olevia tolvanoita. Tekijöiden olisi kannattanut katsoa myös muutaman kerran John Websterin dokumenttielokuva Sen edestään löytää, jossa seurataan Salon poliisin arkea talvella 2002–2003. Pohjolan poliisi kertoo -teoksista olisi varmasti myös ollut apua.

Olisinkin toivonut, että Roba olisi käyttänyt näiden esimerkkieni tyylikeinoja ja kerrontatapaa lähtökohtana. Sellaisen vankan perustuksen päälle olisi sitten voinut kirjoittaa kunnianhimoisia pitempiä juonenkulkuja. Ainakin toistaiseksi kotimaiset poliisi-realityt ovat aitoudessaan paljon jäntevämpää draamaa kuin Roba. Oikeiden poliisien ja heidän asiakkaidensa repliikit ovat paljon hauskempia kuin käsikirjoittajien keksimät. Nyt Roba tuntuu kaverilta, joka yrittää esiintyä koviksena matkimalla Ameriikan-poikia. Pienillä lihaksilla on kuitenkin paha pullistella. Olisi kannattanut tutustua aivan tavalliseen suomalaiseen poliisityöhön. Siellä riittää rankkoja aiheita ja kurjia ihmiskohtaloita ihan tarpeeksi.

Lokakuun vallankumous

Syksy on tinkimätön kuvaus metsän antimista, pettymyksestä ja suomalaisesta raskasmielisyydestä.

Syksy on hieman kuin kuolema. Nuorempana sitä pitää romanttisena ja kauniina, vanhemmiten sitä odottaa pelonsekaisella kauhulla. Olen valinnut vuodenaika-arvioni kriteereiksi 1) kyseisestä vuodenajasta pitävät ihmiset 2) vuodenajan tuottamat antimet 3) vuodenajan sääolosuhteet sekä 4) vuodenajan harrastemahdollisuudet.



Syksyllä puiden lehdet menettävät vehreytensä.
Kuvan puudeli ei liity tapahtumiin. 

Ennen arviota on kuitenkin ymmärrettävä syksyn karaktääri. Syksylle leimallinen piirre on vakavahenkisyys, jopa raskasmielisyys. Perimmältään syksyssä ei ole kyse hauskanpidosta vaan selviytymisestä ankarasta Pohjolan talvesta. Näillä leveysasteilla varaston täyttämisen vaihtoehtona on ollut nälkäkuolema. Nykyinen elämä yltäkylläisyydessä on saanut nuoremmat sukupolvet luulemaan, että syksyssä olisi kyse kumppareista, lehtikasoihin hyppimisestä ja siilien maitolautasista. Onneksi meillä on Matti Apusen kaltaisia viisaita miehiä muistuttamassa, että downshiftaus on itsekästä. Sitä paitsi pitäisi olla ilmiselvää, että siileille ei saa juottaa maitoa. Siileillä on laktoosi-intoleranssi. Pidän myös syksyllä järjestettäviä ylioppilaskokeita täysin turmiollisina ja maamme nuorison älyllisten kykyjen aliarvioimisena. Ne tulisikin lopettaa välittömästi, ja palata vanhan tapaan, jossa ylioppilaaksi saattoi kirjoittaa vain keväällä.   

Syksystä pitävät ihmiset

Syksystä nauttivat kahdenlaiset ihmiset, syysturistit ja syystravellaajat.

Syysturistit ovat protestanttisia ahertajia, jotka poimivat, ampuvat, pyydystävät, ryöppäävät ja purkittavat koko syksyn. Heillä on muurahaisen sielunelämä. Puuhastelustaan he lataavat runsaasti kuvia sosiaaliseen mediaan, sillä he kuvittelevat ettei kukaan muu tiedä miltä haaparousku näyttää tai mikä on mustikka.

Syksyllä ikirauhaisa neva muuttuu ruuhka-alueeksi, kun sienestäjät, marjastajat ja metsästäjät hyörivät maastossa Etolasta hankittujen välineidensä kanssa. Kansitakit suhisevat, tekstiviestit piippailevat ja sienikirjojen päättymätön pläräys peittää alleen loittonevan kurkiauran siiveniskut. Vaiteliaiden metsän kuninkaiden maille on röyhkeästi tunkeutunut uusi urbaani valtias. Hän on piinallisen kirjaviin Gore-Tex-asusteisiin verhoutunut city-metsästäjä-keräilijä, joka iPhonen ruudun valossa suunnistaa takaisin sivistykseen pariin vietettyään koko koko iltapäivän "erämaassa".

On surullista, miten sadonkorjuun hiljaisesta juhlavuudesta, sen asiaan kuuluvasta vakavuudesta, on tullut syysturistien myötä kaupunkilaisrahvaan metsäfestivaali. Hyvinvointi on tehnyt suomalaiselle sadonkorjuulle sen mitä Kalevi Keihänen teki suomalaiselle turismille 1970-luvulla. Vielä 1980-luvulla halla-aamuna lettomailla kaikui vain yksinäisen korpin raakunta ja pikkupunssissa olevien Kansallisosakepankin johtajien röhönauru.

Onneksi on muunkinlaisia syysihmisiä. Syystravellaaja on herkkäsieluinen älykkö, jolle syksy on syvämietteisyyden ja paljastavan itsetutkiskelun aikaa. Mikä onkaan hienompaa kuin hehkuvan saunankiukaan pesä keskellä kaikennielevää pimeyttä. Kuunnella palavien puiden rätisemistä, käydä kuistilla haistamassa mereltä puhaltavaa suolaista tuulta. Ajatella syviä ja hyviä.

Syksy on aikaa muistella kuolleita, sillä syksyllä olemme lähimpänä kuolleita. Pyhäinpäivää eli vainajien muistopäivää vietetään marraskuun alussa. Syksyllä Sarasvuokin luovuttaa.

Vain syystravellaaja ymmärtää syksyn perimmäisen olemuksen. Syksy on yhtä aikaa ankara ja lohduttava. Se ei selittele, ei anna suukkoa kun poikansa maailmalle lähti. Mutta syksy hyväksyy meidät sellaisina kuin olemme. Syksy istuu baarin pöytään ja kuuntelee meitä vaitonaisesti. Syksy lähtee kanssamme kotiiin, eikä tarvitse edes pyytää.

Pisteet: 3/5


Syksyn antimet

Vaikka suhtaudun penseästi syysturisteihin, korostan että sadonkorjuu on arvokasta työtä pienen kansakuntamme hyvinvoinnin eteen. Syksy saakin hyvät arvosanat antimistaan. Alla muutamia tärkeimpiä niistä.

Vilja on valmis korjattavaksi kun se on tuulentunut eli sen kasvu on päättynyt. Sadon korjaaja tarkkailee jyvän kiinteyttä, kasvuston yleisväriä sekä lehtien ja korren väriä. Paras korjuusää on aurinkoinen ja kuiva, mieluiten iltapäivä. Pakkasyön jälkeen on maltettava mielensä ja odotetaan kunnes kasvikset ovat sulaneet ja saaneet nestejännityksensä takaisin. Syysomenat poimitaan lähes kypsinä syyskuun puolivälin ja lokakuun alkupuolen välisenä aikana.

Sieniä on käytetty vuosituhansia paitsi ravinnoksi myös lääkkeiksi, värjäykseen ja tulentekoon. Taulakääpää käytettiin tulentekovälineen vielä 1800-luvulla ennen tulitikkujen keksimistä. Suomen vuosittaisen sienisadon arvioidaan vaihtelevan puolestatoista miljardista jopa kahteen miljardiin kiloon. Parhaina vuosina sato on ollut jopa neljä miljardia kiloa. Sienisadosta poimitaan vuosittain vain 1-2 prosenttia eli 2-10 miljoonaa kiloa. Lähes koko poimittu sato menee poimijoiden omaan kotitalouskäyttöön. Myyntiin päätyy arviolta miljoona kiloa sieniä.

Unohtaa ei sovi myöskään riistaa. Suomessa on 34 nisäkäsriistaeläintä ja 26 linturiistaeläintä. Vuonna 2011 metsästämässä kävi 234 000 henkilöä, joista pienriistaa tavoitteli 206 000 ja hirvieläimiä 125 000 henkilöä. 140 000 metsästäjää tavoitteli metsäkanalintuja ja 109 000 vesilintuja. Yhttensä Suomessa saatiin ruokapöytiin ja pakasteisiin yli 10 miljoonaa kiloa kotimaista riistalihaa. Metsiemme suurimpia eläimiä hirviä kaadetaan parhaina vuosina yli 80 000, karhuja vajaat sata. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen sivuilta löytyy lisää tietoa metsästettyjen eläinten lukumääristä.

Mainitsen vielä vesistöjemme syysherkuista mainiot ravut ja ällöttävän oloiset nahkiaiset. Ravut olivat alun perin Rooman aikana orjien ruokaa, ja niiden uskottiin tuovan helpotusta näivetystautiin. Muoti-ilmiö ravunsyönnistä tuli 1800-luvun puolivälissä Pariisissa. Sieltä trendi kulkeutui nopeasti Pietariin ja Ruotsiin, ja ei aikaakaan kun myös Suomen piireissä oli hienoa syödä rapuja. Tarkemmin ravunsyönnin historista täällä. Länsirannikolla pyydetään toista outoa otusta, nahkiaista. Nahkiainen nousee joka syksy kotijokeensa kutemaan, jolloin se eksyy kalastajien mertaan.

Pisteet 5/5


Syksyn sää

Syksy on yksi neljästä lauhkean ilmastovyöhykkeen vuodenajoista. Se määritellään tavallisesti vuorokauden keskilämpötilan kautta. Termisen syksyn aikana vuorokauden keskilämpötila on plus 10 asteen ja nolla-asteen välillä. Syksyn aikana kasvukausi päättyy, puiden lehdet menettävät vehreytensä ja lopulta sataa ensilumi. Kolmen kuukauden tilastoissa syksyyn kuuluvat syys-, loka- ja marraskuu.

Ilmatieteen laitoksen mukaan termisen syksyn alkaminen poikkeaa Suomessa joskus jopa viikkoja keskimääräisestä alkamisajasta. Intiaanikesäksi kutsutaan syksyyn ajoittuvaa, yllättävää lämmintä jaksoa. Ensi viikon ennusteet ovat vielä epävarmoja, mutta vaikka lämpötilat nousisivatkin kesäisiksi, intiaanikesästä ei vielä ole kyse. Syksyn lämmintä jaksoa kutsutaan intiaanikesäksi vasta, kun syksy on jo täysin käynnissä.

Syksyn sää on hyvin vaihteleva, joten pisteiden antaminen on erittäin vaikeaa. Syksy kerää sääpisteensä lähes kokonaan syyskuun ansioilla. Silloin voi nauttia kuulaista päivistä ja pimenevistä illoista juuri sopivassa suhteessa. Alkusyksyn keleihin on helppo pukeutua erittäin tyylikkäästi ilman että on kylmä tai kuuma. Syksyllä suomalainenkin voi hetken aikaa olla mannermaisen tyylikäs. Sadekaan ei ensi alkuun haittaa. Viimeistään lokakuun jälkipuolella kaikensyövä pimeys leviää Suomeen ja maastamme tulee Mordor. Aamulla on pimeää, töistä tullessa on pimeää. Varsinkin rannikkoseudulla tuuli käy raa'aksi, taivaalta sataa räntää. Pari pakkasyötä ja yksi myräkkä niin iloiset värit ovat kadonneet koko Suomesta. Jäljellä on vain epämääräinen harmaanruskeus. Marraskuu on kuukausista lohduttomin. Ottakaa kiinni kenestä saatte, talvi on tulossa.

Pisteet 3/5


Vuodenajan harrastemahdollisuudet

Vastoin yleistä mielikuvaa syksy on loistavaa aikaa erilaisille ulko- ja sisäharrastuksille! Syyskuun ja lokakuun viileät ja hapekkaat kelit suosivat kestävyysurheilua kuten esimerkiksi pyöräilyä ja lenkkeilyä, joskin viimeistään lokakuun lopulla koleus ja aikainen pimeys rupeavat järsimään harrasteulkoilijan motivaatiota. Intoa kuntosalityöskentelyyn vähentää puolestaan se, ettei talvella pääsee lihaksilla pullistelemaan, kun pitää käyttää villapaitoja ja untuvatakkeja, joissa kaikki näyttävät samanlaisilta Michelin-ukoilta.

Kesän jälkeen kulttuuritarjonta kasvaa, ja iltaisin voi käydä esimerkiksi teatterissa, elokuvissa tai taidenäyttelyissä. Illat sopivat erinomaisesti myös lukemiseen ja punaviinin lipittelyyn. Eikä sovi unohtaa rapujuhlia! Kun ulkona rämpsyää ja on todellinen akkainkeli, voi hyvällä omallatunnolla kääriytyä torkkupeittoon ja lukea, katsoa HBO:n sarjoja ja juoda kaakaota. Syksyn tärkeimpiä varusteita ovatkin Paavo Haavikon kootut runot, villasukat, torkkupeitto, lämpövesipullo ja pörheä/pulska kissa.

Mitä myöhempään syksyyn päästään, sitä paremmiksi baarikelit muuttuvat. Tukevampi punaviinikin maistuu taas kuohuviinikuukausien jälkeen.

Pisteet 3/5

Syksyn kokonaispisteet: 14/20.

Kiitämme: Pimenevät illat, lämpövesipullo, riistaruoat, kynttilät ja kotikissat.

Moitimme: Puuhakkaat syysturistit, pimeys, masennus, koleus, viima, kansitakit, vitutus.


.....

Jälkikirjoitus

Täydelliseksi syyslevyksi suosittelen David Sylvianin Secrets of the Beehive -albumia (1987), josta näytepalana Orpheus:

Suomalaiseen vuotavaan itsesääliin sopii lauluntekijä Mikko Alatalon klassikko Ihmisen ikävä toisen luo. Ei suositella kuunneltavaksi runsaan määrän alkoholia kanssa:

Matti Johannes Koivun upealta Toisen maailman nimi -albumilta 80-luvut lapset:

Testiajossa vaalikoneet 2012

Ylen vaalikone on kaunein ja toimivin, Hesarin vaalikone perusteellisin. Maikkarin vaalikoneessa kysytään, olenko käynyt lavatansseissa ja pelaanko konsolipelejä.

Valtiotieteilijä-mekaanikko testasi maan suosituimmat kuntavaalikoneet. Vaalikonetesti perustui ensimmäiseen käyttökokemukseen kyseessä olevasta vaalikoneesta. Vaalikoneita arvioitiin sisällön, ilmeen, käytettävyyden ja perstuntuman perusteella. Testissä oli mukana HS:n vaalikone, Ylen vaalikone ja MTV3:n vaalikone.

Ylen vaalikone 

Ylen vaalikoneen sivu löytyy ja latautuu nopeasti ja moiteettomasti. Vaalikoneen ilme on raikas, selkeä ja iloinen. Se ei siis edusta suomalaista kuntapolitiikkaa kovin hyvin. Kysymyksiin on teknisesti vaivatonta vastata. Hyvä ominaisuus on jo kolmen kysymyksen jälkeen ilmestyvä grafiikka, jossa kerrotaan väliaikatuloksena omia mielipiteitä siihen mennessä eniten ja vähiten vastaavat ehdokkaat.

Vaalikoneen temaattiset kokonaisuudet ovat terveys, huolenpito, kotiseutu, kaupunki, huomisen kunta ja ihminen. Näistä kaksi ensimmäistä ovat osin päällekkäisiä. Toki vanhustenhuolto on yksi vaalien puhutuimmista aiheista.

Outona pidän sitä, että maahanmuuttoon liittyvässä kysymyksessä "oman kuntani tulee ottaa vastaan Suomesta turvapaikan saaneita pakolaisia" on mahdollisuus hylätä kokonaan täysin vastakkaista mieltä oleva edustaja. En keksi syytä, miksi joissakin kysymyksissä on tällainen lisätoiminto eikä sitten kaikissa. Herää heti epäilys, onko kysymystä muutenkin painotettu kertomatta käyttäjälle siitä. Muita painotuksia en ainakaan havainnut, ja alun vaihtelun jälkeen samat puolueet pysyivät sekä kärjessä että hännillä, osin myös samat nimet.

Selkeä parannus aiempiin vaalikoneisiin on se, että kesken vastaamisen voi peruuttaa kätevästi takaisin aiempiin teemoihin ja muuttaa vastaustaan kesken matkaa. Aiemmin vaalikoneen on usein joutunut tekemään kokonaan uusiksi.

Ylen vaalikoneessa kympin kärkeen sain ehdokkaita viideltä eri listalta. Siinä oli vähintään yksi yllättävältä listalta oleva ehdokas. Kaikki kymmenen vaalikoneen mukaan minulle parasta ehdokasta mahtuivat viiden prosenttiyksikön väliin, paras ehdokas oli 72-prosenttisesti samaa mieltä kanssani, kymmenenneksi tullut ehdokas 67-prosenttisesti samaa mieltä. Vähiten samaa mieltä olevissa tulokset suurin piirtein sellaisia kuin mutu-pohjalta voi olettaa.

Hauskaa on, että voin halutessani jakaa tulokset Facebookiin. Mutta miksi ihmeessä en saa tulostettua itselleni tai lähetettyä vaikka spostiini linkkiä ehdokkaista!

Tuloksissa saatujen ehdokkaiden mielipiteiden ja omien mielipiteiden vertaaminen on vaivatonta. SUURI miinus siitä, etten löytänyt millään nappulaa, josta pääsisin kätevästi vertaamaan tietyn ehdokkaan ja oman mielipiteeni välisiä eroja -- puuttuu siis suora ehdokashaku. Tai ainakaan en sitä heti löytänyt. Helsinkiläisenä kuntalaisena olisin toivonut myös enemmän pääkaupunkiseudulle räätälöityjä kysymyksiä.

Kiitämme: Nopeus, käytettävyys, ulkonäkö, liikkuminen vaalikoneen sisällä.

Moitimme: Yksittäisen ehdokkaan hakemista vaalikoneesta, liikaa vain sosiaalipuoleen tai sen ongelmiin keskittyviä kysymyksiä. Ylen vaalikoneen tekee äkkiä, mutta tulee tunne, ettei kovin perinpohjaisesti ole joutunut kuntakysymyksiä miettimään. Puuttuu mahdollisuus tallettaa testitulokset.

Helsingin Sanomien vaalikone

Helsingin Sanomien vaalikoneen ulkoasu on karu. Harmaata ja keltaista ja linkit kunnittain vanhalla kunnon sähkönsinisellä. Ilme on kuin vuodelta 2002, mikä on selvä pettymys. Vaalikoneen etusivulle aukeaa ensimmäiseksi ilmeisesti aiempien vastaajien tiedoista poimittua tilastotietoa eli sopivimmaksi lasketut ehdokkaat ja sopivimmaksi lasketut puolueet. En ihan ymmärrä, miksi tämä tieto olisi omaa kuntavaaliehdokastaan etsivälle ainakaan ensimmäiseksi kiinnostavin tieto.

Ylen vaalikonetta paljon paremmin on hoidettu tietyn ehdokkaan vastausten löytäminen. Ilman vastaamistakin eteensä saa yhdellä klikkauksella aakkosellisen listan ehdokkaista, mitä kautta pääsee kätevästi kiinni ehdokkaan antamiin vastauksiin.

Rumasta ilmeestään huolimatta HS:n vaalikoneen kysymykset ovat Ylen vaalikonetta paremmin huomioitu vastaamaan pääkaupunkiseudun asukkaan mielenkiinnon kohteita. Totta kai HS:n on helpompi myös keskittyä oman valtapiirinsä asioihin kuin aidosti valtakunnallisen Ylen.

HS:n vaalikoneessa kaikki kysymyksiä voi painottaa, mutta ainakin minulle tämä aiheuttaa pään raapimista. Kun ei tiedä miten painotukset sitten lopulta muuttavat tuloksia, ei oikein uskalla painottaa mitään. Kannattaako joka kysymystä painottaa johonkin suuntaan vai vain yhtä tai kahta? Vaikeaa, vaikeaa.

Kehuja HS:n vaalikone saa siitäkin, että sen painopiste on nimenomaan kaupungin ja koko metropolialueen kehittämisessä. Varmasti on niitäkin, jotka olisivat halunneet enemmän sosiaalipalveluihin liittyviä kysymyksiä.

Arvo- ja asennekysymyksissä HS:n vaalikoneessa on aiheita, jotka eivät kuulu kunnallistason politiikkaan (esimerkiksi kysymykset tuloeroista) vaan ovat maan hallituksen ja eduskunnan asioita.

HS:n vaalikoneesta löytyyy myös harvinaisen typeriä kysymyksiä tai kysymyksenasetteluja. Guggenheim-kysymyksessä ehdotettiin vaihtoehdoiksi paria uutta museota tai koripallokenttää. Enkä todellakaan tiedä, mitä vastaisin väitteeseen "Kotikuntani päätöksenteossa pitää vaalia perinteisiä suomalaisia arvoja." Kyllä, jos se tarkoittaa vaikkapa rehellisyyttä ja maltillisuutta ja uskoa kansanvaltaan. Ei, jos se tarkoittaa nurkkapatriotismia, humalahakuisuutta ja kateutta. Onneksi vaalikoneessa on mahdollista jättää kysymyksiä kokonaan huomiotta.

Vastattuani kysymyksiin sain kummalliset tulokset ja ilmoituksen "lomakkeessa on virheitä". Olin hypännyt yhden kohdan yli vahingossa ja jouduin selaamaan koko kyselyn läpi löytääkseni tyhjäksi jäädyn kohdan.

Hakutulokset olivat puolueittain linjassa Ylen vaalikoneen kanssa, ja osin ehdokkaidenkin. Näin ollen kuntavaaliehdokas voi luottaa ainakin jossain määrin siihen, että vaalikoneessa seikkaileva löytää poliittiseen kotiinsa.

Kiitämme: Ehdokkaiden vastausten etsiminen, Helsingin alueelle räätälöidyt kysymykset, tulevaisuuteen suuntautuvat kysymykset.

Moitimme: Ruma ulkoasu ja muutamat kauneusvirheet käytettävyydessä. Osa kysymyksistä ei liity suoraan kuntapolitiikkaan ollenkaan. Sosiaalipalveluihin liittyviä kysymyksiä melko vähän. Vastauksen voi jälleen jakaa sosiaaliseen mediaan, mutta ei tallentaa kätevästi itselleen.

MTV3:n vaalikone

Hakukone tuo Maikkarin vaalikonetta etsivän kummalliselle leikepöytäsivulle, jossa on puolen ruudun kokoinen kuva kuntavaaleista, mutta itse vaalikoneen linkki on piilotettu pienen pienenä tekstilinkkinä oikealle puolelle sivua. Pöllölaakson verkkosivut ovat muutenkin hirveää sillisalaattia, joten en ole valitettavasti yhtään yllättynyt, että vaalikoneen käyttöliittymä on aivan hirveä. Kauheasti on muka-kivaa vipstaakia ja valittavaa, mutta selkeys, käytettävyys ja nopeus kärsivät selvästi.

Monta kertaa rupesinkin klikkailemaan vieressä olevaa palkkia, kun yritin liuttaa esiin seuraavaa kysymystä. Rasittavaa. Muutamissa kysymyksissä vastauspalkkia myös jumittui tai ei antanut viedä sitä äärimmäiseen nurkkaan. Kone ikään kuin taisteli vastaustani vastaan. Harvoja ainoita todellisia toimintahäiriöitä testaamissani vaalikoneissa.

Jokaisen kysymyksen kohdalla vastaaja voi vapaasti liikuttaa sinistä nappulaa janalla. Jälleen kerran tämä pikemmin hämää käyttäjää kuin helpottaa valinnan tekemistä. Kehut Ylen vaalikoneen tapaan siitä, samanmielisimmät ehdokkaat näkee koko ajan vastatessaan. Kehuja on annettava myös selkeästi muodostetuista väitteistä. Käyttäjä pääsee myös peruuttamaan ja selaamaan vastauksiaan edestakaisin rivakasti. Reunaan ilmestyvä punainen rasti kertoo, mihin kysymykseen käyttäjä on jo vastannut.

Sisällöllisesti aika moni Maikkarin vaalikoneen kysymyksistä käsitteli tavalla tai toisella maahanmuuttoa. Ymmärrän, että kysymys on mediaseksikäs ja herättää tunteita, mutta onko se todella niin merkityksellinen asia Suomessa tällä hetkellä?

Lopussa on ilmeisesti tarkoitettuja henkilökohtaisia kysymyksiä kuten "Pelaanko konsolipelejä?" ja "Käynkö lavatansseissa". Jos ne eivät liity kuntapolitiikkaan, niin olisi ollut hyvä selventää, mitä niillä halutaan tietää. Taustakysymykset on kuitenkin vielä erillään.

Lopussa saan puoluekannaltaan samankaltaisia tuloksia kuin Ylen ja HS:n vaalikoneissa, mutta henkilöt ovat toisia. Linkki näytä kaikki ehdokkaat ei vie mihinkään tai ei toimi ja selain jumittaa pahasti, kun yritän klikata auki koneesta putkahtaneita suosikkiehdokkaitani. Kyllä ne sieltä tulevat esiin, mutta vaivoin.

Kiitämme: Hyviä väitelauseita ja selkeää merkintää siitä, mihin kysymyksiin olen vastannut.

Moitimme: Käytettävyys ja toimivuus, köpöinen ulkoasu ja liian monta erilaista laatikkoa ja vipstaakia, mitä seurata ja säätää yhtä aikaa. Hankala käyttää, hankala hakea tuloksia, hankala hakea ehdokasta. Jälleen sama ongelma kuin Ylellä ja HS:ssä: tuloksia ei saa itselleen lähetettyä mistään.


Tulokset: Ensimmäisen ja ainoan kokeilukerran perusteella luottaisin eniten HS:n vaalikoneeseen. Siinä tuntuu olevan eniten asiaa suht hyvin toteutetussa purkissa. Ylen vaalikoneen kysymykset jäävät lievästi yksipuolisimmiksi ja pinnallisiksi ainakin helsinkiläisen äänestäjän testissä. Ylen kysely vie silti pisteet selvästi kotiin visuaalisen ilmeen ja käytettävyyden kilpasarjoissa. Maikkarin melko kammottava vaalimasiina ei pärjää kilpailijoilleen millään osa-alueella.


Kuntavaalit järjestetään sunnuntaina 28.10.2012. Ennakkoon äänestetään kotimaassa 17.–23.10. ja ulkomailla 17.–20.10. Valtiotieteilijä-mekaanikko suorittanut testauksen Helsingin kaupungissa.

Kauko Röyhkä ja Narttu menneisyyden taikaa etsimässä

Röyhkän lauluissa tärkein asia jätetään usein sanomatta, kuulijalle oivallettavaksi.

Kauko Röyhkä ja Narttu avasivat lauantain Tavastian-keikan melkomoisella klassikoiden vyörytyksellä. Ensimmäisinä biiseinä kuultiin peräjälkeen Ennen olin kokonaan toinen, Nivelet, Talo meren rannalla, Maa on voimaa, Ruosteinen kuu ja Paha maa. Omasta puolestani keikka olisi voinut loppua jo tuohon ja olisin ollut aivan tyytyväinen. Röyhkä on minulle ennen kaikkea alkukevään musiikkia, mutta haikeat ja hiukan uhkaavat tunnelmat sopivat hienosti sateiseen syysiltaan Helsingissä.

Täytyy tunnustaa, että pitkäaikaisena Röyhkä-fanina tämä oli minulle eka kerta Kaukon kanssa livenä. Kerran muistan seuranneeni 2000-luvun taitteessa Turun DBTL:ssä välinpitämättömästi esiintynyttä Röyhkää ja yhtä välinpitämätöntä, harvalukuista yleisöä. Se aikakausi taisi olla Kaukon uran aallonpohjia.

Kauko Röyhkä on nykyään aika mukava Kauko.

Vähän siis jännitti sekä uudelleen kootun Nartun että Kaukon puolesta. Menneisyyden taikaa on moni kokoonpano etsinyt, mutta tuloksena on ollut vain kädenlämpöistä nostalgiaa. Huoli oli turha, sillä tässä oli hyväntuulinen ja sulavalinjainen yhtye. Monin paikoin liveversiot seurasivat huolellisesti albumiversioita yli kahdenkymmenen vuoden takaa.

Röyhkä ei ole milloinkaan ollut varsinaisesti laulaja vaan enemmän kiero parodiahahmo iskelmärokkarista. Lavalla hänen puhelaulunsa toimi paljon paremmin kuin epäilin ja Kauko oli tietenkin estradin hallitsevin hahmo. Mikä on tavallaan aika luonnollista, hän on kuitenkin noin kaksi ja puoli metrinen partasuu, joka pukeutuu kokomustaan.

Tämä keikka keskittyi luonnollisesti Kaukon Narttu-kauteen eli kahdeksankymmentäluvulle. Se on omasta mielestäni Kaukon ensimmäinen kultakausi. Siihen kuuluvat levyt tylysti rokkaava Maa on voimaa (1985), heleä Pikku enkeli (1986), svangaava Mielummin vanha kuin aikuinen (1987), ja unenomainen Joko-tai (1990). Uskaltaisin kehua Maa on voimaa -albumia yhdeksi parhaista Suomessa koskaan julkaistuista levyistä. On myös uskomatonta, miten tyylillisesti kirjavia nuo levyt ovat. Silti Narttu kuulostaa koko ajan vaivattoman ilmavilta, kevyiltä. Juuri tämä pakoton keveys erottaa sen muista suomalaisyhtyeistä edelleen. Vain Matti Johannes Koivun vähälle huomiolle jäänyt Ultramariini-orkesteri on muutaman kerran pystynyt samaan.

Toinen kultakausi ajoittuu lähes tämän kauden perään, mutta on tyylillisesti hyvin erilainen. Tyttöjen ystävä (1991), Jumalan lahja (1993) Kaunis eläin (1994) ovat soitoltaan metallisia ja niin teksteiltään kuin sävellyksiltään julmempia. En voi olla ajattelematta, että nämä levyt kirjoitti hyvin onneton mies. Kolmas kultakausi on Kaukolla paraikaa menossa. Yhdessä Riku Mattilan kanssa tehdyt levyt Kauko Röyhkä & Riku Mattila sekä Kaksi lensi tuulen mukaan ovat olleet todellinen taiteellinen comeback. En tiedä paljonko tämän hetken pienoisessa Kauko-buumissa on kyse siitä, että mies päivittää ahkerasti omaa Facebook-profiiliaan, mutta aivan epäkaupallisista lähtökohdista. Elämä kauniissa Turun Martissa taitaa sopia seestyneelle herrasmiehelle. Pelottavasta Kauko Röyhkästä on tullut sympaattinen Kauko. Tällainen leppoisa, mutta karismaattinen Kauko oli onneksi myös Tavastian lavalla.

Kauko Röyhkä on aina ollut maamme eturivin rocksanoittajia. Hänen kirjailijanuraansa en jostain syystä ole tutustunut, mutta se saattaa johtua siitä, että nautin nimenomaan hänen lyhyistä, novellimaisista lauluntekstistään, jotka vangitsevat jonkin hetken kuin valokuvaan. Mieleen tulee ainakin Kolme asetelmaa, Huutoa puistosta ja Paha maa. Ne ovat tarinoita, jotka voi suorastaan nähdä edessään kuvina, hajuina ja ääninä. Niihin suorastaan imeytyy mukaan kuten Pahan maan kummitustarinaan. Usein Röyhkän teksteissä tärkein asia jätetään sanomatta, kuulijalle oivallettavaksi. Edes laulun tunnelma ei ole aina itsestäänselvyys. Onko tämä iloinen, surullinen, ilkeä vai lempeä laulu? Siksi ne myös riipaisevat sydänalaa, sillä Röyhkä ei selittele eikä kerro mitä minun tulisi tuntea. Laulut ovat arvoituksia, niiden lauseiden välissä ehtii hengittää, niihin on jätetty tilaa vaellella.

Röyhkän musiikissa viehättää myös sen peittelemätön urbaanius. Tässä mielessä hän eroaa eniten suomirockin muista vanhoista herroista. Kuunnelkaa vaikka sellaiset biisit kuin uljaan synkkä Pyhä kaupunki tai liki unohdettu pikku klassikko Jälleen yksi sateinen päivä.