Firman piikkiin

Jos firman viina, firman sauna tai firman tervanjuonti ei auta, tauti on kuolemaksi.

Firman pikkujoulut eli pikkarit on toimistotyöläisen jokavuotinen katarsis. On vilinää, melskettä, helinää helskettä pienten ja vähän suurempienkin tiukujen. Boolimaljan liepeillä on pulleita massuja, ja tanssilattialla häntiä ja tassuja.

Verkkosanakirja Wikipedian mukaan "pikkujoulut on ennen varsinaisia joulunpyhiä järjestettävä vapaamuotoinen, usein jouluteemainen juhla, joita järjestävät tyypillisesti erilaiset yhteisöt, yritykset, yhdistykset ja organisaatiot."

Pikkujoulut on vääränkuninkaanpäivä, jossa työpaikan sosiaalinen koodisto kääntyy hetkeksi päälaelleen. Jälki on usein kamalaa. Samalla pikkujoulut onkin tapahtumana viiltävä läpileikkaus yhteiskuntaluokkien välisistä eroista, sosiaalisesta koheesiosta sekä niistä merkityksistä, joita heteronormatiivinen narratiivi tuottaa. Pikkujouluissa on yhden päivän ajan lupa rikkoa yhteiskuntaluokkien välisiä rajoja.

Kun suomalainen mies pukee juhliin ylleen puvun, hän muuttuu mielessään supersankariksi: Viinapää paranee, palkka paranee, jutut paranevat, itsetunto paranee ja jopa vanhat urheiluvammat paranevat. Todellisuus on lähempänä Jorma Reiniä. Kun suomalainen nainen pukee juhliin ylleen pikkumustaa, hän muuttuu mielessään supermalliksi: Viinapää paranee, itsetunto paranee, sääret paranevat. Todellisuus on lähempänä Anita Hirvosta. Meikkiä käydään kohentamassa toistuvasti, ja loppuillasta näytetään siltä kuin ehostus olisi tehty talomaaliruiskulla.

Vaikka miehet jaetaan tissi- ja pepputyyppeihin, pikkujouluissa kaikki miehet ovat tissimiehiä. Tämä johtuu ennen muuta siitä, että rinnat ovat pikkujouluissa ylikorostuneessa osassa. Pikkujouluihin näet eksyy aina muutama nainen, jotka ovat viritelleet rintansa turvatyynyksi ja yrittävät sitten törmäillä kaikkiin paikalla oleviin uroksiin. Oi jos isi sais tietää tän.

.....

Pikkujoulujen pääroolit ovat tökerö leveilijä (mies), itkevä sihteerikkö (nainen), tyrkky key account manager (nainen), vaivautunut hikipinko (kumpi vain) ja loppuillan riidanhaastaja (mies). Onneksi sivuosassa on carycoopermainen, hiljainen ja komea huoltomies, jolla käy aina flaksi. Pikkujouluissa sinkut kostavat naimisissa oleville häissä kokemansa sosiaaliset nöyryytykset, sillä pikkujouluissa hölmöilevät pahiten perheelliset.

Pikkujoulujen perimmäinen paradoksi on, että siellä pidetään hauskaa ihmisten kanssa, joiden kanssa ei tulisi pitää hauskaa. Yleensä vielä paikassa, johon kukaan ei halunnut. Nopeasti tilanne ajautuu täydelliseen umpikujaan, ja juhlija huomaa olevansa Tommi Läntisen tai Pepe Willbergin soolokeikalla. Tällaisina hetkinä ihminen miettii, mihin on hukannut elämänsä ja kotiavaimensa. Se vetää ilmeen munatotiseksi.

Musiikki on elimellinen osa pikkujouluja. Esiintyville bändeille maksetaan kohtuullinen korvaus, sillä bändin jäsenet joutuvat alussa soittaamaan yleisölle jota ei kiinnosta vähäänkään ja lopussa yleisölle, joka haluaa esittää biisitoiveita. Yleensä Frederikiä ja Vicky Rostia. Karaoken institutionalisoituminen on aiheuttanut sen, että joku yleisöstä haluaa väkisin mikrofonin varteen. Yleensä laulamaan Frederikiä ja Vicky Rostia. Maailma on muuttunut aiempaa raaemmaksi. Ennen oli vain niitä harmittomia pukukavereita, jotka soittivat silmät kiinni ilmabassoa eturivissä. Bändin soittaessa ujompikin it-osaston mies uskaltaa mennä supisemaan myynnin tyttöjen korvaan tanssiinkutsua. Asiaa helpottaa se, että voi aina haukkua organisaation ylintä johtoa. Jäätä ei tarvitse erikseen murtaa.

.....

Kaikki paha loppuu aikanaan. Kotimatkaa taitetaan poikki suon ja laidunten, halki niittyjen. Mikäli kävelyn sijasta on onnistunut nappaamaan taksin, voi kuskille kehua olevansa todellinen sadanpäämies – ennen kuin huomaa lompakon unohtuneen takkiin, joka on unohtunut jonnekin. Kun loppumatkasta kotiosoitekin on pyyhkiytynyt mielestä, näppärä juhlija soittaa numerotiedusteluun ja kysyy, että "anteeksi, missä mä asun?" Ja aina joku onneton herää joulupukin vierestä, joko kotoa tai neuvotteluhuoneesta.

Perinteiset pikkujoulut on kuolevaa kansanperinnettä. Uusi sukupolvi ei ole halukas roikkumaan työpaikan illanvietoissa tai läträämään pomojen kanssa alkoholia. Uusi sukupolvi haluaa lauantaiaamulla spinningiin ja joogaan. Työ ja vapaa-aika erotetaan entistä tiukemmin, ja firman piikkiin läträäminen vähenee vuosi vuodelta. Pikkujoulujen järjestelyistä vastaa yleensä tonttutoimikunta, joka on Skull & Bones -tyyppinen hämäräperäinen, suljettu yhteisö. Kun vanhat tonttutoimikuntalaiset siirtyvät Mallorcan rannoille viettämään eläkepäiviään, tilalle nousee tonttusukupolvi, joka ehdottaa pikkujoulujen sijasta vaelluspäivää Nuuksioon tai vuohien ostamista kehitysmaiden asukkaille. Hohto on mennyt konttorirotan elämästä.


Kiitämme: suolaiset ja kylmät alkuruoat, ilmainen viina. Moitimme: munatoti, puristelut ja kopeloinnit, ilmaisen viinan seuraukset.

Lopullinen arvio: yksi rööki ja kaksi taskusta löytynyttä ryppyistä drinkkilippua.


Kirjoittaja on käyttäytynyt aina moitteettomasti pikkujouluissa.

Maailman kautta, kuljemme laulain – 9 parasta joululaulua

Sinisen zeppeliinin matruusit ovat asiaankuuluvalla hartaudella valinneet yhdeksän parasta ja keskenään sopivasti erilaista joululaulua.

Mukaan mahtuu muutama ralli, mutta maailman turuilla seilaavaa miehistöä liikuttavat vuodesta toiseen vakavammat joululaulut.


9. Hei Tonttu-ukot hyppikää. Joululauluista maanisin, mikä oikeuttaa pääsyn listalle. Iskevä poljento ja tolkuton määrä toistoa on tämän rallin salaisuus. Lisäksi se tiivistää kahdeksaan sanaan suomalaisen mielenmaiseman: "Hetken kestää elämää / ja sekin synkkää ja ikävää."

8. Let it snow. Jos vietät joulua pikkupöhnässä Playboy-klubilla piparia napostellen tai Lucchesen perheen kanssa New Yorkissa, Dean Martinin joviaalisti rullaava jouluklassikko on nappivalinta. Munatoti kouraan ja muistelemaan vanhoja hyviä aikoja, kun Las Vegas ei vielä ollut täynnä perheitä, ja Jimmy Hoffalta sai joulukortin. Tonttukin voi tulla ikkunan taa, mutta todennäköisesti kyseessä on FBI. Kilpaileva ehdotuksena listalta jäi pois Bing Crosbyn iki-ihana White Christmas.

7. Joulumaa. Valkoinen hanki, sininen yö, sinivalkoinen ääni. Katri Helenan pieni klassikko Joulumaa muistuttaa, että joulun henki löytyy sydämestä, ei kaupallisen humun keskeltä.

6. Last Christmas. Monet ovat yrittäneet tehdä hyvää popjoululaulua, mutta ani harvat ovat siinä onnistuneet. George Michael on yksi heistä. Ihastuttavan kahdeksankytlukuinen Last Christmas on tarttuva kuin kostea hattara, sopivasti haikea ja sisältää vielä hienon melodian. Iloinen kappale, jonka sisällä on surullinen kappale. Sellaiset ovat niitä parhaita paketteja.

5. Walking in the air (Theme from Snowman). Ainakin jokainen 80-luvun lapsi muistaa hienon Lumiukko-animaation ja sen surumielisen tunnusbiisin. Tekijänä Howard Blake.

4. Happy Xmas (War Is Over). Yksi John Lennonin pasifismilauluista. Ei ehkä kappaleena kaikkein ihmeellisin, mutta sanoma on sitäkin tärkeämpi. Monissa maailmankolkissa sota ei vieläkään ole ohi.

3. Sylvian joululaulu. Tämä kuuluu niihin joululauluihin, joissa naisen tulkinta päihittää miehen tulkinnan. Naisen laulamana laulu kohoaa korkeuksiin siitä murheen alhosta, jossa alussa ollaan. Laulun "Sylvia" on mustapääkerttu (Sylvia atricapilla). Karl Collanin sävellys ja Zacharias Topeliuksen teksti. Varasijalla toinen lintuaiheinen joululaulu Varpunen jouluaamuna.

2. Maa on niin kaunis. "Maailman kautta, kuljemme laulain." Taidatkos sen hienommin sanoa. Viimeistään kohdassa "miespolvet vaipuvat unholaan" on kaivettava nenäliina esiin. Juhlava saksalaissävelmä saa edustaa muita saksankielisen alueen joululauluja. Kappaleeseen Jouluyö, juhlayö liittyy eräs liikuttavimmista joulutarinoista. Kesken ensimmäisen maailmansodan taistelut taukosivat joulupäiväksi 1914. Englantilaiset, ranskalaiset ja saksalaiset sotilaat eri puolilta rintamaa lauloivat yhdessä laulua, jonka kaikki tunnistivat. Eräällä rintamaosuudella brittiläiset ja saksalaiset sotilaat ottelivat keskenään myös jalkapallo-ottelun. Joulurauhan päätyttyä taistelut jatkuivat.

1. En etsi valtaa loistoa. Lauluntekijä-duo Topelius-Sibeliuksen ajaton mestariteos, suomalaisten joululaulujen joululaulu. Zacharias Topelius kirjoitti joulurunon "Giv mig ej glans" vuonna 1887, ja Sibelius sävelsi siihen melodian vuonna 1895. Kansakuntaa ja ihmiskuntaa yhdistävä sanoma. Hattu kouraan, leuka rintaan ja laulamaan.

Lopuksi toivotetaan kaupungin kaikille asukkaille riemullista joulujuhlaa.

Huonosti voivat eläimet ovat huono bisnes

Ennen kuin pihvi tai koipi päätyy lautaselle, jonkin täytyy kuolla. Harva kuitenkaan tietää, millaisissa olosuhteissa ruoaksi päätyvät eläimet viettävät lyhyen elämänsä. Syötäväksi kasvatetut pakottaa lukijan miettimään omaa lihansyöntiään. 

Kuvan iloinen pikku possunen ei liity tapaukseen.

Tavallinen kuluttaja on etäällä eläimistä, joista valmistettuja elintarvikkeita hän popsii tyytyväisenä suuhunsa. Jossakin on aivan varmasti ihminen, joka luulee kalapuikon joskus uineen vapaana valtameressä. Grillimakkarassa ei ole paljon jäljellä porsaasta, joka oppii temppuja siinä missä perus saksanseisoja. Jopa märkivältä säärihaavalta näyttävä hunajabroileri on ollut joskus elävä eläin. Ruoka ei vain mystisesti ilmesty Sokos-marketin hyllyyn.

Toimittaja Elina Lappalaisen Tieto-Finlandialla palkittu Syötäväksi kasvatetut (Atena) kertoo kotimaisten nautojen, kanojen, broilerien ja sikojen elämästä aina syntymästä varhaiseen kuolemaan. Yhtään moralisoimatta väitän, että jokaisen suomalaisen lihansyöjän ja suomalaista lihantuotantoa tiukasti vastustavan kasvissyöjän kannattaisi kirja lukea. Kirjan luvut ovat reportaaseja tiloilta ympäri Suomea, ja Lappalainen kuvaa elävästi sekä tuotantoeläinten oloja että niitä prosesseja, joihin eläimet alistetaan. Syötäväksi kasvatetuissa on niin faktaa kuin näkemystä, ja Lappalaisen omat havainnot tuotantopaikoilta ovat tarkkoja.

Syötäväksi kasvatetettujen maltillista, faktapainoitteista otetta olen kaivannut paikoin tulehtuneeseen suomalaiseen keskusteluilmapiiriin ruoan tuotannosta ja tuotantoeläinten hyvinvoinnista. Liian usein olen lukenut ruoan eettisyydestä tekstejä, joissa on paljon yleviä näkemyksiä ja vähän villoja. Lehtiartikkelimainen kirjoitustyyli sopii aiheeseen kuin kuin sialle ottatukka, ja selkeän jäsennyksen ansiosta kirjaa on helppo käyttää hakuteoksena myöhemminkin. Kirjan lopussa Lappalainen tarjoaa "remonttilistan suomalaiselle maataloudelle" ja esittää parannusehdotuksia koko ruokaketjulle eli niin tuottajille, ruokayhtiöille, vähittäiskaupalle kuin kuluttajille.

Ääneen pääsevät myös tuottajat eli he, jotka eläinten parissa päivittäin todella työskentelevät. Ruoantuotanto herättää intohimoja, ja täytyy ihailla omilla nimillään esiintyvien maatalousyrittäjien rohkeutta, sillä julkisuuteen uskaltautuvat tuottajat saavat varautua niin vihapostiin kuin kansalaisaktivistien omavaltaisiin, yön pimeydessä tehtyihin "tarkastusiskuihin". Kirjassa tuottajista ei yritetä tehdä sen enempää sankareita kuin konnia.

En kuitenkaan suosittele kirjaa lounasseuraksi tai unikirjaksi, sillä Syötäväksi kasvatetut sisältää yllin kyllin verisiä yksityiskohtia. Hiilidioksidilla tainnutetut kanat otetaan hengiltä silppurissa, ja lehmät tainnutetaan jonkin sortin naulapyssyllä ennen kurkunleikkausta. Erityisesti hirvitti, miten urosporsaat kastroidaan tekemällä viilto peppunahkaan, minkä jälkeen "pähkinät" puristetaan ulos ja haava jätetään auki.

Kuolema kuitenkin kuuluu lihansyöntiin. En tiedä, tekevätkö koululaiset nykyään opintoretkiä maatiloille, mutta mielestäni lapsille tai nuorille tulisi näyttää ainakin videolta, millaisissa oloissa ruokamme kasvaa ja kuinka tuotantoeläimeltä otetaan henki pois. On ihmisiä, jotka syövät kalapullia, mutta pitävät pöytään kannettua savukalaa makaaberina.
....

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut.

En ole elänyt lapsenuskossa, että possut kylpevät päivät pitkät pellonlaidan mutakuopassa ja lehmät käyskentelevät kesäyönä koivumetsässä. Silti tuntuu yllättävältä, miten teollista – siis viimeisen päälle suunniteltua ja toteutettua – tuotantoeläinten elämä on. Eläin on yksikkö tarkkaan hiotun tuotantoketjun raaka-ainetta alusta loppuun. Tätä kuvaa hyvin broilerin muutaman viikon pituinen elämä. Broileritilalla lintujen paino punnitaan jatkuvasti ja tuottajat pitävät kirjaa vedenkulutuksesta, lämpötilasta, ilman suhteellisesta kosteudesta ja jopa jalkapohvien vaurioista. Direktiivi säätelee juomalaitteita, ilmanvaihtoa, valaistusta ja melutasoa.

Lappalainen muistuttaa, että tuotantoeläinten hyvinvointi ei ole erillään muusta ruokateollisuudesta. Tuottajille eläintenpidossa on aina kyse elinkeinosta. Tuottajia on helppo etelän vegemestoista demonisoida, mutta todellisuudessa on tuottajien etu, että eläimet voivat hyvin. "Kana on pirun herkkä eläin, se kertoo muninnallaan miten sillä menee", eräs kanalan pitäjä kertoo.

Teollisesta otteesta huolimatta tuotantoeläinten pidossa on kyse inhimillisestä toiminnasta. Lehmiä pitävä tilallinen sanookin, että "lehmät tekee mulle palveluksia ja mie niille". Lappalainen kirjoittaa, kuinka "yrittäjämäisyys, ammattimaisuus, hyvä työmotivaatio ja eläinten hyvä kohtelu kytkeytyvät yhteen". Osalle tuottajista eläinten hyvinvointi on itseisarvo, toisille hyvinvoinnin perustana on rahallinen hyöty. Tutkimustietojen valossa näyttäisi selvältä, että huonosti voivat eläimet ovat myös huono bisnes. Esimerkiksi sikatiloilla hoitajan asenteet näkyvät laskeneena porsaskuolleisuutena, lypsykarjatiloilla tuottajan motivaatio ja eläinten yksilöllinen kohtelu suurempana maitotuotoksena. Raha puhu eläinten hyvinvoinnissakin. Jos tuottaja ei tienaa, hän ei myöskään voi tehdä eläinten olosuhteita parantavia investointeja vaikka haluaisi.

Kirjan perusteella jäin käsitykseen, että lehmien ja sikojen olosuhteissa on yleisesti vähemmän ongelmia kuin kanojen ja broilerien. Tämä on tärkeä havainto sikäli, että kuluttajat ovat viime vuosina siirtyneet punaisesta lihasta kanan- ja broilerinlihaan. Yleisesti ottaen uudemmilla ja isommilla tiloilla eläinten asiat ovat paremmin kuin vanhoilla ja pienillä tiloilla. Uusissa rakennuksissa on entistä paremmat lannanpoistojärjestelmät, koneellinen ilmanvaihto ja ruokintajärjestelmät ja eläimille ylipäätään enemmän tilaa. Uusin tekniikka on käytössä maaseudullakin. Esimerkiksi MobiAmmu on älypuhelinsovellus, jonka avulla viljelijä voi lukea ja tallentaa eläinten tietoja ja tapahtumia kätevästi eläinten luona.

...........

Mitkä sitten ovat polttavimpia hyvinvointiongelmia suomalaisilla eläintiloilla? Broilerien kohdalla se on jalostus, jonka takia linnut kasvavat mieletöntä vauhtia. Jalostus aiheuttaa myös sen, että linnut syövät itsensä nopeasti hengiltä, ellei niiden saamaa ravintoa rajoiteta. Käytännössä broilereita pidetään siis koko ajan nälässä, mikä aiheuttaa niille turhautumista ja aggressiota. Nopea kasvu aiheuttaa lisäksi luunmurtumia, vesipöhöä ja sydänkuolemia.

Sikaloissa huonoimmat olot ovat emakkosioilla, jotka toimivat "synnytyskoneina" porsaille. Emakot eivät pääse juuri liikkumaan eivätkä rakentamaan pesää porsailleen. Virikkeenä emakolla on vain metalliketjun palanen, jota se voi natustaa. Kun porsaat on muutaman viikon sisällä vieroitettu, emakko hedelmöitetään heti uudestaan. Sioille on muutenkin tarjolla vähän puuhaa, vaikka ne luonnossa viettäisivät tuntikausia tonkimiseen ja ruoan etsimiseen. Turhautuneena siat mm. pureskelevat toistensa saparoita poikki. Ikävältä tuntuu myös se, että karsinoissa siat joutuvat tekemisiin toistensa ulosteiden kanssa. Luonnossa siat eivät ikinä syö ja kakkaa samoissa paikoissa, sillä sika on siisti eläin.

Lehmien tilanne vaikuttaa kaikkein parhaimmalta. Vasikoiden korkea kuolleisuus on saatu laskemaan ja nyt pitäisi keksiä, miten vasikan eroahdistusta emosta voitaisiin lievittää. Kivuliainta lehmän elämässä on sarvien nupoutus, jossa tulikuumalla kolvilla poltetaan sarvien alut. Tämä tehdään yleensä ilman puudutusta, ja vasikka kärsii pitkäaikaisesta, kolmannen asteen palovammojen aiahuettamasta kivusta. Selvä hyvinvointiongelma on myös parsinavetat, joissa lehmät voivat talvisaikaan liikkua jopa vähemmän kuin virikehäkissään oleva kana. Onneksi suurin osa uusimmasta navetoista ovat pihattoja, joissa lehmät pääsevät kävelemään vapaasti. 

Niin laiminlyöntejä kuin selviä eläinsuojelurikkomuksia ilmenee myös Suomessa. Erilaisiin epäasiallisuuksiin syynä voivat olla vanhat tavat, kiire tai suoranainen välinpitämättömyys, mutta myös traagisemmat ihmiskohtalot, kuten tuottajan voimien uupuminen tai alkoholismi. Luin Lappalaisen kuvaamia olosuhteita pienellä varauksella, sillä luulen hänen vierailleen ns. lippulaivatiloilla. Tuottajat, elintarvikeyritykset ja etujärjestöt ovat hyvin tarkkoja siitä, missä valossa eläinten oloja Suomessa kuvataan ja kuka tiloille ylipäätään pääsee. Lappalainen itse todistaa sähköpiiskan käyttöä nautojen ohjailussa teuraalle, minkä ei pitäisi olla käytäntönä.

Kenenkään intresseissä ei ole eläinten kärsimys. Erimielisyyttä on siitä, mitkä tuotantoeläinten olosuhteiden tulisi vähimmillään olla. Syötäväksi kasvatetut on salaviisaasti isänmaallinen, sillä vaikka suomalaistilat eivät suinkaan ole täydellisiä, tilastojen valossa eläinten asiat ovat niissä paremmin kuin Etelä-Euroopassa. Myös eläintenkuljetukset ovat kotimaassa suhteellisen lyhyitä. Suomalaisen elinkeinon nitistäminen tuo siis pöytiin yhä enemmän lihaa, jonka tuotannossa eläinten hyvinvointia ei ole huomioitu keskimäärin yhtä hyvin kuin kotimaisilla tiloilla.

....

Syötäväksi kasvatettujen eettinen pihvi on siinä, että se panee lukijan väkisinkin pohtimaan lihansyönnin mielekkyyttä. Lappalainen esittää muutaman kerran kyselytietoja, joissa kerrotaan miten ihmisten mielestä asian pitäisi olla, mitä he aikovat tai mitä he voisivat tehdä. Kurtistan aina kulmakarvoja, kun näen tällaisia hyvänmielen tilastoja. Tosiasia on, että lihan kulutus kasvaa Suomessa edelleen. Lihaa kulutettiin vuonna 2011 henkeä kohti keskimäärin noin 78 kiloa, kun mukaan lasketaan myös riista ja syötävät elimet. Sianlihan kulutus kasvoi lähes viisi prosenttia ja siipikarjanlihan puoli prosenttia. Naudanlihan kulutus on pysynyt lähes paikallaan.

Myös maailman mittakaavassa lihan kulutus kasvaa elintason noustessa mm. Kiinassa. Tämä on vakava ympäristöongelma, sillä maito- ja lihakarjatalous aiheuttaa jo nyt enemmän kasvihuonekaasupäästöjä kuin liikenne. Maailman metaanipäästöistä lähes kaksi viidennestä tulee lihankasvatuksesta. Lihakarjan laiduntaminen vie runsaasti maapinta-alaa, jolla voitaisiin kasvattaa erilaisia kasvilajikkeita, joilla ruokkisi suuremman joukon ihmisiä ja todennäköisesti terveellisemmällä tavalla kuin naudanlihaa syömällä.  

Lihansyönnin eettisyydestä on tietenkin vain fennovegaanin ojentajalihaksen mittainen matka eläinten oikeuksiin. Syötäväksi kasvatetut ottaa osaa eläinoikeuskeskusteluun "näytä, älä selitä" -tyylillä, mikä on aivan perusteltu näkökulmavalinta. Lukija saa vetää omat johtopäätöksensä. Tehdyn valinnan takia pohdiskelu eläinten hyväksikäytön oikeutuksesta jää väkisin hyvin ohueksi. Perusteluja haetaan eläinetiikan guruilta kuten Peter Singeriltä ja Tom Reganilta sekä Suomessa eläinoikeuskysymyksiä näkyvästi pohtineelta Elisa Aaltolalta. Heidän näkemyksen eläinoikeuskysymyksiin ovat varmasti uraauurtavia, mutta yksipuolisia.

Eläimet ovat tuntevia, sosiaalisia ja jopa empaattisia olentoja. Englantilainen utilitaristifilosofi Jeremy Bentham pohdiskeli jo pari sataa vuotta sitten ihmisen oikeutta hyödyntää eläimiä omaksi edukseen: ”Kysymys ei kuulu, ajattelevatko ne tai puhuvatko ne, vaan kärsivätkö ne?” Historiallisesti eläimiltä on puuttunut "järki", jonka perusteella ihminen oikeuttanut eläinten mielivaltaisenkin kohtelun. Tämäkin erhe joudutaan myöntämään ja korjaamaan. Tietomme eri eläinlajien kognitiivisista kyvyistä kasvaa jatkuvasti, ja luultavasti monia nykyisiä käsityksiä eläinten älyllisestä potentiaalista pidetään tulevaisuudessa primitiivisinä. Samalla joudutaan tarkistamaan eläimen ja ihmisen välistä rajanvetoa aivan kuin Charles Darwin teki 1800-luvulla. Espanja saattaa olla edelläkävijä.

Eläinten oikeuksien perimmäinen ongelma on, että oikeus ja kaikki siihen liittyvät merkitykset ovat puhtaasti ihmisen luomia. Oikeus on aina ihmisten välinen suhde. Vain ihminen voi olla oikeussubjekti, jolla on juridisia oikeuksia ja juridisia velvollisuuksia. Oikeuskelpoinen subjekti sen sijaan ei aina ole oikeustoimikelpoinen. Lapset, vaikeasti vammaiset, mielenterveyspotilaat tai dementikot eivät pysty puhumaan puolestaan tai tekemään kaikkia itseään koskevia päätöksiä, mutta heille kuuluvat silti kaikki ihmisoikeudet. Käyn ikävän lähellä natsikorttia, mutta pidän vaarallisena jos ilman oikeustoimikelpoisuutta olevia ihmisyksilöitä käytetään perusteena sille, että eläimillekin tulisi kuulua samanlaisia oikeuksia.

Puhe eläinten oikeuksista viekin äkkiä käsitteelliseen ja moraaliseen hetteikköön. Eläimet voivat olla oikeuden kohteita, mutta niiden näkeminen toimijoina on yhtä hullunkurista kuin nähdä pingviinejä jäätelönmyyjinä. Eläinten maailmassa ei ole hyvää eikä pahaa, ei oikeaa eikä väärää. Olisi absurdia ajatella, että eläinten kesken olisi tehty jonkinlaisia yhteiskuntasopimuksia tai niiden kesken vallitsisi moraalikoodistoja sen enempää kuin oikeusjärjestelmää. Kaikki pohdinta oikeuksista alkaa ihmisestä ja päättyy ihmiseen. Yksikään eläin ei osallistu siihen.

Katselin hiljattain dokumenttia Australian suistokrokotiileistä, jotka ovat tuhatkiloisia, yllättävän älykkäitä petoja. Wallabit ovat samoilla alueilla eläviä kengurueläimiä, jotka syövät kasviksia ja joutuvat toisinaan krokotiilien kitaan. Jos suistokrokotiilit kutsuisivat wallabin joensuistoon oikeusfilosofiseen neuvonpitoon, kehottaisin wallabia olemaan menemättä. Suistokrokotiilit tappavat toisinaan myös ihmisiä, mutta kukaan ei pidä krokotiilin kolttosia moraalittomina. Kukaan ei kysy, mikä on krokotiilin vastuu! Keskiajalla eläimiä toki syytettiin ja tuomittiinkin oikeusistuimissa. Aiheesta voi lukea lisää Hannele Klemettilän kirjasta Keskiajan julmuus (Atena, 2008).

Eläinten "oikeuksien" puuttuminen ei tarkoita, etteikö ihmisellä olisi vastuita ja velvollisuuksia eläimiä kohtaan. Lisääntynyt ymmärryksemme muista elävistä luontokappaleista pitäisi kiihdyttää keskustelua siitä, millä tavalla kohtelemme tuotantoeläimiä. Uskallan veikata, että monia nykyisiä tuotantoeläinten kohtelun tapoja pidetään barbaarisina sadan vuoden päästä.

Puutun lopuksi vielä pieneen sivujuonteeseen ruoan eettisyyskeskustelussa. Olen toistuvasti kuullut väitteen, että metsästämällä hankitun lihan syöminen olisi eettisempää kuin teollisesti kasvatetun lihan syöminen. Riistalihan eettisyyttä tuotantolihaan verrattuna perustellaan sillä, että metsässä pölistellyt eläin sai elää lajityypillisen elämän kun taas tuotantoeläimet lusivat elämänsä ihmisen rakentamissa tiloissa (jotkut eläinaktivistit vertaavat niitä vankiloihin, toiset keskitysleireihin). Toinen peruste on, että liha on itse hankittua, eli saalistusta ja tappamista ei ole ulkoistettu.

Pidän tällaista argumentointia sympaattisena mutta laihanlaisena nimenomaan eettisyyden näkökulmasta. Täydellisessä maailmassa söisimme polkupyörämatkan päässä lähiluomutilalla kasvaneita kotieläimiä, kasviksia ja metsästä itse hankkimaamme riistaa. Nykyinen ruoan kulutus ja väestömäärä ovat kuitenkin sitä luokkaa, ettei tällainen ruokatuotanto ole realismia. Metsästys on siinä mielessä valikoituneiden harrastus, että kaikki (tai edes suuri joukko) eivät voi mennä metsään hankkimaan "eettistä lihaa". Riistalihaan liittyvät eettiset valinnat ovat siis riippuvaisia siitä, että muut tekevät epäeettisiä valintoja. Siksi riistalihan eettisyydellä leveilyssä on aina moraalisen hurskastelun sivumaku.

Toinen, periaatteellisempi kysymys on tietenkin se, onko ihmisen sopivaa tappaa ravinnokseen muita eläviä luontokappaleita, olivat ne sitten hyönteisiä, kaloja, lintuja tai nisäkkäitä. Metsästyksessäkin eläin menettää henkensä. "Meat is murder", kuten Englannin surumielisin kukkopoika Morrissey lauloi 1980-luvulla. Metsästäjä on tehnyt valinnan, että hänen vatsansa täyttäminen on tärkeämpi asia kuin eläimen henkikulta. Metsästys on toki hieno harrastus, ja riistaliha todella hyvää. Sitä voidaan perustella myös tolkullisilla syillä, kuten (hieman raamatulliselta kalskahtavalla) lajikannan säätelyllä eli vaikkapa hirvionnettomuuksien vähentämisellä.


Kirja-arvio. Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut (Atena 2012).

Mies, kasvata viikset ja emansipoidu!

Viiksien kasvattaminen on vapautumista miehelle asetettujen vaatimusten ikeestä.

Marraskuussa rokkitähdet, urheilijat ja hipsterit (eli AD:t, fiksipyörän omistajat, tiskijukat ja free-toimittajat) kasvattavat viikset. Tällä Movember-tempauksella kerätään rahaa hyväntekeväisyyteen ja lisätään tietoisuutta miesten terveyteen liittyvistä asioista. Movember-liike sai alkunsa Australiasta vuonna 2003. Idea on periaatteessa yhtä hauska kuin Utan byxor -bileet, joissa ihmiset ovat ilman housuja.


"Haloo? Onko Selleckillä?"

Ensin hieman yleistä asiaa viiksistä. American Mustache Institute on lajitellut viiksityylejä. Niillä on tuttuja hellittelynimiä kuten pensselit, (kala)puikot, kahvat ja mursut. Nuorempi sukupolvi on ilahduttavasti elvyttänyt perusmalleja dandympia viiksityylejä, vaikka niiden käytössä onkin ulkokohtaisuuden makua. Vaikka nuori helsinkiläisherrasmies käyttäisi 1800-lukulaisen ranskalaisen aristokraatin viiksimallia, hänestä ei silti tule ranskalaista aristokraattia. 

Vain hammasharjamalli on edelleen pannassa. Hammasharjamalli tunnetaan paremmin ns. Hitler-viiksinä. Aatun jälkeen samaa viiksityyliä on julkisuudessa käyttänyt vain Suomen Tietoviisas -finalisti, lehtori Lauri Ranta. Hitlerilläkin meni aikaa omannäköisen viiksityylin löytymiseen, ja vielä 1920-luvulla hänellä oli perinteikäs preussilainen malli käytössä. Toivon, että hammasharjamalli voitaisiin jo rehabilitoida. Olemme sen velkaa koomikkojen kuninkaalle Charles Chaplinille. Emme voi syyttää viiksiä Hitlerin tekemistä hirmutöistä. Viikset ovat rakkauden asialla.

Mikä viiksissä kiehtoo? Viikset ovat miehisen elinvoimaisuuden toteemi. Ilman viiksiään Tom Selleck, Burt Reynolds ja Lemmy Kilmister olisivat vähemmän vitaalisia, vähemmän äijiä. Tässä todisteeksi kuvagalleria kuuluisista viiksimiehistä ilman viiksiä. Voi havaita, että niin Dalista kuin Che Guevarasta puuttuu näissä kuvissa miehistä dynamiittia. Viiksien peittelemätön maskuliinisuus on tietenkin tarkoittanut, että ne ovat aikuisuuden, vallan ja voiman symboleita. Monilla historian suurmiehillä on ollut komeat viikset, mainittakoon vaikka Itävalta-Unkarin keisari Franz Ferdinand, Josif Stalin, kansainvälisen politiikan viiksihistoriaa voi lukea täältä. Suomessa muun muassa presidentit P.E. Svinhufvud, Kyösti Kallio ja C.G.E. Mannerheim ovat olleet viiksimiehiä. Läntisessä maailmassa viikset eivät ole olleet muotia sitten 1970-luvun, jolloin valokuvista päätellen kaikkien miesten ylähuuleen oli liimattu kuollut jyrsijä. Muissa kulttuureissa viikset ja parta ovat edelleen aikuisen miehen perusvaruste.

Viikset ovat vahvasti eroottiset, jopa pornografiset. Kaikki tietysti tunnistavat homokuvaston viiksekkään ja koppalakkipäisen arkkityypin. Heterokulttuurissa viiksien pornahtavuus voi olla peräisin saksalaisesta aikuisviihteestä. Ja ovathan maailman kuuluisimmat meisselimiehet John Holmes (1944-1988) ja Ron "Orava" Jeremy viiksimiehiä (sic!) perinteikkäimmästä päästä. Suomalaisia maailmanluokan rakastajia ovat olleet esimerkiksi Seppo Hovi ja Viktor Klimenko, viiksimiehiä molemmat. Eurooppalaisen naapurisovun hengessä muistutan, että Saksan ohella Ranskassa on tehty viiksielokuva. Kyseisen elokuvan nimi on Viikset (La Moustache, 2006), ja se kertoo miehestä, joka ajaa viiksensä eikä kukaan huomaa. Mies ajautuu kriisiin.

...

Viiksien ja viiksimiesten tilanne huolestuttaa minua. Väitän, että viiksien yhteiskunnallinen status on laskenut. Aiempina vuosikymmeninä viikset olivat herrasmiehen asuste, kasvojen kruunu. Pikkuhiljaa viikset ovat valahtaneet alempien sosiaaliluokkien miesten tunnuspiirteeksi. Viikset on leimattu junttimaisiksi, niitä pitävät piirikuntatason äijänköriläät: autokauppiaat, raksamiehet ja raviohjastajat. Huulipartaa kutsutaan paskaringiksi tai puhutaan halveksivasti amisviiksistä. Viiksistä on tullut likaiset, ne tuovat mieleen seksuaalisen häirinnän, tissihuumorin ja rakennusteollisuuden. Muhevat viikset eivät enää herätä isällistä luottamusta, vaan epäilyksen siveettömyydestä.

Movember-kampanja on hyväntahtoinen viiksien kunnianpalautus mutta myös ilmiselvän ironinen – eihän kukaan nuorimies nyt vakavissaan pitäisi naamassaan viiksiä ympäri vuoden. Viiksien kasvattaminen on hassuttelua sosio-ekonomisella asemalla. Vaikkei siihen liity tahallista pahansuopuutta, näkisin että kyseessä on silti menestyneempien miesten kevyt läpsäisy poskelle heikommin pärjänneille miehille. Tässä olisi miesaktivisti Henry Laasaselle tutkimussarkaa. Siksi en voi koko sydämestäni innostua movember-kampanjasta. Jotkut miehet käyttävät viiksiä ihan arkenakin, enkä halua nauraa heille kahdeksan euron mannermaisen laatuolueni takaa.

Edellä kirjoitettu ei tarkoita, ettenkö näkisi movember-kampassa enemmän positiivista kuin negatiivista. Viiksien kasvattamisessa on näet mahdollisuus johonkin syvällisempään kuin vain sinänsä kunnioitettavaan hyväntekeväisyystempaukseen. Viikset edustavat jälkimodernille miehelle viimeistä vapauden pyrintöä. Miehen elämä on jatkuvaa kilpailua ja kamppailua, suorituksia toisensa perään. Miehen pitää hankkia ura, perhe, auto, mökki, vene ja koira. Miehen pitää pärjätä urheilussa, seurata muotia ja tekniikan kehitystä, sivistää itseään taiteella ja tieteellä, ymmärtää taloudesta ja politiikasta, tuntea viinejä ja kokata gourmet-tason ruokaa uuden maailman elintarvikkeista. Miehen pitää rakentaa hartiapankilla talo tai istua lasikonttorissa lukemattomia iltoja saadakseen lainat maksettua. Kiitoksena tästä uurastuksesta ovat korkeat verot ja varhainen kuolema.

Viiksien kasvattaminen on vapautumista tästä miehelle asetettujen vaatimusten ikeestä. Viiksien kasvattaminen on karvojen kautta emansipoitumista. Viiksien kasvatus ei ole suorituskeskeinen laji, sillä mies ei voi juurikaan vaikuttaa kasvuvauhtiin tai viiksien tuuheuteen. Mies voi vain kuunnella viiksien kasvua. Viiksien kasvatus on myös vapautumista yhteiskunnan ulkonäköpaineista. Painojen nostaminen, tekorusketus tai tupeen käyttö on selvästi puolipakotettua toimintaa, jolla mies yrittää tehdä itsestään houkuttelevan yksilön naisen silmissä. En tunne yhtään naista, joka pitäisi viiksiä erityisen eroottisina. Uskon tämän johtuvan siitä, että viikset tuovat mieleen naisen isän tai sitten niissä on usein ruoanjämiä. Mies kasvattaakin viiksiä vain itseään varten.

Kirjoittaja osallistuu movember-kampanjaan tällä kirjoituksella, sillä hän ei itse pysty kasvattamaan kuin hennot teiniviikset. Te kaikki, jolle viikset kasvavat, olette upeita miehiä.

Lopullinen arvio: Kolme viiksikampaa ja vahapurkki.

Supervallan supermies

Suurten voimien mukana tulee suuri vastuu.

Yhdysvalloissa on valittu jälleen uusi presidentti. Onnea valituksi tulleelle Barack "Blackberry-Barry" Obamalle. Koskettava ja elämänmakuinen kiitospuhe katsottavissa esimerkiksi Yle Areenassa. Alla Yhdysvaltain presidentti arvioidaan tehtävien, voimien ja erikoiskykyjen, tunnuspiirteiden, välineiden ja varusteiden, arkkivihollisten sekä myyttisyyden avulla.


Tehtävät 


John F. Kennedy pani asioita
tärkeysjärjestykseen.

Yhdysvaltain presidentin tehtävänä on virkavalansa mukaan puolustaa Yhdysvaltain perustuslakia. Hänet tunnetaan vapaan maailman, demokratian, sananvapauden ja ihmisoikeuksien herkeämättömänä puolustajana. Tämän lisäksi presidentti kannattaa markkinataloutta ja amerikkalaista auto- ja terästeollisuutta. Vähän lopullisia pisteitä pudottaa, ettei Yhdysvaltain presidentti ole paljoakaan keskittynyt ympäristökysymyksiin tai saanut maansa sosiaali- ja terveyspuolta järkevään tilaan.

Erikoista: Presidentti Grover Cleveland toimi kaksi kertaa hirttäjänä. Presidentti Andrew Johnson oli ammatiltaan räätäli, ja hän teki itse omat pukunsa.

Pisteet: 4/5


Voimat ja erikoiskyvyt

Yhdysvaltain presidentti on maailman mahtavin mies, joka johtaa kiistatonta supervaltaa. Presidentti on armeijan ylipäällikkö, ja vuoden 2011 lopulla hänellä oli yhteensä 1 217 901 miehen voimat. Presidentti valitsee maansa hallituksen ja panee toimeen edustajainhuoneen säätämät lait. Presidentti vahvistaa lait, mutta voi myös käyttää veto-oikeuttaan ja ja palauttaa lakiehdotuksen kongressiin. Presidentin voi myös jättää ehdotuksen allekirjoittamatta. Presidentti esikuntineen valmistelee budjetin. Hän nimittää korkeimman oikeuden tuomarit eliniäksi ja lukuisia muita korkeita virastojen johtajia.

Presidentti johtaa maansa kansainvälistä politiikkaa ja ulkosuhteita. Hän voi aloittaa sotia ja lopettaa kansanmurhia. Presidentti voi kutsua kongressin koolle kiireelliseksi katsomissaan asioissa. Miinuksia tulee siitä, ettei presidentti voi itse tehdä aloitteita kongressille, ja kaikkia sotiakaan ei ole voitettu.

Erikoista: Abraham Lincoln oli ainoa Yhdysvaltain presidentti, joka oli laillistettu baarimikko. James Garfield pystyi kirjoittamaan samaan aikaan toisella kädellään latinaa ja toisella kädellä kreikkaa. Teddy Rooseveltia ammuttiin kesken kampanjapuheen, mutta hän piti puheensa loppuun luoti rinnassaan.

Pisteet: 3/5

Tunnuspiirteet

Perustuslain mukaan presidentin on oltava vähintään 35-vuotias, syntyjään USA:n kansalainen ja hänen on pitänyt elää Yhdysvalloissa ainakin 14 vuotta. Yhdysvaltain presidentin tunnistaa harmaista hiuksista, tummansinisestä puvusta ja kiiltävästä kravatista. Jos presidentti vierailee sotilastukikohdissa tai kansan parissa, hänellä on lyhyt nahkatakki, farkut ja lenkkarit.

Presidentin puheet ovat usein oikeudenmukaisia, koskettavia ja mahtipontisia. Yhdysvaltain presidentti edustaa kykyämme ihmiskuntana johonkin suureen, hän edustaa toivoa ja mahdollisuutta paremmasta. Aina se ei ole helppoa, eikä aina voi onnistua. Yhdysvaltain presidentti on aina valtiomiestyylikkyyden eliittiä, ja niin pitää ollakin.

Erikoista: Presdentti Gerald Ford työskenteli mallina yliopisto-opiskelijana. William Howard Taft oli painavin presidenteistä ja jäi usein jumiin Valkoisen talon kylpyammeeseen.
Pisteet: 5/5

Välineet ja varusteet

Pakkohan se on myöntää, Yhdysvaltain presidentti on presidenttien Batman. Presidentillä on varustevyössään valtava arsenaali erilaisia apuvälineitä. Hänen saattueensa mukana kulkee aina ydinasesalkku. Laukaisuvalmiita ydinkärkiä presidentillä on virallisen tiedon mukaan yli viisi tuhatta.

Muista välineistä mainittakoon kymmenen Nimitz-luokan lentotukialusta, ja yli 5 000 erilaista lentolaitetta kuten hävittäjiä, pommittajia, kiitureita ja luotaimia. Pelkästään M1 Abrams -panssarivaunuja presidentillä on yli 8 000 sekä iso joukko erilaista tykistöä ja ohjuksia. Tarvittaessa presidentti voi käyttää niin talousapua kuin talouspakotteita. Nykyisen presidentin suosikkivekotin on Blackberry -älypuhelin, josta on presidentin käyttöön varmistettu oma huipputurvallinen versio.

Presidentin tunnetuin laite on hänen lentokoneensa Air Force One, tarkalleen ottaen malliltaan Boeing 747-200B. Lentokone voidaan tankata ilmassa, joten sen kantomatka on periaatteessa rajaton. Lentokone on aina presidentin käytössä. Siinä on myös niin maan viimeisen päälle olevat kommunikaatio- ja sodanjohtolaitteet sekä keittiö, jossa voidaan valmistaa ruokaa jopa sadalle hengelle.

Erikoista: Presidentti Dwight Eisenhower palveli armeijassa molemmissa maailmansodissa. Ulysses S. Grant poltti vähintään 20 sikaria päivässä. Grant kuoli myöhemmin kurkkusyöpään. James Garfield oli ensimmäinen presidentti, joka käytti puhelinta. Presidentti Teddy Rooseveltilla oli puujalat.

Pisteet 5/5


Arkkiviholliset

Natsit (1941-1945), Neuvostoliitto (1945-1991), Pahan akseli (2002-), al-Qaida (2001-?), budjettivaje sekä elintason ja kerskakulutuksen aiheuttama globaali ympäristökatastrofi (1973-?). Presidentti on onnistunut lyömään monia kunnioitettavia arkkivihollisiaan, mutta kuntokäyrä osoittaa valitettavasti alaspäin.

Erikoista: Presidentti Dwight Eisenhower palveli armeijassa molemmissa maailmansodissa. Presidentti Richard Nixon oli ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, joka vieraili Kiinassa.

Pisteet 3/5


Mies ja myytti

Yhdysvaltain presidentti on innostanut Hollywoodin käsikirjoittajia toinen toistaan hienompiin tulkintoihin, jan näin on vahvistettu presidenttimyyttiä. Kehun positiivista kuvaa, jonka elokuvat antavat presidentistä. Hiukan yksipuolisia ne tosin ovat. Ohessa muutamia mielestäni koskettavimpia hetkiä. Niissä presidentti taistelee ketkuja, avaruusolentoja ja politrukkeja vastaan.

"Get off my plane!" (Air Force One)
"Perhaps it's fate that today is the 4th of July, and you will once again be fighting for our freedom. Not from tyranny, oppression, or persecution, but from annihilation." (Independence Day)

"Being president of this country is entirely about character." (The American President)

Erikoista: John F. Kennedyllä väitetään olleen suhde Marilyn Monroen, Jayne Mansfieldin, Audrey Hepburnin ja Angie Dickinsonin kanssa. Harry S. Trumanin on huhuttu olleen Klu Klux Klanin jäsen. Rutherford Birchard Hayes kärsi pelosta, että hän tulisi hulluksi.

Pisteet 3/5


Lopullinen arvio:  23/30 tähteä. 

Ammattina tappaminen, harrastuksena ylösnousemus

James Bond on palannut vanhentuneena, haavoittuneena ja alkoholisoituneena.

James Bond hänen majesteettinsa
salaisessa palveluksessa.

Pintapuolisesti Skyfall on tyly ja muodikkaasti vakava toimintaelokuva. Todellisuudessa se on on liki sentimentaalinen kunnianosoitus 50-vuotiaalle Bond-elokuvasarjalle. Jo tunnuskappaleen aikana voi laskea sormilla ja varpailla visuaalisia viittauksia Sean Conneryn ja Roger Mooren aikakauteen. Kuulustelussa Bond kertookin hänen harrastuksenaan olevan "ylösnousemuksen". Tarinassa vitsaillaan vanhojen elokuvien hölmöille vempaimille, esitellään uusi Q ja neiti Moneypenny. Varaston perukoilta kaivetaan esiin hopeinen Aston Martin DB5, se missä on lamppujen takana konepistoolit ja vaihdekepissä nappi heittoistuimelle. Harvoin tällaiset kumarrukset menneisyydelle toimivat, mutta ohjaaja Sam Mendes taitaa olla aito Bond-romantikko.

Juonta en paljasta, mutta sekin liittyy menneisyyteen. Elokuvan alussa Bond "kuolee", mutta palaa britti-imperiumin helmoihin kun hätä on suurin. Kuolleista palaava Bond ei enää ole mikään teräsmies, vaan kehäraakki, joka ei läpäise tiedustelupalvelun testejä. Elokuvan nuori polvi poliitikoista it-nörtteihin vitsailee Bondin olevan vanhanliiton miehiä, jotka heiluvat hyödyttömästi pyssyt kourassa ja uskovat vielä isänmaahan. Jälleen viittaus koko Bond-hahmoon englantilaisena popikonina. 

Pääosassa on kuivaksi treenattu ja selvästi aiempaa vanhemman näköinen Daniel Craig. Hänen Bondinsa on väkivallan virkamies, ei väkivallan herrasmies. Craig on riisunut jamesbondistaan pois lähes kaiken jamesbondismin. Poissa on esimerkiksi vilkkusilmäisyys, uusi Bond on naistenmies melkein puolipakosta. Eikä uusi Bond paljoa sutkauttele. Mutta Craig on myös terävöittänyt agenttihahmon alkuperäistä julmuutta. Craigin Bond on surumielinen sosiopaatti, ei joviaali tappaja kuten Conneryn tai Mooren Bondit.

Pääroistona häärivä Javier Bardem tekee jälleen onnistuneen psykopaatin roolin – ja jälleen hassussa tukassa. Harmi vain, että hän ilmestyy elokuvaan vähän turhan myöhään. Blondatut hiukset ja oudot ilmeet ovat lähellä Christopher Walkenin esittämää MAx Zorin -nimistä pääkonnaa elokuvasta 007 ja kuoleman katse (1985). Tämäkään on tuskin sattumaa. Kolmas suuri rooli on varattu dame Judi Denchille, joka pelkällä läsnäolollaan luo elokuvaan arvokkuutta ja älyllisyyden tuntua. Sen sijaan Bond-tyttöjä tässä elokuvassa on aivan liian vähän. Naomie Harrisin esittämä MI6-agentti on alussa isossa roolissa, mutta katoaa kuvasta kohta kokonaan. Klassista Bond-viettelijätärtä esittää ranskalainen Berenice Marlohe, joka yhdessä elokuvan intensiivisimmistä kohtauksista paljastuu roiston sijaan hyväksikäytön uhriksi. Hänenkään hahmolleen Mendes ei tee oikeutta. Casino Royalen tuoreimpia ideoita oli tehdä Bond-tyttö Eva Greenistä muutakin kuin koriste, ja Mendes olisi voinut yrittää samaa.

Skyfallia mainostetaan "kautta aikojen parhaimmaksi Bondiksi". Mendesin ohjauksessa se on ainakin kaunein Bond-filmi, jonka olen nähnyt. Varsinkin Aasian suurkaupungin keinovaloissa kuvatut kohtaukset ovat upeita ja samalla kertaa sekä moderneja että nostalgisia, sillä ne tuovat mieleen ainakin elokuvat Elät vain kahdesti ja Mies ja kultainen ase. Uusi Skyfall on hyvä 007-elokuva, mutta ei toimintaelokuvana mitenkään poikkeuksellisen erinomainen. Se on lopulta kursittu kasaan aika tavallisista aineksista, ja juonen käänteet ovat turhan tuttuja. Tämä on ainakin kolmas raina muutaman vuoden sisään, jossa kaheli pääpahis antaa vangita itsensä vain karatakseen naureskellen.

Tiedän olevani vähemmistössä, mutta mielestäni uusista Bondeista puuttuu oma vahva näkemys. Toivoisin, että muut matkisivat Bondia eikä toisinpäin. Tämä taitaa olla liikaa vaadittu, sillä eiväthän Bondit koskaan ole olleet mitään suunnannäyttäjiä. Kaksi edellistä Bondia muistuttivat turhan paljon Jason Bourne -sarjaa, ja Skyfallin muutamat kohtaukset sekä etenkin pauhaava äänimaailma tuovat mieleen Christopher Nolanin Batmanit. Melkein kaikki suuren budjetin jännityselokuvat tuntuvat nyt kopioivan Nolanin tyyliä, mikä on tympivää. Heti tämän jälkeen on pakko tunnustaa, että eniten penkin käsinojia tuli puristettua oikeussalikohtauksessa, joka oli silkkaa Nolania alusta loppuun.

Uudet Bond-elokuvat yrittävät olla yhtä aikaa koskettavia draamoja ja meneviä toimintaelokuvia. Skyfall onnistuu Mendesin, Craigin ja Denchin ansiosta siinä ihan hyvin. Silti jäin kaipaamaan "täydellisen hiottua agentti-Bondia", tätä kärsivää Bondia on seurattu nyt jo kolmen elokuvan verran. Rakettireppua ei tarvitse tuoda takaisin, mutta jotakin siitä sliipatusta herrasmies-Bondista pitäisi elvyttää 2010-luvulle. Eikä Skyfallissa ole aivan tarpeeksi suureellista toimintaa ja hurjia läheltä piti -tilanteita. Muutama kunnollinen iso räjähdys siellä täällä olisi ollut tarpeen, varsinkin kun Skyfall kestää reippaat kaksi tuntia. Onko tämä sitten älykästä viihdettä? Omasta mielestäni elokuvan syvällisin opetus on, ettei koskaan pidä turmella miehen hopeista Aston Martinia. Siitä ei hyvää seuraa.

Lopullinen arvio: Kolme Ernst Stavro Blofeldin persialaista kissaa ja yksi haiallas.