Helsingissä riehuvaa hirviötä harkitaan nähtävyydeksi

 

Helsingin päättäjät pähkäilevät, tulisiko kaupungissa mellastava jättiläishirviö surmata vai tehdä siitä matkailunähtävyys.

Parhaillaan 20-metrinen hirviö seisoo keskellä Etelärantaa ja popsii kitaansa torimyyjiä ja elinkeinoelämän vaikuttajia kuin kettukarkkeja. Välillä se haukkaa palan Palace-hotellista ja sylkee sen sitten kohti Katajanokan maailmanpyörää.

Helsingin pelastuslaitos myöntää, että tilanne vaikuttaa uhkaavalta, mutta muistuttaa, että näihin aikoihin vuodesta Helsingissä riehuu joka tapauksessa niin influenssa kuin kuokkavieraat.

Hirviö syntyi, kun Helsingin yliopiston tutkijat pudottivat vahingossa erään dosentin lemmikkigekon radioaktiiviseen booliin Kumpulan kampuksella tiistaina. Kemian laitoksen pikkujouluilla oli osuutta asiaan. Tutkijoiden mukaan inhimillisen erehdyksen perimmäinen syy kuitenkin se, että yliopistojen määrärahat ovat pudonneet vuoden 2009 tasolle. Tuota vuotta luonnehditaan usein "Suomen tieteen pimeäksi keskiajaksi". Tutkijakoulutettavia kuoli nälkään kuin kärpäsiä.
..........................

Hirviön 130 miljoonan euron vuosikuluista Helsingin kaupungin investointiosuus olisi enintään 80 miljoonaa euroa. Jäljelle jäävä osuus 50 miljoonaa euroa katettaisiin lainalla, jonka kustannuksista vastaisi Korkeasaaren eläintarha ja Helsingin eläinsuojeluyhdistys HESY. Lainan takaisi Wincapita. Lisäksi joukko yksityisiä sijoittajia on luvannut ostaa hirviölle yli 20 miljoonalla puruleluja paikallisesta Mustista ja Mirristä.

Helsingin kaupunginisien ja -äitien pitää lähipäivänä päättää, annetaanko hirviön jäädä kaupunkiin. Värikkäitä powerpoint-kalvoja tekevien konsulttien mukaan hirviö on vetovoimatekijä. Hirviöturismi on maailmalla nopeimmin kasvava matkailualan ilmiö. Rovaniemellä on Lordi, Gävlellä olkipukki, Fukushimassa ydinvoimala ja Syyrialla ISIS.

Puolestajapuhujat uskovat, että jännä hirviö houkuttelisi Helsinkiin jopa 500 000 matkailijaa vuodessa. Mikä parasta, jos hirviö syö näistä matkailijoista vaikkapa 50 000, kaupunki säästää merkittävän summan hirviön ruokakustannuksissa. Kannattajat sanovat, että jättiläismäinen hirviö olisi juuri sitä vaihtoehtoista ja luovaa kulttuuria, jota Helsinkiin on kaivattu. Aivan kuten länsimetron projektisuunnittelu.

Hirviön vastustajien mielestä on vastuutonta jättää valtavaa hirviötä kaupunkiin ilman varmuutta loppukustannuksista ja -tuloksesta. He vaativat kaupunkia selvittämään mitä tapahtuu, jos hirviö alkaa esimerkiksi vaatia enemmän kevyeen liikenteen väyliä tai kohtuuhintaista asumista.

Monet vastustajat sanovat, etteivät he vastusta kaupungissa riehuvaa hirviötä sinänsä, mutta hirviön tulisi olla suomalaista alkuperää. Tutkijat ovat jo luvanneet selvittää, voidaanko vaskitsa saada mutatoitua kotoperäiseksi hirviöksi näyttämällä sille Kalervo Palsan maalauksia. Toinen vaihtoehto olisi etsiä jostain Iku-Turso.

Vastustajia huolettaa sekin, tallaako uusin hirviö entiset hirviöt alleen. Siis kirjaimellisesti. Muistaako kukaan enää koululaisten kasvisruokapäivää? Miten käy Malmin ainoan luonnonvaraisen lentokentän? Eikö kukaan sittenkään puutu siihen, että Stockmannilla myydään yhä berliininmunkkeja, vaikka kyse on selvästi piispanmunkeista?

Vit***lun olemuksesta

Kaikille ihmisille voi vittuilla jonkin aikaa, joillekin ihmisillle voi vittuilla kaiken aikaa, mutta kaikille ihmisille ei voi vittuilla kaiken aikaa. Nämä Yhdysvaltain presidentin Abraham Lincolnin sanat kuulostavat tänään yhtä ajankohtaisilta kuin 150 vuotta sitten, jolloin hän sai paikallisesta Starbucksista tilauksensa nimellä "Eipram".

Vittuilusta on kirjoitettu asiaproosaa hämmästyttävän vähän verrattuna siihen, kuinka paljon ihmiskunta on historiansa aikana vittuillut ympäriinsä – vaikkapa vähemmistöille, delfiineille, turkulaisille ja oikeinkirjoitusvirheitä tehneille. Ihmiskunnan historia on vittuilun historiaa. Mennäänpä aivan alkulähteelle.

Sanotaan, että länsimainen vittuilu on vain alaviite Platonin vittuilussa. Platon oli kreikkalainen ikisinkku, joka pankrationin sijaan treenasi filosofiaa. Saihan Sartrekin sillä Simonensa. Kuuluisassa vittuiluopissaan Platon jakaa todellisuuden vittumaisuuden karkeasti kahtia. Platon esittää, että aistein havaitsemamme vittuilu on näennäistä, mutta vittuilun idea tosiolevainen.

Yksittäinen vittuilu on päiväperho, joka kuuluu havaintojen maailmaan. Se elää vain lyhyen hetken, haihtuakseen sitten historian usvaan. Kun nuhainen poliisiviranomainen aivastaa Johan Bäckmanin painokoneen lämpimään Suomen-passiin lenssupöpöjä, kyseessä on aistimaailmaamme kuuluva vittuilu. Kun tavallinen ihminen ("pahis") on eri mieltä kuin oikeamielinen ("hyvis") haluaisi, kyseessä on niin ikään havaintojen maailman vittuilu.

Maailmassa on siis olemassa yhtä aikaa miljoonia yksittäisiä vittuiluja: säilykepurkkien avausmekanismi, telinevoimistelu koululiikuntana, videotaide, muovihaarukat, kantelemusiikki, Facebookin julkaisuasetukset, Rosson salaattipöytä, paarmat ja niin edelleen.

Silti näiden ainutlaatuisten vittuilujen "takana" on Platonin mukaan tosivittuilu, vittumaisuuden idea. Emme ehkä rajallisina olentoina edes pysty kokonaan käsittämään tätä metatasoa. Eläinten nimikkopyhimys Franciscus Assisilainen sanoi viisaasti, että vain tarkkailemalla kissoja ymmärrämme todella, mistä vittuilussa on kyse. Kissahan on umpivittumainen eläin, se syö verkkareistasi resorinauhan ja oksentaa sen viikkoa myöhemmin kashmir-neuleellesi.

Mistä puhumme, kun puhumme vittuilusta?

Vittuilu on välittämistä. Jokainen joukkuelajeja harrastanut tietää, että todellinen joukkuehenki syntyy vasta kun sen jäsenet uskaltavat avoimesti vittuilla toisilleen. Elämänmittaiset ystävyyssuhteet rakentuvat ankaralle mutta perimmältään hyväntahtoiselle vittuilulle. Monet pitkät parisuhteet perustuvat pelkästään puolisoiden keskinäiselle vittuilulle, kuten omien isovanhempieni liki 60 vuotta kestänyt avioliitto. Lopussa taata oli umpikuuro ja mumman opaskoirakin sokea, mutta terävät tölväisyt pitivät heidät mieleltään virkeinä aina katkeraan loppuun saakka.

Mikään edellisistä ei tietenkään toimisi, ellei vittuilu perustuisi syvään yhteisymmärrykseen. Jo ranskalainen valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseau muistutti, että suuren vittuilun mukana tulee suuri vastuu. Kun vittuilee, pitää hyväksyä vastavittuilu. Tämän ihmiselämän perus viisauden kun sosiaalisen median suupaltit ymmärtäisivät, niin meidän kaikkien olisi kevyt kulkea.


Vittuilu on henkilökohtaista. Kokonaisen kansanryhmän loukkaaminen on kuin dynamiittikalastusta – siihen pystyy kuka tahansa tukkaurvelo. Vittuilu sen sijaan vaatii osumatarkkuutta. Kun sinulle vittuillaan, tiedät, että sinä merkitset hänelle jotakin enemmän. Elokuvahistorian hellin ja samalla katkeransuloisin vittuilun laukoi tietysti Rhett Butler, joka Tuulen viemää -elokuvan lopussa jättää omahyväisen mutta ah niin ihanan Scarlett O'Haran. "Frankly my dear, I dont give a damn."


Vittuilu on älyllistä. Kuka ajattelee suuresti, myös vittuilee suuresti, saksalaisfilosofi Martin Heidegger totesi vaikuttavassa teoksessaan Silleen jättäminen (Gelassenheit, 1944–1945). Tämän takia luova luokka on aina ollut poikkeuksellisen vittumaista porukkaa. Älymystöhän on joukko ihmisiä, johon jokainen haluaa kuulua, mutta jonka kanssa kukaan ei halua viettää aikaa.

Oli miten oli, todelliseen vittuiluun kuuluu ilkeyden finesse, sivaltamisen sulokkuus. Siksi ei mikä tahansa ilkeämielinen lässytys tai äkäinen huutelu käy vittuilusta. Kun tunnettu ja samalla ainoa suomalainen esseeisti somettaa aamuyöstä "tissitissitissi" ollaan toki kotimaisen nykykirjallisuuden kovimmassa ytimessä, mutta kaukana mannermaisen vittuilun viehkeydestä. Sillä vittuilu viiltää, se hehkuu hengen pikimustaa pimeyttä. Uskallan väittää, että korkealaatuinen vittuilu on esteettinen kokemus niin esittäjälleen kuin vastaanottajalleen. "Vittuilu näyttää tarjoavan hämmästyttäviä nautintoja", Aristoteles kirjoitti teoksessaan Nikomakhoksen "etiikka".


Vittuilu on voimaannuttavaa. Martti Luther naulasi teesit kirkon oveen, Rosa Parks jäi istumaan paikalleen bussissa, tuntematon mies pysäytti panssarivaunut Tienanmenin aukiolla. Silkkaa vahvemmalle vittuilua. Vittuilu on pienen ihmisen keino näpäyttää suurempiaan. Vittuilu ei katso ikää, ihonväriä, varakkuutta tai hauiksen leveyttä. Mikä hienointa, vittuilu on täysin tasa-arvoista. Naisen vittuilu ei ole 80 senttiä vaan ihan koko euro, joskus jopa enemmän. Vittumaisuudessa ei ole lasikattoa.


Vittuilu on mahdollisuuksien taidetta. Jokainen meistä vittuilee omalla tavallaan, mutta jokaisen vittuilu on yhtä arvokas.

Introvertti piilovittuilee niin taitavasti, että sen kohteeksi joutunut huomaa vasta seuraavana aamuna herätessään, että hänen tyynynsä on värjäytynyt verestä ja häpeästä punaiseksi. Ekstrovertin avoin vittuilu ei sen sijaan jää keneltäkään huomaamatta aamuöisellä porilaisella nakkikioskilla (kaikki Porin murteella sanottu paitsi kuulostaa vittuilulta myös ON vittuilua). Työelämässä puhutaan nykyään rakentavasta palautteesta, mikä on moderni ilmaisu suoralle vittuilulle.

Suomessa sekoitetaan usein asiakaspalvelu ja vittuilu keskenään. Molemmissa on toki kyse ihmisen kohtaamisesta. Terveyskeskuksissa, takseissa, virastoissa ja remonttifirmojen kanssa saamme nauttia mitä värikkäämmästä vittuilusta.

Kirjallisuutemme ehkä kaunein vittuilu löytyy Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Ennen niin voimallisesti eläneet veljet on romaanin lopussa kesytetty uniseen keskiluokkaisuuteen, kuka jahtivoudiksi, kuka torppariksi. Vapaa ja tulisieluinen Venla passaa miestään ja synnyttää. He ovat kaikki kiinni sovinnaisuuden turpeessa. Alkuvoima on imetty heistä pois. Kertoja kuvaa tämän kuin korkealta ylhäältä katsellen – ja niin romaanihenkilöidensä kuin romaanin lukijoiden pikkuporvarillisuudelle täysillä vittuillen.