Vuoden 2012 epäparhaat

Sininen Zeppeliini listaa vuoden tärkeimmät epätapahtumat, epäilmiöt ja epähenkilöt. Listalle mahtuu naziseja, kaliaa, ihanaa velttoilua, tummaa Marskia, Perän avautuminen, maailmanloppu sekäjoukko himasia ja vartiaisia.


Vuoden 2012 epätapahtuma: Maailmanloppu

Vuoden odotetuin tapahtuma ei sitten koskaan tullutkaan. Eteläamerikkalainen Maija oli laskenut päivämäärän väärin, joten tuhannet hirvittävää loppua odottaneet saivat taas pettyä ja mennä maanantaiaamuna palaveriin: "Anteeksi herra pääjohtaja, en valmistellut ppt-esitystä viikonloppuna, sillä uskoin meidän kaikkien kuolevan helvetillisessä tulimyrskyssä."


Vuoden 2012 epäajatus: ”Puolet antaa ja puolet saada - tai puolet saada ja puolet antaa"

Kyllä, ajatus on Pekka Himasen, ja sinäkin olet maksanut siitä.


Vuoden 2012 epätodellinen uutinen: Enkeli-Elisa, Nazisin taistelu, Neea-tyttö, joutsenella lentävä kissa...

Suomalaisessa journalismissa faktat ovat vain tosiasioita. Valitettavasti kaikkia toimittajia ei ole vielä irtisanottu, joten tiedotusvälineet ovat täynnä lyönti- ja asiavirheitä. Tiettävästi Enkeli-Elisa tai hänen vanhempansa eivät kuolleetkaan Nazisin taistelussa, vaan ainoastaan Elisa (nimi muutettu Neeasta). Elisan (nimi edelleen muutettu Neeasta) vanhemmat olivatkin kotona juomassa kaliaa. Kaikki tämä olisi selvinnyt, jos olisimme Turun Sanomat -parodiasivuston sijaan lukeneet Turpaansaatana-sivustoa.


Vuoden epäsovinnaisimmat lausunnot: Juhana Vartiainen

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtajasta on tulossa Raimo Sailaksen manttelinperijä kansakunnan tilaa koskevien ikävien väitteiden antajana. Yhden vuoden aikana kohuylijohtaja vaati iäkkäille työntekijöille palkka-alea, syytti kotiäitejä "ihanasta velttoilusta" ja kertoi ottavansa työpaikalla torkut.


Vuoden epäisänmaallinen teko: Tummapaahtoinen Marski

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Murha-Kustaa olikin musta. Nyt savannin yli niin että heilahtaa! Mitä seuraavaksi? Antero Mokka? Kaiken päälle stallari-Yle muutti röyhkeästi itsenäisyyspäivän perinnettä. Ainakin vuodesta 1925 Yleisradio on esittänyt itsenäisyyspäivänä Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan kello 14 reikäreikä.


Vuoden epäkohta: Helsinki on ollut pääkaupunkina 200 vuotta

Onneksi Linnan juhlat vietetään Turun linnassa syksystä 2013 eteenpäin. Jatkot Aninkaisten Hesellä.


Vuoden 2012 epäympäristöteko: Talvivaaran vuoto

Otteita Talvivaaran kaivosyhtiön tiedotteista: "Ei täällä mikään joki kummallisesti vaahtoa. Ok, vähän vaahtoaa. Ei täällä mitään lintuja kuole. Ok, vähän kuoleepi uiveloita ja tukkasotkia. Ei täällä mitään raskasmetalleja vesistöön pääse. No joo, uraania tihkuu enemmän kuin teheranilaisessa kemikaliossa. Ei täältä enää mitään vuoda. Ok, vuotaahan täältä vaikkas mitä. Akat hiljaa!"

Erityisesti ihmetytti Talvivaaran kaivoksen johdon vastuunotto. Toimitusjohtaja Pekka Perä (Google-kääntäjän mukaan "John Poop") katosi julkisuudesta kokonaan. Perä koki kovia kriisin aikana, Perää hiillostettiin ja kovisteltiin. Sitten jokin liikahti syvällä Perässä, ja Perä "pyysi anteeksi".


Vuoden 2012 epäromanttisin hetki: Myytinmurtajien Titanic-lautta-testi.

Myytinmurtajat-televisiosarjan pojat selvittivät, että sekä Rose että Jack olisivat molemmat voineet kellua saman puulautan varassa. Uppista.


Vuoden 2012 kansallinen epäonnistuminen: Sofi Oksasen jatkoaikatappio kirjallisuuden Nobel -kisassa

Niin lähellä, mutta silti niin kaukana oli Suomen toinen kirjallisuuden Nobel. Jyväskyläläiskirjailija ei vieläkään saanut patsastaan torille. Nobel-palkinnon voitti kiinalainen 莫言, jonka tyyliä luonnehtisin hallusinoivaksi realismiksi, jossa yhdistyvät kansantarinat, historia ja nykyaika. Suosittelen tuotannosta alkuvaiheilta Red Sorghum Clania, jota ei valitettavasti ole vielä suomennettu.


Vuoden epäurheilullisin voitto: HJK:n kahden pallon taktiikka

Kuten tunnettua, helsinkiläisjoukkueilla on pitkät perinteet erilaisessa vilunkipelissä. Otetaan esimerkiksi Otakar Janeckyn ilmiselvä korkea maila TPS:ää vastaan keväällä 1994. Tänä vuonna uusulvilalaisten perinne sai jatkoa, kun jalkapalloseura HJK teki maalin pelaten samaan aikaan kahdella pallolla. Ottelun tulos käytännössä ratkaisi mestaruuden Mursun jengille.


Vuoden 2012 epäteko:  EU:n saama Nobelin rauhanpalkinto

Ilmeisesti vuonna 2012 ei löytynyt niin yhtikäs ketään, joka olisi tehnyt koskaan elämässään mitään, mikä oikeuttaisi rauhanpalkintoon. Ainakaan mitään sellaista, mikä olisi vaatinut vaivaa ja rohkeutta ja uhrauksia. Koska Nobel-komitean herrat halusivat kuitenkin nähdä prinsessa Madeleinen antavassa iltapuvussa, joku piti palkita. Harmillisesti presidentti Barack Obamakin oli jo palkittu tekemättömästä työstä vuonna 2011. EU:n valintaan vaikutti muun muassa se, että EU oli ottanut toooosi rauhallisesti esimerkiksi Jugoslavian ja Kosovon sodat. "Meillä oli koulussa sellaisille tyypeille oma sanakin", Nobel-komitean nimettömänä pysytellyt sormi kertoi samppanjaa maistelleelle Ritva Tainolalle.


Vuoden 2012 epäkeksintö: iPhone5

Kukapa etelähelsinkiläinen mies ei maksaisi 700 euroa siitä, että vehjettä pidennetään parilla sentillä? Kaupan päälle uudessa versiossa on puikula muoto, lipsumista vähentävä uusi pintamateriaali (käytetään myös mummojen talvikengissä) ja kartat, joiden avulla ei löydä perille.


Vuoden epäselvä merkitys: "Tapa se!"

Harjaantumattoman korvaan saattoi kuulostaa siltä, kuin Jokerien valmennusjohto olisi antanut pelaajalleen käskyn vahingoittaa vastustajaa. Poliisi saikin ratkottavakseen lähes anneliauermaisen Onnenpyörä-tehtävän ("_uole!"). Todellisuudessa valmennusaitiosta huudettiin "alavilla mailla hallan vaara", mikä on suomen kielen kaunein lause. Kaikki tarpeellinen on sanottu jo aiheesta täällä.


Vuoden epähomovihamielisin teko, josta kuitenkin saatiin homovihamielinen teko: Miesten tanssiinhaku We Love Helsinki -juhannustansseissa.

Valtava heteronormatiivinen herne imeytyi seksuaalivähemmistöaktiivin nenään (ja ilmeisesti aivoihin asti) kesällä, kun We Love Helsinki -tapahtuman tiskijukka kehotti miehiä hakemaan naisia tanssimaan. Tämä törkeä provokaatio ja sitä seurannut vihaparinhaku sapetti suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden asialla olevia päiväkausia.


Vuoden epätuore metiailmiö Suomessa: Twitter

Se on vihdoin täällä, vaikka muualla se on ollut jo pitkään, eikä kukaan tiedä, mitä sillä tekisi! Kun luova luokka kyllästyi vauva- ja ateriakuvia jakaviin kotiäiteihin (toim huom: mitä muuta siellä veronmaksajien kustantamalla kolmen vuoden sapattivapaalla tekisi?), piti Facebookin tilalle keksiä jotain uutta. Twitter on todellisuuden taso, jossa hän-jonka-nimeä-ei-tule-sanoa hauskuuttaa miljoonapäistä seuraajalaumaansa. Hän-jonka-nimeä-ei-tule-sanoa on jo niin suosittu, että jopa Paavi joutui tulemaan Twitteriin. Twitterissä puhutaan omaa epäkieltä: "CAMA #BOOOM #talviylläri #ironia #maistelumenuu @ESbetting".

HUOM: Voit jakaa tämän bloggauksen Twitterissä painamalla sivun alareunasta löytyvää hiirenpaskan kokoista painiketta.

Vain elämää -levy: Irtoaako Katri Helenan sokka?

Vain elämää -tv-sarjassa eri sukupolvien muusikot esittivät toistensa lauluja ja halailivat. Tinkimätön kuvaus nyyhkivistä viihdetaiteilijoista sai jopa Helsingin Sanomain toimittajan pohtimaan kolmekymppisten sukupolven suhdetta ironiaan ja aitouteen. Tähän ei Arto Nybergin juontama Hotelli Sointu kyennyt.

Ohjelmassa esitetyistä tulkinnoista on koottu levy, joka on myynyt jo kymmeniä tuhansia kappaleita. Levyllä ylittyy genrerajat iskelmästä rokkiin ja suomiräppiin. On hykerryttävä ajatus, että runsas joukko eläkeläisiä soittaa nyt kotonaan Cheekiä.

Mutta onko tämä levy mistään kotoisin? Vain elämää -albumi sisältää reippaat kymmenkunta musiikkiesitystä, jotka olisi pitänyt yksiselitteisesti jättää tekemättä. Ensimmäiset neljä kappaletta (ks. alla) aiheuttavat silkkaa myötähäpeää. Onneksi tahti paranee loppua kohden.

Parhaiten toimivat ihanan Erinin ilmavat kantriversiot. Vasten auringon siltaa banjolla! Hidastempoinen Nahkatakkinen tyttö tavoittaa hienosti tekstin lakonisen alakuloisuuden. On ihmiset jättäneet narikan tyhjilleen.

Jonne Aaron - kajaalirockin Simo Silmu - on tehnyt kymmenisen vuotta rockpastisseja keskieurooppalaisille. Muiden esitykset hänen teollisista popkappaleistaan ovat täysin yhdentekeviä. Neumann edes yrittää kappaleessa Moment of our Love. Aaronin pianovetoinen tulkinta Kylmä ilman sua on ihan kohtuullinen. Satulinnasta Jonne on tehnyt aivan kamalan kaljanlanttausversion. Jukka Kuoppamäki kääntyisi haudassaan, jos kuulisi biisiään kohdellun näin. (Hetkinen...eihän Jukka Kuoppamäki ole kuollut.). Nylon Beatin Syytön sujuu Jonnelta joten kuten kelvollisesti.

Cheekillä on Bentley ja kattohuoneisto. Lauluääntä hänellä ei ole. Onneksi Jare Henrik Tiihonen malttaa vain sämplätä muiden kertosäkeitä sisään räpäytysversioihinsa. En kyllä tiedä, mitä Comptonin isot pojat tästä räpistä pitäisivät. Mutta jotain kotikutoisen viehättävää siinä on, että Cheekin mielestä Hakaniemi on Suomen Losi. Eli siitä propsit Kaduilla tuulee -tulkinnalle. Cheekin Puhelinlangat laulaa on näppärä ja svengaava r'n'b-tulkinta, melkeinpä levyn paras veto. Trendikkäästi siinä on 1920-luvun orkesterointia.

Kaijan Koon muovi-iskelmä ei ole maatunut mihinkään, vaikka Koon biisejä on kierrätetty karaokebaareissa parikymmentä vuotta. Sitkeitä ovat, perkeleet. Vaikka Kaija Koo on tulkitsijana maneerinen, hän osaa ainoan juttunsa. Koon Mennään hiljaa markkinoille on pyhässä yksinkertaisuudessaan koskettava, ihanan naiivi kuten alkuperäinen. Kappale ja tulkinta tuovat mieleen Maarit Hurmerinnan.

En tiedä, pitäisikö Nipan eli Neumannin versioista sanoa sanaakaan. Neumannin musiikillisesta nykytilasta kertoo karuimmin uutuussinkku Facebookissa, joka on varmasti tulevien vuosien radiokanavien "paskalistojen" vakiokamaa. Neumannin seitinohut ääni väräjää, ja kuulija jännittää, selviääkö Nipa kappaleet loppuun ollenkaan.

Jari Sillanpää on tämän levyn ylivoimaisesti paras laulaja. Ihmetyttää, miten tavattoman kehnoa laulua levyllä ylipäätään kuullaan. Onneksi Jartsa osaa, vaikken hänen makeilevasta laulutyylistään niin pidäkään. Miehen ääni on kuitenkin kohdallaan. Sillanpään lespaava ääntäminen vähän vain häiritsee, ja hän laulaa suomea vahvasti ruotsalaisella korostuksella. Se tekee teksteistä tahattoman koomisia. Ja Sillanpäälle osuu ainakin yksi levyn täydellisistä notkahduksista. Hänen versionsa Liekeissä-kappaleesta on jäykkää homodiskoa ilman liukuvoidetta. Kun Sillanpää laulaa, että "en oo feidaamassa"tekee mieli vain lopettaa kuuntelu. Tänään on bileet, kaikki sileeks? Ei, ei, ei Jari. Ei.

Suurimmat legendat viimeiseksi. Katri Helena -fanina teki vähän pahaa kuunnella Vain elämää -kokoelmaa. Katri Helena on kuin Kalaoja kuivalla maalla tällä levyllä. Onneksi Erin Vanha nainen hunningolla jolkottaa vaivattomasti ja pikkutuhmasti eteenpäin. En sano enempää, kun ei ole kauheasti hyvää sanottavaa.

Lopullinen arvio: "Varoitus: tuote ei sisällä ironiaa."

Vain elämää -levyn esittäjät ja kappaleet:

1.Katri Helena – Jos mä oisin sä
2.Cheek – Tinakenkätyttö
3.Neumann – Bum bum bum
4.Jonne Aaron – Satulinna
5.Kaija Koo – Vanha sydän
6.Jari Sillanpää – Sinä ja minä
7.Erin – Vasten auringon siltaa
8.Cheek – Kaduilla tuulee
9.Neumann – The Moment of Our Love
10.Katri Helena – Vanha nainen hunningolla
11.Erin – Vapaa
12.Jonne Aaron – Syytön
13.Kaija Koo – Mennään hiljaa markkinoille
14.Jari Sillanpää – Liekeissä
15.Cheek – Puhelinlangat laulaa
16.Katri Helena – Autiotalo
17.Jari Sillanpää – Nuoruus on seikkailu
18.Kaija Koo – Won't Let Go
19.Jonne Aaron – Kylmä ilman sua
20.Erin – Nahkatakkinen tyttö
21.Neumann – Anna mulle tähtitaivas

Verilöyly Foxilla

Viikonlopun kouluampumistapaus Connecticutissa käynnisti heti kiihkeän keskustelun Yhdysvaltojen aselainsäädännöstä. Keskustelu tosin on väärä sana, sillä vastakkaiset osapuolet lähinnä huutavat toistensa päälle. Mitä aselainsäädännöstä puhutaan aidan toisella puolella, todellisessa Amerikassa?

Seurasin viikonloppuna "punaisten osavaltioiden" mahtimedian Fox Newsin sivuilla kommentointia maan asepolitiikasta. Fox News on tunnetusti Yhdysvaltain oikeiston ja konservatiivien pää-äänenkannattaja. Fox Newsin keskustelupalstoilla käy muutamassa minuutissa selväksi, että Yhdysvallat todellakin on ns. kulttuurisodan myötä jakautunut kahteen arvoiltaan täysin vastakkaiseen leiriin. Fox Newsin palstoilla tavalliset amerikkalaiset haukkuvat kovin sanankääntein rannikko-osavaltioiden liberaaleja (uskokaa pois, heitä kutsutaan Foxin sivuilla paljon pahemmillakin nimillä). Foxin keskustelupalstojen perusteella kansalaisten mielestä syy Amerikan huonoon jamaan on jokin seuraavista: 1. Obama 2. Obama 3. Liberaalit 4. Saatana 5. "Obama on saatana". Edellinen ei ole liioittelua.

Fox Newsin kommenttiseurantani tarkoituksena ei ollut naureskella amerikkalaisten mielipiteille. Olin aidosti kiinnostunut siitä, miten amerikkalaiset keskustelevat aselainsäädännöstään välittömästi veriteon jälkeen. Aivan täysin epätieteellisesti kokosin alle useimmin näkemiäni väitteitä ja niiden perusteluja aseista ja aselainsäädännöstä.

"Aseet eivät tapa ihmisiä, vaan ihmiset tappavat ihmisiä." Yrityksiä tiukentaa aselakeja pidetään lapsellisina, sillä tappajahan on aina ihminen, ei ase. Samaan hengenvetoon todetaan, että jos kerran aseet kielletään, tulisi kieltää myös keittiöveitset, autot ja tiiliskivet, sillä niillä kaikilla saa ihmisen hengiltä.

"Aselakeja ei tule missään nimessä tiukentaa, sillä silloin kunnon kansalaiset ovat puolustuskyvyttömiä rikollisia vastaan." Toinen lukemattomat kerrat vastaantullut väite oli, että aseiden saatavuuden rajoittaminen johtaisi kansalaisten turvattomuuteen ja rikollisuuden kasvuun. Jos rehelliset kansalaiset luovuttavat aseensa pois, rikolliset pitävät kuitenkin omansa. Olisi siis mieletöntä rajoittaa kansalaisten aseenkanto-oikeuksia. Aseväkivalta tuntuu siis saavan amerikkalaiset aseistautumaan entistä vankemmin. Kiinnostus aseiden hankintaan kasvoi välittömästi Coloradossa kesäisen "Batman-ampumisen" eli Auroran joukkosurman jälkeen.

"Opettajat on aseistettava. Kouluihin on hankittava aseistetut vartijat. Kouluissa tulee olla asekätkö, josta koulun henkilökunta voi tarvittaessa hakea aseen ja puolustaa kouluaan." Yllättävin ajatusketju koski koulujen turvallisuutta. Vastaus koulujen turvallisuuskysymyksiin olisi siis aseiden lisääminen kouluissa ja opettajien kouluttaminen pysäyttämään tunkeilija voimakeinoin.

"Aseistamattomat kansalaiset eivät pysty vastustamaan valtion pakkovaltaa." Tämä väite juontaa tietenkin juurensa Yhdysvaltain itsenäistymiseen brittivallasta ja itsenäisten militia-joukkojen kykyyn puolustaa maataan. Nyky-Yhdysvalloissa tuntuu joissakin piireissä olevan vahva uskomus siihen, että "sosialistihallitus" pyrkii kaikin keinoin muuttamaan Yhdysvallat diktatuuriksi.

....

Usein kiinnostavinta keskustelussa on se, mistä ei puhuta. Keskustelupalstalla ei pitkällä tikullakaan koskettu siihen tosiasiaan, että tappaja oli päässyt vaivatta käsiksi tehokkaisiin, laillisiin aseisiin (ks. ensimmäinen väite). Ilmeisesti ampuja oli vienyt aseet äitinsä kotoa. Keskustelussa puhuttiin paljon enemmän siitä, kuinka rikolliset käyttävät laittomia aseita. Aseiden helppo saatavuus ei ole koskaan ongelma, sillä perustelujen mukaan "rikollinen tappaisi joka tapauksessa, jollakin tavalla". Tällaisessa  kohtaloajattelussa on lähes predestionaatio-opin piirteitä.

Yhdysvaltain mielenterveyspalveluiden tila nousi esiin vain aivan yksittäisissä kommenteissa. Ampuja oli "paha" tai "rikollinen" tai kyseessä oli "saatanan tekoset". On kuvaavaa, että entinen republikaanikuvernööri, nykyinen Fox Newsin kommentaattori Mike Huckabee valisti katsojia, että "kyseessä ei ole rikosongelma, aseongelma tai edes väkivaltaongelma, vaan syntiongelma." Huckabeen mielestä uskonnollisuuden ja jumalan poistaminen kouluista on tehnyt niistä verilöylyjen tapahtumapaikkoja. Kokonaan puuttui näkemykset siitä, että kyse voisi olla jostain laajemmasta ilmiöstä, jossa väkivallan syyt löytyvät paitsi tekijästä myös ympäröivästä yhteiskunnasta ja kulttuurista.

Silti pinnan alla kuohuu. Foxin palstoilla amerikkalaiset puhuvat ampumisvälikohtauksista edelleen mieluiten hullujen tekeminä traagisina yksittäistapauksina. Silti rivien välistä voi mielestäni lukea, että usko horjuu - väkivallantekoja on jo liian monta ja liian usein. Uutiskanava CNN:n verkkopalvelussa on kuvattu aikajanalla amerikkalaisissa kouluissa tapahtuneet väkivaltaisuudet aina vuodesta 1927 asti. Brittiläisen Telegraphin sivuilla on listattu vuonna 1999 tapahtuneen Columbinen verilöylyn jälkeiset joukkosurmat Yhdysvalloissa. Näiden perusteella tehty, täysin epätilastotieteellinen päätelmä olisi, että joukkosurmien kaltainen väkivaltaisuus on lisääntynyt. Meillä Suomessakin puhuttiin yksittäistapauksesta, kunnes ei enää kehdattu.

Zlatan, vilken skojare!

David Lagercrantzin hulvattoman hauska Minä, Zlatan Ibrahimovic (WSOY 2012) on elämäkerta ruotsalaisesta jalkapalloilijasta. Samalla se on kasvukertomus, viiltävä analyysi ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta ja sukellus huippu-urheilun ankaraan maailmaan.

Kirjan alkuperäinen nimi Zlatan är Zlatan kuvaa kankeaa suomenkielistä nimeä paremmin, mistä on kyse. Zlataneita on vain yksi, ja Zlatan tekee niin kuin häntä huvittaa. Lagercrantz on saanut vangittua kirjaansa zlatanmaisen tempon. Tuntuu kuin Zlatan istuisi vastapäätä ja selittäisi kädet heiluen elämänsä tapahtumia. Tämä on tosielämän veijariromaani.

Minä, Zlatan Ibrahimovic vahvistaa mielikuvaa Zlatanista ylimielisenä, oikukkaana ja kurittomana taiteilijasieluna. Silti tämän kirjan luettuaan muuttuu varmasti Zlatan-faniksi. Sillä Zlatan on myös oikeudentuntoinen, intohimoinen, välitön ja itsekriittinen kaveri. Ja kerrassaan valloittava hulivili, joka tykkää jalkapallon lisäksi autoista ja videopeleistä.

Kirjan Zlatan on yhtä suorasanainen kuin tosielämän Zlatan. Zlatan haukkuu niin epärehelliset managerit, huonolla asenteella pelaavat kollegansa kuin asioita vääristelevät toimittajat. Pahin loukkaus taitaa olla se, ettei Zlatan suostu kirjassa mainitsemaan erästä pelikaveriaan edes nimeltä. Yhtä vuolaasti hän jakaa kehuja niille joita hän arvostaa tai jotka ovat häntä jaksaneet. Onkohan kukaan puhunut Jose "The Special One" Mourinhosta yhtä kauniisti kuin Zlatan? Eniten Zlatan läksyttää silti itseään, jos peli ei kulje. Hän kerta kaikkiaan vihaa häviämistä.

Kirja on ollut Ruotsissa valtava myyntimenestys. Sen täytyy osaksi johtua siitä, että kirja on todellinen ryysystä rikkauksiin -tarina. Zlatan kertoo, kuinka Rosengårdin huonomaineisella alueella piti diivailla ja esittää coolia, sillä muuten kävi huonosti.  Zlatan puhuu suoraan juoposta isästään ja uupuneesta äidistään, joka huolehti jaksamisensa äärirajoilla lapsikatraasta, välillä kovinkin ottein. Rikkinäisen maahanmuuttajaperheen arki kansankodissa on ollut ankaraa. Zlatan ei säästele perhettään, eikä peittele sitäkään, että oli nokkela, mutta villi nuori, joka olisi helposti voinut joutua kokonaan pahoille teille.

Ruotsissa Zlatan on ollut jo vuosia superjulkkis, mutta Ruotsi tai ruotsalaiset eivät ole koskaan silitelleet maahanmuuttajataustaisen kaverin päätä. Juniorijoukkueessa kantaruotsalaiset vanhemmat pyytävät liian hyvin pelaajaa valmentajaa heittämään mamun ulos joukkueesta. Kun vaurastunut Zlatan haluaa ostaa talon "valkoiselta alueelta" käy selväksi, ettei hänen näköistä kaveria alueelle haluta. Suhde Ruotsiin kotimaana onkin Zlatanille kipeäntuntuinen juttu. Vaikka tekisi mitä, hän ei ole koskaan "oikea" ruotsalainen. Tositarinaa lukiessa unohtaa, ettei nyt ole kyse Jens Lapiduksen Tukholma-dekkareista.

Suomen ikiomaa Zlatania odotellessa voi lukea, miten ne ovat taas Ruotsissa onnistuneet. Tällä kertaa vielä melkein ilman ruotsalaisia.

Lopullinen arvio: Viidet huippukalliit nappikset.

Kirja-arvio David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimovic (WSOY 2012).

Kapitalismin lempeät kasvot

Sixten Korkman päättää taloutta käsittelevän kirjansa Talous ja utopia demokratian puolustuspuheeseen. 

Maailmanlaajuinen rahoituskriisi ja euromaiden velkakriisi ovat tehneet Aalto-yliopiston taloustieteen professori Sixten Korkmanista yhden Suomen tunnetuimmista talousasiantuntijoista. Korkmanin rauhallinen, jopa lempeä esiintymistyyli on vedonnut niin äiteihin kuin tyttäriin. Korkmanissa on sellaista vauraan setämiehen hiljaista karismaa, josta vain uneksitaan Kokoomuksen Nuorten Liiton laivaristeilyllä. Korkman sopisi yhtä hyvin lännenelokuvan vaiteliaaksi sankariksi kuin talousseminaarin avainpuhujaksi.

Korkman on vapaan markkinatalouden, talouskasvun ja järkevän taloudenpidon puhemies, mutta samalla vastavoima Björn Wahlroosin tai Matti Apusen kaltaiselle huikentelevalle ja härnäämisestä nauttivalle oikeistolaiselle. Välillä tosin epäilen, että ”pankkiiri Björn Wahlroos” on todellisuudessa edelleen umpivasemmistolaisen Björn Wahlroosin parodinen performanssi, kaikkien aikojen vedätys. Wahlroosin hahmo kun on jopa Maailman vahvimmasta Nallesta tuttua Johtaja Myyrää hassumpi kapitalistin karikatyyri.

....

Talous ja utopia (Docendo 2012) on Sixten Korkmanin tiivis ja yleistajuinen johdatus markkinatalouden toimintaperiaatteisiin ja peruskäsitteisiin sekä arvokeskusteluun, jota talouspolitiikasta Suomessa parhaillaan käydään. Alkupuheessaan Korkman kertoo kirjoittaneensa kirjan pian lukioikäiselle lapsenlapselleen. Korkman toivoo, että kirjaan tarttuisivat nekin, jotka talousaiheita yleensä karttavat.

Korkman on hyvällä asialla, sillä ihmisten ymmärrystä talouden toimintaperiaatteista tulisi syventää. Tämä tuli taas hiljattain mieleeni, kun muuan kuntavaaliehdokas kertoi, miten kunnissa voitaisiin välttyä niin kuntapalvelujen leikkauksilta kuin kunnallisveron nostolta. Hänen vastauksensa oli, että valtion pitäisi antaa kunnille enemmän rahaa. Yksinkertaista, rakas Watson! Luultavasti moni "tallouspolliittinen" baarikeskustelu olisi tasokkaampi kuin ennen, jos osallistujat olisivat Iltalehden lisäksi lukeneet Korkmanin kirjan.

Talous ja utopia on oppikirjamainen, mikä on sekä sen vahvuus että suurin heikkous. Hienoa on, ettei Korkman puhu talousjargonilla, vaan tekee asiat selväksi ymmärrettävällä suomen kielellä. Oppikirjamaisuus tarkoittaa samalla sitä, ettei kirjassa pysytään ns. pintatasolla. Juuri kun oltaisiin tulossa mielenkiintoisille vesille, siirrytään seuraavaan aiheeseen. Talous ja utopia sopisi parhaiten taloustiedon käsikirjaksi tai yliopiston ensimmäisen vuoden kurssikirjaksi. Korkman kirjoittaa napakasti, joskin aika kuivakkaasti.

Kirjan harmittavin puute on, ettei se lunasta nimensä odotuksia. Talouden utopioista kirjassa puhutaan kovin vähän, vaikka uskoisin Korkmanin tavoittelemaa lukijakuntaa nimenomaan kiinnostavan ero talousihanteiden ja reaalimaailman välillä. Korkman tyytyy toteamaan, että yhteiskunnassa on aina niukkuutta ja kaikille ei yksinkertaisesti riitä sitä kaikkea, mitä he haluavat. Kun jokin tarve tyydytetään, ihmiset keksivät nopeasti uusia. Ihmiselle ei tunnu ikinä riittävän se, mitä hänellä on, vaan pyrkii aina johonkin enempään. Alltid mer, aldrig nog, kuten Ruotsissa sanotaan. Tämä on ihmiskunnan siunaus ja kirous.

Käytännölle vieraita talousoppeja löytyy niin ideologisen kartan oikealta kuin vasemmaltakin laidalta, vaikka ihmisille jatkuvasti jankutetaan miten "rationaalista" ja "järkevää" jokin talousoppi on. Korkman kirjoittaa, että ekonomistit suhtautuvat keskivertokansalaista positiivisemmin markkinatalouden toimintaan ja näkevät siksi vähemmän tarvetta talouspolitiikkaan tai julkisen vallan säätelyyn.

Yksimielisyyttä talouspolitiikasta ei silti ole, vaan talousasiantuntijat näyttävät usein olevan hyvinkin erimielisiä siitä, miten jonkin ongelma tai kriisi tulisi ratkaista. Usein yksioikoiset ideologiset näkemykset vain verhotaan asiantuntijapuheen kaapuun. 1980-luvun Reaganin ja Thatcherin hallitukset innostuivat chicagolaisen koulukunnan talousopeista, jotka korostivat yksilön asemaa ja pientä julkista taloutta. Molemmissa maissa talous meni pahasti kuralle. Entisten sosialistimaiden Talous ei ole irrallaan politiikasta, eikä politiikka irti taloudesta. Välillä on niinkin, että periaatteessa hyvää tarkoittavat talousviisaat aiheuttavat suunnattomasti pahaa. Lähes aina talouskriiseissä eniten kärsivät kaikkein pienituloisimmat, jotka eivät ole kyenneet varautumaan huonoihin aikoihin.

....

Läpi kirjan lukujen aistin luterilaisen pohjavireen, jossa Korkman korostaa kestävän talouspolitiikan periaatteita. Eli ei voi syödä enemmän kuin tienaa. Lopulta jopa rokuliluotot on maksettava, yleensä kauhistuttavalla korolla. Valtiot eivät voi mennä samalla tavallaan konkurssiin kuin ihmiset tai yritykset, mutta kuten Kreikan tapaus osoittaa, velkaantuminen voi johtaa lopulta siihen, että rahat ovat kerta kaikkiaan loppu, ja uuden rahan lainaaminen muuttuu vaikeaksi.

Sekä julkinen talous että kotitaloudet ovat velkaantuneet hämmästyttävällä vauhdilla läntisissä maissa. Velasta on tullut vaurautta, eikä näin voi jatkua loputtomiin. Kreikassa ja Yhdysvalloissa ongelmissa on nimenomaan julkinen talous. Toisissa maissa kotitaloudet ovat pahimpia yli varojensa eläjiä. Hollantilaiset ja ruotsalaiset ottavat jo asuntolainoja, joista maksetaan pois vain korkoja. Meillä Suomessa kotitalouksien velka-aste on noussut nopeasti ja reippaasti 2000-luvulla.

Korkman puhuu demokraattista päätöksentekoa vaivaavasta "velkaantumisen vietistä", joka on levinnyt kaikkiin länsimaihin. Poliitikkojen ongelma on, että heidän on myytävä äänestäjilleen tuotetta, johon ostajilla ei ole nykyisellään varaa. Euroryhmän puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on osuvasti sanonut, että "tiedämme mitä pitäisi tehdä, mutta emme tiedä, miten tulisimme uudelleen valituiksi, jos tekisimme sen". 

Selvää on, että yli varojen syömiselle täytyy Suomessakin tehdä jotain. Arvostan, ettei Korkman kirjassaan vaadi hyvinvointivaltion ajamista nurin puskutraktorilla, mikä nyt tuntuu olevan ratkaisukeino kestävyysvajeeseen. Nuorten oikeistolaisten märkäkorvien puheessa hyvinvointivaltiosta on tullut lähes kirosana, vaikka historiallisesti pohjoismainen malli on osoittautunut onnistuneeksi keksinnöksi. Hyvinvointivaltio on lisännyt niin talouden tehokkuutta, kuin Suomen kilpailukykyä – tätä vain harvemmin muistetaan mainita. Hyvinvointipolitiikan ansiosta suomalaisilla on palveluita, joita suurimmassa osassa maailman valtiota voidaan vain kadehtia tai ihailla.

Kuten moni muukin, Korkman on aidosti huolissaan siitä, miten tämä suomalainen hyvinvointivaltio – muodossa tai toisessa – onnistutaan pitämään pystyssä, jos yhteiskunnan menot ovat jatkuvasti tuloja suuremmat. Tällaisiin kysymyksiin tulee ottaa kantaa demokraattisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. On hienoa, että Korkman päättää taloutta käsittelevän kirjansa nimenomaan demokratian puolustuspuheeseen.

.....

Poimin kirjasta vielä toisen ajankohtaisen aiheen, talouskasvun. Korkman käyttää painavan puheenvuoron talouskasvun puolesta. Korkman kirjoittaa, ettei talouskasvussa ole kyse vain aineellisen elintason kohoamisesta vaan hyvinvoinnin paranemisesta "lähes kaikilla mittareilla”. Odotettavissa oleva elinikä on noussut, lapsikuolleisuus on vähentynyt, koulutustaso noussut ja naisten asema parantunut, työajat lyhentyneet ja vuosilomat pidentyneet. Talouskasvu tekee mahdolliseksi ne palvelut, joihin hyvinvointivaltio perustuu.

Degrowth- ja leppoistamisliikkeitä Korkman pitää "harhaisina" sillä ne perustuvat liian yksituumaiseen käsitykseen siitä mitä talouskasvu todellisuudessa on. Kasvun määrää tärkeämpää on kasvun sisältö. Kun vaurastumme, emme osta entistä enemmän lanttua ja perunaa vaan pihvilihaa, älypuhelimia ja teatterilippuja. Mitä useampi jättäytyy oravanpyörästä pois, sitä vaikeampi yhteiskunnan (siis meidän) on maksaa vanhustenhuollosta, päiväkodeista ja muusta kivasta. Apusen puheelle degrowth-liikkeen itsekkyydestä on siis katetta. Korkman kirjoittaa: "Jos kaikki haluamme tehdä vähemmän työtä ja nauttia enemmän vapaa-ajasta, tulisi meidän myös sopia hyvinvointivaltion alasajosta tai ainakin voimakkaasta kutistamisessta. Muuten sen rahoitus ei ole pienevän veropohjan takia turvattavissa."

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, tunnistan degrowth-liikkeessä kaikuja Yhdysvaltojen teekutsuliikkeestä. Niissä molemmissa korostetaan yksilön oikeutta päättää omista tuloistaan ja menoistaan sekä otetaan etäisyyttä julkiseen valtaan ja yksilöä kahlitseviin yhteiskunnan normeihin.

Ongelmatonta talouskasvu lieveilmiöineen ei tietenkään ole. Korkman tunnustaa, että taloudellisen toiminnan sivuvaikutuksista aiheutuvat ympäristöongelmat ovat kasvava uhka planeetalle. Korkmanin mukaan ratkaisua ei tule kuitenkaan hakea kasvun kiroamisesta vaan sellaisesta politiikasta, joka muokkaa talouskasvua ympäristöystävälliseen suuntaan. Tällaisia keinoja ovat esimerkiksi korkeat päästöhinnat ja ympäristölle haitallisen toiminnan verottaminen. Tätä pohdintaa olisin mielelläni lukenut enemmänkin kuin vain muutamalla sivulla.


....

Talous ja Utopia on Korkmanin oloinen kirja, eli kiltti. Se antaa myös markkinavoimista hiukan turhan järkevän kuvan, mikä on taloustieteilijöiden helmasynti. Kuka tahansa kaduntallaaja voi havaita, että markkinatalous ei toimi niin kivasti kuin oppikirjoissa väitetään. Olisin kaivannut Korkmanilta ainakin näkemystä markkinoilla toimivien irrationaalisuuteen tai suoranaiseen moraalittomuuteen. Tapana kun on, että voitot yksityistetään mutta tappiot sosialisoidaan. Ahneus kuuluu markkinatalouteen, mutta politiikalla säädellään, kuinka on lupa toimia.

Talous ja utopia olisi voinut näinä vaikeina (anteeksi, haasteellisina) aikoina pureutua niihin epäoikeuden kokemuksiin, joita kvartaalikapitalismi, Nalle tai jälleen käynnistyvät yt-neuvottelut herättävät ihmisissä. Kun kansalaisia patistetaan mukaan taloustalkoisiin, monien kokemus on, että näissä talkoissa huhkii vain tavan väki, kun osa porukasta istuu jo tauolla mussuttamassa makkaraleipää.

Lopullinen arvio: Kolme Goldman Sachsin kohokuvioitua käyntikorttia.
Kirja-arvio Sixten Korkman: Talous ja utopia (Docendo 2012)

Muse - tyhjän tuuttauksen ruhtinaat

Muse: The 2nd Law.

Freddie Mercuryn mojoa ei voi matkia. 

Pidän avaruusaiheisesta rockista: lasersäteistä, kahelista falsettilaulusta, hopeisista foliovermeistä, hulluista kampauksista ja sinisestä meikistä. Ylitsevuotava paatoskin toimii sopivasti annosteltuna. Musen musiikin pitäisi siis olla kuin tehty minulle.

Valitettavasti Muse on jättänyt minut aina kylmäksi. Sen kappaleet tuntuvat loputtomalta tuuttaukselta ilman suvantoja ja siksi myös ilman kunnon kliimakseja. Tunnustan, että olen kuunnellut Musea ahkerasti viimeksi Absolution-albumin (2003) aikoihin. Silloin Muse oli mielestäni kevytversio Radioheadista, joka oli jo tuolloin liikkunut muihin maisemiin musiikissaan.

Ennakkoluuloistani huolimatta annoin The 2nd Law -levylle aidon tilaisuuden vakuuttaa minut. Eihän mikään ole hienompaa kuin löytää hyvä, uusi brittiläinen rocklevy! Koska olen kuunnellut aivan liikaa poplevyjä, kaikki uudet levyt tuovat aina mieleeni mieleen jonkin jo aiemmin (ja yleensä paremmin) tehdyn albumin. Musen The 2nd Law on sisustettu monilla kertaustyyleillä. Tulos on kummallinen aikamatka 1980-90-lukujen taitteeseen. Panic Station palauttaa päähän liki unohtuneen INXS:n. Kevyesti rullaava Animals on kaivattu hengähdystauko levyllä, ja muistuttaa lopunajan Pink Floydista.

Eniten yhtye kuulostaa kahdeksankymmentäluvun puolivälissä voimansa tunnossa olleelta Queenia. Kuunnelkaa vaikka Big Freezen brianmaymäistä kitarointia. Vaikken ole mikään 80-luvun Queenin tuotannon erityinen ystävä, noilla levyillä oli paljon todella hienoja ralleja. The 2nd Law'n kappaleet ovat sen sijaan enemmän äänimattoja kuin teräviä popkappaleita, ja esimerkiksi Madness tai Survival olisivat vasta laulun raakileita Queenille. Isosti tuotettuja, pienesti kirjoitettuja. I'm Going Slightly Mad tai I want to break freen kaltaista kymmenen pisteen popvetoa tällä levyllä ei ole, vaikka Muse haluaa niin uskotella. Tämä on hyvä muistutus siitä, että pompöösissä kaheliudessaan Queen oli myös joukko erinomaisia biisinikkareita. Hiukan liiankin avonaisten trikoiden alla Freddie Mercuryllä oli hurja mojo.

Soitto Musella kulkee, mutta laulaja Matt Bellamy on sävytön. Hän vetää koko ajan täysillä, ja koko ajan tasapaksusti. Bellamyn mukahuikentelevassa laulussa ei ole mitään David Bowien kohtalokkaasta, taitavasta teatraalisuudesta tai Freddie Mercuryn oopperallisesta suurieleisyydestä.

Kaiken paatoksen jälkeen The 2nd Law jättää laimean maun. Tämä on avaruusrokkia, jota voi käyttää tukkashampoomainoksissa tai jolla myydään viihde-elektroniikkaa. Ei olekaan mikään ihme, että Muse teki kappaleen olympialaisiin. Vaaraa, hörhöilyä ja huumoria näistä kappaleista on vaikea löytää, mikä on harmi, sillä Musen esikuvien tuotannossa näitä kaikkia aineksia oli juuri sopivassa suhteessa.

Muse on väliinputoaja modernissa brittiläisessä rockissa. Se ei ole yhtä melodinen kuin Radiohead, ei yhtä sentimentaalinen kuin Coldplay. Siinä ei ole Blurin kulmikkuutta eikä Oasiksen munahikeä. Eikä se ole millään lailla niin hip kuin uusi tulokas Metronomy. Silti Muse taitaa olla Englannin tämän hetken suurin bändi yhdessä Mumford & Sonsin kanssa. Se kertoo enemmän brittirockin suvantovaiheesta kuin Musen mahdista. Englanti, me odotamme.

Lopullinen arvio: Puolitoista pilleriä majuri Tomin lääkekaapista.

Levyarvio Muse: The 2nd Law.

Pieni itsenäisyyspäivän julistus

Minun Suomeni on pikemmin pragmaattinen kuin fantastinen. Jos minun Suomeni olisi kirja, se olisi Juha Seppälän romaani, ei maabrändityöryhmän raportti. Minun Suomeni on kansanvaltainen, se on oikeusvaltio, se on epämuodikkaasti hyvinvointiyhteiskunta. Minun Suomessani hallitus voi olla tylsä, muttei pelottava. Minun Suomessani saa olla eri mieltä, mutta asiat ratkaistaan puhumalla. Minun Suomeni on niin tasa-arvoinen, että Sibeliuskin on saunassa Janne vaan.

Minun Suomessa isoista asioista päätetään porukalla, mutta muistetaan, että ihmiset osaavat ajatella ja valita itse. Minun Suomessani kaikkea ei tarvitse kieltää.

Minun Suomeni on vapaa.

Minun Suomessani jonkun mielensäpahoittaminen ei tarkoita, että muiden pitäisi sensuroida mielipiteitään. Minun Suomessani sananvapaus ei anna oikeutta halveksia ja loukata toisia. Minun Suomessani kuiskataan enemmän kuin huudetaan. Minun Suomessani pussaillaan.

Minun Suomessani saa olla olla hetero, homo, uskis, tiukkis, jäykkis, hullu, paksu, kansantanssija tai savolainen. Minun Suomeni kuuluu myös metsien miehille ja punaisten lyhtyjen naisille. Minun Suomeni perivät hiljaiset. Minun Suomessani jokainen ihminen on laulun arvoinen.

Mutta kesäkeitosta tai kanteleen soitosta ei kenenkään tarvitse tykätä.

Minun Suomessani yhdenkään lapsen ei tarvitse pelätä äitiä tai isää. Minun Suomessani lapset uskaltavat kävellä kouluun, pelata yömyöhään pipolätkää puistossa ja pyöräillä yksin kotiin. Minun Suomessani yksikään aikuinen ihminen ei sylje eriväristä lasta kasvoille metrossa. Minun Suomessani jokaisesta lapsesta voi tulla ihan mitä vain.

Minun Suomessani jokainen pääsee varallisuudesta riippumatta kouluun, sairaalaan ja oopperaan. Minun Suomeni pitää huolta, kun ihmisen voimat uupuvat. Minun Suomessani jokainen ihminen saa kuolla arvokkaasti. Paukkupakkasella niin juhliva herra kuin juhliva narri otetaan putkaan lämmittelemään. Minun Suomessani uskaltaa liftata mustaltamaijalta kyyti kotiin.

Minun Suomessani saa perustaa yhtiön olematta riistäjä. Minun Suomeeni mahtuvat uusi videopeliyritys ja vanha mummo. Minun Suomessani saa menestyä ilman kateutta, ja paiskia töitä niin paljon kuin jaksaa. Minun Suomessani hävetään ihmisiä, jotka puhuvat "heikommasta aineksesta". Minun Suomessani onnekkaat muistavat, että epäonnekkaitakin on. Minun Suomessani heikompaa autetaan. Minun Suomessani ketään ei jätetä taakse.

Minun Suomeni on karvas tappio Ruotsille jääkiekossa. Se on keihäsfinaalin seuraamista kädet puuskassa, pieni toivonkipinä salaa sydämessä leimuten. Minun Suomeni on hassu tuuletus. Minun Suomessani rallikuskit puhuvat vähän mutta tankeroenglantia. Minun Suomessani langenneetkin sankarit ovat sankareita. Pasila, Porilaisten marssi.

Minun Suomessani suusta pääsee helpommin kirosana kuin kiitos, mutta perkele yritetään nyt edes.

Minun Suomeni on häpeilemättä suomalainen. Minun Suomeni ei pyydä anteeksi, että se kannattaa länsimaisia arvoja ja demokratiaa. Minun Suomeni on sivistynyt, vapaamielinen ja maallistunut. Minun Suomessani ketään ei silvota, kivitetä eikä pakkonaiteta. Minun Suomessani jokaisen henkilökohtainen vakaumus ja usko ovat aina kunnioituksen arvoisia.

Minun Suomessani ukot ja akat voivat olla keskenään ihan missä vain.

Minun Suomeni ei ole impivaaralainen. Minun Suomessani ruuhkabussissa istuu värittömiä ja värillisiä ihmisiä, ja kaikkia harmittaa sää. Minun Suomeni on itsevarma, mutta se ei ole omahyväinen ja itseriittoinen, sillä se tietää, ettei kukaan pärjää yksin. Minun Suomeni ei kulje maailmalla takki auki hurskastelemassa. Minun Suomeni on edelleen maailmanpolitikan lääkäri, ei tuomari. Minun Suomeni ei laita päätä pensaaseen maailman pahuudelta. Minun Suomeni auttaa rajojen ulkopuolellakin.

Minun Suomeni tuntee menneisyytensä ja luottaa tulevaisuuteensa.

Minun Suomeni on maailman onnistunein valtio. Minun Suomeni on maailman paras maa. Minun Suomessani ei tarvitsisi valittaa niin paljon. Minun Suomestani kannattaa olla aikas ylpee.

Ei oikein mitään kaikesta

Elämän tarina on kuin elokuva, josta ei tunnu löytyvän yhtenäistä juonta, ennustettavuutta, onnellista loppua tai mitään opetusta, Esko Valtaoja kirjoittaa uudessa tietokirjassaan, joka kertoo vaatimattomasti kaikesta.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja.

Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaojan Kaiken käsikirja (Ursa, 2012) on hänen omien sanojensa mukaan yritys "tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä". Väite on valtaojamaisesti puoliksi kieli poskessa kirjoitettu, vaikka Kaiken käsikirjan luvut ovatkin komeasti nimettyjä kuten Todellisuus, Ihminen, Elämä ja Historia. Noin parinkymmenen sivun mittaisissa luvuissa Valtaoja yrittää ottaa haltuun valtavia kokonaisuuksia. Se on kuin työntäisi norsua Sisu-pastilliaskiin.

Kirjan ensimmäisissä luvuissa Valtaoja kuvaa todellisuutta ja sen luonnetta luonnontieteellisen maailmankuvan tietämyksen pohjalta. Nämä luvut ovat kirjan parasta antia. Tosin todellisuuden luonteesta ja luonnonlaeista Valtaoja on kirjoittanut paljon perinpohjaisemmin kirjoissaan Kotona maailmankaikkeudessa (2001) ja Avoin tie (2004). Joka tapauksessa komeita oppirakennelmia rakentavat, empiriaa ja kokemusperäistä tietoa kavahtavat kirjaviisaat saavat Valtaojalta jälleen kerran satikutia. Valtaojaa toteaa David Humen hengessä sellainen ajattelu on pelkkää "viisastelua ja harhaluuloa". Eli postmodernistit ja diskurssi-intoilijat sytyttänevät tälläkin kirjalla saunan pesää.

Kirjan viehättävin luku on omistettu elämälle. Se on niin mielikuvituksekkaasti polveilevaa ja ajatuksia herättävää tekstiä, että olisin toivonut Valtaojan kirjoittaneen aiheesta kokonaisen kirjan. Kuka muu kuin Valtaoja ehtii Aila Meriluodosta ja antiikin Kreikasta Mussoliniin ja avaruusolentojen olemassaoloon kahdessa sivussa – ajatuksen katkeamatta!

Elämän tarina on Valtaojan mukaan "kuin elokuva, josta ei tunnu löytyvän yhtenäistä juonta, ennustettavuutta, onnellista loppua tai mitään opetusta". Se, että ihminen tälle siniselle planeetalle kehittyi, tuntuu nykytiedon valossa olevan kerrassaan ihmeellinen oikku. Kiehtovia ovat myös Valtaojan pohdinnat elämän monimaisuudesta. Elämä on niin ihmeellinen ilmiö, ettei sitä ole saatu edes kunnolla määriteltyä. Jopa raja elollisen ja elottoman välillä on häilyvä. Montako atomia, kidettä tai molekyyliä tarvitaan, että jokin muuttuu "eläväksi"? Mitä jos supertietokoneet yhtenä päivänä kehittävät itselleen tietoisuuden? Onko muuli elävä, vaikkei se pysty lisääntymään (mikä on yksi keskeisiä elämän määritelmiä)? Ovatko virukset eläviä, kun ne pakottavat elävät organismit tekemään kopioita itsestään?

Ja tiesittekö muuten, että seksiä planeetallamme harrastettiin ensimmäisen kerran vasta 1 200 miljoonaa vuotta sitten? Tai että maapallon ensimmäiset penikset kehittyivät panssarikaloille noin 375 miljoonaa vuotta sitten. Hyvä tietokirja sisältää aina hupaisaa, mieleen jäävää nippelitietoa – tai tässä tapauksessa pippelitietoa – jota voi myöhemmin kertoa omana juttunaan kiusaantuneelle pöytäseurueelle.

.....

Kun Valtaoja siirtyy kirjan puolivälissä kosmoksen ilmiöistä inhimillisiin ilmiöihin, kirjan taso notkahtaa ikävästi. Tähtiteleskoopin päästä näkee paremmin taivaalle kuin maan pinnalle. Viimeiset sata sivua, joissa käsitellään ihmisen historiaa, yhteiskuntajärjestelmiä, moraalia ja uskonnollisia kysymyksiä tuntuvat enemmän professorin omalta fundeeraamiselta kuin jäsennellyltä kuvaukselta näistä ilmiöistä. Nämä luvut ovat Valtaojan lastuja, jotka eivät ehkä olisi tulleet julkaistuksi, ellei Valtaoja olisi suosittu eli myyvä tietokirjailija.

Kaiken käsikirjan perusteella Valtaoja tietämys osasta kirjoittamistaan asioista tuntuu kovin pintapuoliselta ja näkökulmat sattumanvaraisilta. Valtio-opin perusopinnot suorittanut nuorukainen kirjoittaisi esimerkiksi oikeudenmukaisuudesta todennäköisesti sekä intohimoisemmin että syvällisemmin kuin arvostettu avaruustähtitieteeen professori. Asiaa ei auta, että Valtaojan kirjoitustapa on jutusteleva, kuin istuisi ongella hänen kanssaan korkeana kesäpäivänä. Valtaojan aiemmissa, mainioissa tietokirjoissa tällainen kertomistyyli toimii, sillä tavoitteena on selittää vaikeita luonnontieteellisiä asioita kotoisasti ja helppotajuisesti. Kaiken käsikirjassa lause hiertää pahasti. Kun lukija huomaa, että asiaan ei päästä kovin syvällisesti, kirjoitustyyli saa kaiken vaikuttamaan laiskanpulskealta. Että tulipa nyt tällaisiakin ajateltua laiturin nokassa.

Kun yrittää sanoa jotakin kaikesta, ei välttämättä tule sanoneeksi juuri mitään. Se on Kaiken käsikirjan perustavanlaatuinen ongelma. Valtaoja kirjoittaa, kuinka renenssanssinero Leonardo da Vincin sanotaan olleen viimeinen ihminen, joka kykeni tietämään kaiken, mikä oli tietämisen arvoista. 1700-luvulla ranskalaiset valistusmiehet kokosivat tietosanakirjan Encyclopédie (ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers), johon oli tarkoitus koota kaikki olemassa oleva tieto. Parisataa vuotta myöhemmin Wikipedia tappoi nahkakantiset sanakirjat. Yleisteoksille on silti kysyntää, kunhan näkökulma on tarpeeksi omaperäinen. Kaiken käsikirja on puristettu Twitter-käyttäjän keskittymiskyvylle sopivaksi, ja se on taidonnäyte kirjoittajan kyvystä tiivistää sanottavansa todella suurista asioista. Tietokirjana se ei valitettavasti ole kovin kummoinen.

Kirja-arvio Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja (Ursa, 2012).

Lopullinen arvio: Kaksi jallua Kosmoksessa.