Pyssymiehet paskaduuneissa

Elämä on sattumanvaraista ja päämäärätöntä – yksi laukaus, ja kaikki ihmisen ajatukset ja unelmat ovat iäksi sammuneet. 

Eastwooding voisi nettikielessä tarkoittaa ankaraa oikeudenpitoa, mutta vuonna 2012 se merkitsee tyhjälle tuolille höpisemistä. Kalpea ratsastaja, nimetön Muukalainen, hra Ruoska muuttui yhdessä yössä viimeisestä villin lännen ikonista sekavia jorisevaksi vanhukseksi. Herra Eastwood, tulkaa pois sieltä republikaanien puoluekokouksesta, Te olette ihan sekaisin siellä!

Nyt jos koskaan on siis hyvä hetki kirjoittaa jotakin edes puoliksi asiallista Amerikan preerioilta. Paikasta ja ajasta jossa miehet laukesivat kuudesti, mälli syljettiin saluunan kuppiin ja vyönsoljet olivat biisonin pään levyisiä.

Patrick deWittin Sistersin veljekset (Siltala 2012) on Kalifornian kultakuumeen vuosiin sijoittuva veijaritarina Charlie ja Eli Sistersistä. Veljekset ovat “hired guns”, siis palkkatappajia ja ongelmanratkonnan yleismiesjantusia. Charlie on viinaan ja naisiin menevä öykkäri, Eli maailmaa ihmettelevä pullukka, joka on veljensä vanavedessä ajautunut pyssyhommiin. Veljekset ovat paatuneita murhamiehiä, mutta eivät sielultaan pahoja, työtähän se on tappaminenkin, jos joku siitä maksaa. Tai niin veljekset ainakin perustelevat ammatinvalintaansa.

Tarina käynnistyy, kun veljekset saavat Kommodorina tunnetulta kiholta tappomääräyksen Herman Warm -nimisestä miehestä. Syytä ei kerrota, veljesten on vain lähdettävä Oregonista aina Sacramentoon asti. Yllätyksellisiä juonenkäänteitä ei tässä kannata paljastaa, mutta matkalla ammutaan niin ihmisiä kuin hevosiakin. Tarinan kuluessa veljekset alkavat epäillä, ettei harmittomalta vaikuttava Warm ole ansainnut luvattua lyijyhoitoa, ja Eli alkaa käydä yhä suurempaa sisäistä jaakobinpainia. Villin lännen tyyliin liittolaissuhteita luodaan ja rikotaan.

Tunnustan, etten ole juurikaan lukenut lännenkirjallisuutta enkä siis tunne genreä. En osaa sanoa, edustaako deWittin romaani jotain lännenkirjallisuuden haaraa. Lapsena ahmitut Lucky Luket eivät taida ihan riittää asiantuntemukseksi, ja Mustanaamio-lehdessä olleet Blueberryt hyppäsin aina yli. Lännenelokuvia olen kuitenkin rakastanut siitä asti kun niitä lapsena sai katsoa isovanhempien mökillä yömyöhällä. (Vaadinkin tässä samaan syssyyn, että Kuukauden western on palautettava TV Kakkoselle!). Sistersin veljekset ei matki mitään tällaista klassista eeppistä westerniä, jossa kanjonit aukeavat panoraamana katsojalle ja jossain kaukana horisontissa kohti ratsastaa John Waynen tai Eastwoodin esittämä vaitelias sankari. Se ei myöskään ole kirjallinen versio HBO:n Deadwood-sarjasta, jossa käytiin ankaraa arkista selviytymistaistelua mudan ja pölyn keskellä.

Enemminkin Sistersin veljekset on koominen seikkailukertomus, joka tuo mieleen – kummallista kyllä – Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -romaanin. Veljekset ovat pohjimmiltaan kaksi suureen maailmaan heitettyä toopea, jotka melkein oivaltavat jotain syvällistä elämästä kadottaakseen sen jo seuraavassa hetkessä. Matkallaan he kohtaavat kummallisia näkyjä: tienposkeen jääneitä ruumiita, itkevän vaeltajan, hylätyn lapsen, karhuja ja enemmän tai vähemmän surkuhupaisia konnia. Kulta-aarteita löydetään ja menetetään, piikatytön rakkauskin on häilyväistä.

Kaiken yllä leijuu tietty absurdius: humoristiset sattumukset ja mustin tragedia asettuvat vierekkäin. Elämä on sattumanvaraista ja päämäärätöntä – yksi laukaus, ja kaikki ihmisen ajatukset ja unelmat ovat iäksi sammuneet. Väkivallan deWitt kuvaa peittelemättä, nopein lausein. Kalloja ja hampaita halkaistaan, ja verta roiskuu. Sujuva teksti ja tapahtumien vyöry pitää otteessaan, ja romaani on kiirehdittävä loppuun. Ja aitoon lännentarinan tyyliin loppuratkaisu on sekoitus puhdistavaa väkivaltaa ja sentimentaalisuutta.  

Lopullinen arvio: Kolme savuavaa Coltia. Hauska, hurja ja mukaansatempaava lännenseikkailu.