Vuoden turkulainen 2013

Salskeita vintage-turkulaisia.

Siäl o internetis käynnis äänestys misä sä voit äänestä vuade turkulaist 2013. Täsä on mun varjolista pokaalin saajaks. Jokasel on tiätty oikeus oma miälipitese.


Matti ja Teppo

Kyl Matin ja Tepon pitää olla kaikil listoil. No he ova tavallas kaks eri henkilöö, mut aina joka paikas yhres ni mä laske heijät yheks kaveriks. He laulaki vaan yksäänisest, ei ol mittä stemmoi tai semmosi. Teppo on se ketä aina luulla Matiks, ja Matti luulla Tepoks. Mun muistisääntö on seuraava: Matti o se isopäisempi vaik Teppo o bändin aivot. Sit on viel Seppoki, hän on Auranlaakso Pavarotti. Mut hänest toisel kertta.


Karita Mattila

Karita o Turu Rihanna. Hän laulaa isosti ja hänel on kamalan piänt rätti ain pääl ku hä esiinty.


Lola Odusoga

Lola o oikke monilahjakkuus, melke universumi kaunein, radiopersoona ja kiinteistövälittäjä. Ja aina kauhia ilone. Meil o ylipäätä Turus vaan pari rasisti, yks partasuu ja sit semmone Siitoime Pekka. Jälkimmäine oli näis Nazisin taisteluis mukan, mut hänel maistus tosissas kuppi ja siihe hän kuoliki, sai hjerttaslaaki tai jottai. Mummiälest meil ei Turus muuteka olla mittä rasistei, sä saat olla just semmone ku sä ole, kunha et kannata Jokerei tai näit muit roistoi ku teke maalei filunkipelil. Meil oli piänen Turus semmone yänmusta lääkäriki, ja yks mun kavereist alko itke ku joutu kerra valkosel lääkäril ku hän oli aina nähny vaan musta lääkäri. Määki kävin täl tummal pojal joskus ku mul oli jatkuvaste korvatulehduksi. Sen takia mä en tykänny sukeltamisestaka. Vaik saatto se johtu siitäki, ettemmä oppinu uima ku vast koulus. Me olla muuteki kansainvälisi, Turust saa Suame parha kepapi, mut kiinalaist kehotan välttämä, siin o voitu käyttä jyrsijöi ja kotieläimi raaka-ainen.


Toriparkin kannattajat / vastustajat

No täsä saa jokane valita, kumpa porukka halu kuulu. Toise haluais rakentaa torin alle kauhia kalli savimontu ja täyttä sen sit autoil. Tätä he kutsuva kaupunkikultturi kehittämiseks. Ja nää toise haluais perusta liito-oravil pesäpuit Hansa-kortteli. Sitkei he ovat kummakki, sitä mä tavallas arvostan, vaikkei sii mittä järke olekka.


Jethro Rostedt

Kamalast kiinteistövälittäji mu listal. Jethro edusta semmost perus turkulaist suupliikkimiäst noi yleisest. Nyt hän on laihduttanu, ni mä en sit tiädä onk hä enä hauska. Mikko Kiviselhä kävi nii et ku hä laihtu hän muuttu kauhe vakavaks. Mun puolest jokane saa olla pikkasen pläski kuha ei tuu Finnari kones viäre istuma eikä käytä stretsihousui Papa Joel.

Juhani Tamminen

Täsä on kyl kerta kaikkia uskomato kaveri, entinen Tepsin kapteeni, Aurinkokuninkas, kirjailija ja nykyne TuTon valmentaja. Hän jaka miälipitei rohkeil lausnnoil ja rohkeil kretongeil. Hänes o kisapukeutumise perusttel vähä semmost dandynki vika, enkä mä tarkota Ilkka Lipsast. Jokku pitä Tami vähä suuruudehullun, mut täyty antta tunnustust et hän o saanu mun suasikkijoukkuen TuTon kaupunkin puheaiheks. Kyl semmosta pittä arvosta, se on niinku "hai energi, hai peioff". Kupittal nähä taas, ku Tepsi purotetta liikast.


Teemu Selänne

Käsi ylös, ketä tiäs et Teme on syntyjäs turkulaine! Emmä sunkka tämmösest valehtelis! Oha hänes semmost ikuse pelimiähen vikka ja rakastaja raukiat silmät, et siit jo vois päätellä turkulaiseks. Yhen mun tutun miälest hän o "siliäposkine Kipprusovi". Ens kevään Teme lopetta Stänli kappi ja muutta Portsa.


Aku Hirviniemi

Teknisest ottae Aku ei ole turkulaine laisinkka. Mut hän o tehny pyyteetönt tyätä Pöllölaaksos länsisuamalaisten hyväksi. Ensi oli tämä frouva Marja Tyrni ja sit vuoden seksihahmo Samppa Linna, ketä laske luikuri Putoukses. Vaik se pitä sano, et ei toi Samppa Linna mikkä liioteltu hahmo ole, tavallisen kesäiltan ku mene Edisoni siin Linnankadul, niin siäl o isoekost ukko kiakon kokone mälli suus kehumas ittens. He ova näit kaverei ku aja Donna edes isäs venel pilluralli ilma rihmakiärtämä.


Jori Sjöroos

Kyl mun täyty nosta täl listal maan johtava lauluntekijä. Sööruusi o siis tämä PMMP:n flikkoje taustakaveri, vähä niinku turkulaise kevye musiikin raunopuolimatka. Meil o kovi laulukirjottaji muutenki kasapäin Varsinais-Suames, niinku esimerkiks Turkka Mali, Jukka Alihanka ja Mäkelän Esa.


Kalle

No hän o allekirjottane kavereit, mut jonkinlaine paikallinen hahmo kuiteski. Jotku sano et sketsihahmo. Hän kannatta Tepsi, kokoomust, tykkä purjehti ja rehvastele yhtenäs mut sydä o silkka kultta. Et hän on sil taval turkulaisen perikuva. Olis sitä paitsi niimpal hiano, jos tuntis Vuoden turkulaise henkilökohtasest. Mä en tunne ku yhe Turu Flika, hänekki huanosti.

.......

Jaa täsä nä ny oli, emmä tiädä olik tästä teil mittä ilo, tai kui hyvä tämä oli. Ei mut äänestäkä, mä lähe iltapaserul. Toritytöil terveisi, mä tulen taas kesäl osta kirsikkatomatei teilt.

PS. Nyt te kaik kysytte et "misäs Tauski o?". Mut hänel o must nii ikävi kommenttei naisist et emmä lähe semmosi kaverei kehuma. Se häne hittis Sinä vain on kyl hyvä slovari vaikke mä tanssikka ku Ressun hitait. Ja sillonkis mä ole yleensä yksi koton ja piänes maistis.

Django verellä soi

Herkkää vatsaani kouraisi, kun kuulin Quentin Tarantinon käsikirjoittavan ja ohjaavan lännenelokuvan nimeltä Django Unchained. Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa olen näet alkanut inhota Tarantinon filmejä.

Tarantinon edelliset elokuvat Kill Bill 1&2, Deathproof ja Inglorius Basterds ovat visuaalista sillisalaattia, jossa täysin yhdentekevät ihmisen karikatyyrit tekevät toisilleen väkivaltaa. Muutamia hienoja kohtauksia lukuun ottamatta ne ovat kammottavia tekeleitä. Jopa niiden ääniraidat ovat täynnä sattumia, vaikka moni vaalinee ajatusta Tarantinosta erehtymättömänä leffatiskijukkana. Niin, mitäs biisejä siinä Death Proof -albumilla olikaan...?

Tarantinon sanotaan tekevän "elokuvia elokuvista". Koko 2000-luvun hän on leiponut kakun samalla, ennalta-arvattavalla tavalla. Hän valitsee b-elokuvagenren ja tekee sen pohjalta oman versionsa, jossa hyödyntää lajityypin kliseitä ja konventioita. Tarantinoa katsoessaan jokainen voi tuntea olevansa leffasnobi, mikä saattaa olla yksi hänen suosionsa perimmäisistä syistä. Tarantino harrastaa eräänlaista leffakannibalismia. Hän ahmii b-luokan elokuvia tehdäkseen a-luokan elokuvan. Tarantinolla on ilmiömäinen kyky tehdä valikoitunutta makua vaativista pulp-aineksista kiiltäviä, suurta yleisöä miellyttäviä kassamagneetteja.

Suurin ongelmani Tarantinon tuotteiden kanssa on, että hänen uusimpien elokuviensa henkilöt ja heidän kohtalonsa eivät liikuta minua millään lailla. Ne ovat tyylissään niin itsetietoisia, jopa omahyväisiä, etten osaa keskittyä itse tarinaan. Taidan vain olla liian tosikko nauttiakseni tarantinolaisesta lajityyppivirnuilusta, jossa katsojalle vinkataan koko ajan silmää. Kun katsojana minulle muistutetaan jatkuvasti, että nyt ei ole tosi kyseessä, koko elokuvan luoma illuusio tuntuu yhdentekevältä. Itse haluan mennä elokuvateatteriin kuin taikapiiriin. Haluan salin pimeydessä eläytyä, jännittää, iloita ja surra. Elokuvissa saa vapaasti tuntea pikkupoikamaista riemua räjähdyksistä, takaa-ajoista ja siitä, kuinka paha saa palkkansa epäeettisellä tavalla. Elokuvissa haluan uppoutua mielikuvitusmaailmaan, en seurata leffaintoilijan leikkisiä viittauksia. Tarantinon myöhäisemmillä elokuvilla on mediatutkimuksen opiskelijan kolkko sielunmaisema. Tai sitten vain nautin enemmän Suuren pakoretken (1963) ja Rautaristin (1977) kaltaisista aidosti rehvakkaista sotaelokuvista kuin Inglorious Basterdsista.

Tarantinon 1990-luvun elokuvista pidän edelleen. Ehdoton Tarantino-suosikkini Reservoir Dogs on tinkimätön kuvaus epäonnistuneen ryöstön jälkiseuraamuksista. Se on vuoroin julma, hauska ja ahdistava, mutta koko ajan tyylikäs. Siinä ei ole mitään ylimääräistä. Jackie Brownin vahvuus ovat loistavat näyttelijät ja elokuvan lempeä suhtautuminen päähenkilöihinsä. Pulp Fiction on Pulp Fiction, siitä lienee jo sanottu kaikki.

......

Lähdin siis katsomaan Django Unchainedia ristiriitaisin odotuksin: inhoan Tarantinon uusimpia elokuvia, pidän suunnattomasti lännenelokuvista. Djangon muhkea 166 minuutin kesto hirvitti etukäteen. Onneksi Django etenee niin vauhdikkaasti, etten uupunut kesken kaiken. Silti siitä olisi voinut hyvin leikata melkein tunnin pois. Niin alussa kuin varsinkin lopussa on tolkuttomasti tyhjäkäyntiä. "Lopussa" olin jo nousemassa paikaltani, kun elokuva jatkuikin vielä puolisen tuntia. Eikö yhdessäkään Hollywood-studiossa ole enää jäljellä kiukkuisia ja pihejä tuottajia, jotka saksivat ohjaajien löysät ensiversiot yleisöystävällisiin mittoihin?

Django ei ole alkuunkaan niin huono, kuin ohjaajan edelliset elokuvat. Siitä ehkä puuttuvat ne täydelliset tarantinolaiset hetket, mutta se on mukaansatempaava ja sisältää hienoa elokuvakerrontaa. Plantaasien kosteanhikinen tunnelma ja tulitaistelujen kaoottisuus välittyvät popkornipurnukalle saakka. Toimintakohtaukset ovat parasta Tarantinoa aikoihin. Klassikko-westernien kaihoisaa aavan preerian tuntua ei tavoiteta, eikä liioin makaroni-westernien karua pölyisyyttä, mutta se ei sittenkään haitannut.

Roolitukset ovat Tarantinolla aina kohdallaan, ja hän saa näyttelijät tekemään hyviä suorituksia silloinkin, kun käsikirjoitus on vähän sitä sun tätä. Nimenomaan näyttelijöiden takia pidinkin elokuvasta. Mahtavalla Christopher Waltzilla on varmaan puolet elokuvan kaikista repliikeistä. Nimiroolissa aina cool ja monialainen Jamie Foxx näyttää Thelonius Monkilta, joka on vaihtanut pianon pistooliin. Foxxissa on karismaa, jota vähäsanainen, hiukan yksipuolinen rooli vaatii. Leonardo DiCaprion poikamainen naama sopii kerrankin hänen rooliinsa ilkeänä tilanomistajana. Valitettavasti Kerry Washingtonille (sic!) ei naispääosassa jää oikein muuta kuin avuttoman söpöläisen rooli.

......

Vasta elokuvan loputtua tajusin, että Djangosta puuttuvat monet tarantinolaiset tavaramerkit. Minua ratkaisu miellytti, moni Tarantino-fani saattaa pettyä. Djangoa ei ole jaettu "hauskasti" lukuihin, se etenee kronologisesti, takautumat ovat harvassa, ja ne ovat lyhyitä. Juuri takautumiin sattuu Djangon emotionaalisesti ja elokuvallisesti tehokkaimmat hetket. Ne ovat raakoja, mutta herättävät tunteita, käyvät sydämeen.

Takautumissa vilahtava elokuva on oikeastaan se, jonka olisin halunnut nähdä: vakava, eeppinen ja kauniisti kuvattu tarina orjuuden julmuudesta ja vapauden kaipuusta. Kunpa Tarantino olisi tehnyt tästä oman Schindlerin listansa. On tietenkin toivotonta odottaa Tarantinolta vakavahenkistä elokuvaa. Tällaisenaan Django ei sano orjuudesta muuta kuin tuhat kertaa sen n-sanan. Esimerkiksi Samuel L. Jackson näyttelee loistavasti hahmoa, jonka avulla olisi voitu tarkastella orjayhteiskunnan valta-asemia (ja miksei samalla Hollywood-filmien stereotypioita afroamerikkalaisista), mutta valitettavasti Tarantinoa ei sellainen kiinnosta. Väkivaltakuvauksissaan Django on varsin säyseä verrattuna siihen, mitä orjille saatettiin tehdä tuon ajan Amerikassa. En tosin usko, että Amerikassa oltaisiin vielä valmiita suuren budjetin elokuvaan, joka näyttäisi noita kaameuksia pitkästi ja hartaasti.

Django on kummallinen sekoitus kieli poskessa tehtyä kostotarinaa, puskakomediaa (kyllä, Klu Klux Klanin heput ovat hölmöjä punaniskoja), palkkionmetsästäjistä kertovaa länkkäriä ja yritys kertoa jotakin todellista yhdestä Yhdysvaltain historian likaisimmasta luvuista. En keksi tähän hätään parempaa vertausta kuin jos Terence Hill ja Bud Spencer ilmestyisivät yhtäkkiä nujakoimaan Armottomaan (1992). Lopputulos on sisällöllinen sekamelska, jota pitää koossa vain Tarantinon estetiikka.

Musiikki on jälleen tärkeä osa tarantinolaista tarinankerrontaa, ja hienoja kappaleita ohjaaja on poiminut levyhyllystään mukaan. Ennio Morriconen musiikilla ei voi mokata, mutta ei sen käyttö tunnu myöskään kovin raikkaalta saati rohkealta. Paremmin toimivat hiphop-pätkät, joista tulee mieleen australialaisohjaaja Baz Luhrmannin tapa käyttää musiikkia. Koko elokuvan ajan kuullaankin juuri sellaista musiikkia kuin Tarantinon elokuvissa pitääkin kuulla. Jazz-diggareille tiedoksi, että monet Tarantinon kuvista tuovat mieleen 1960-70-lukujen Atlantic-levy-yhtiön kansista. Mutta varastihan Hitchcockin kuviaan maalauksista. Näköjään Tarantinoa katsoessaan jokainen voi tuntea olevansa myös musiikkisnobi, mikä saattaa olla yksi hänen suosionsa perimmäisistä syistä.

Helmikuun manifesti

Kuvan talvi liittyy tapaukseen.

Talvi on yksi paskiainen. Se on ruma kuin merikrotti, leppymätön kuin inkvisitio, kylmä kuin kuninkaallinen aviovuode. Jos talvi olisi ihminen, se olisi Josif Stalin.

Talvi on varpaiden yt-neuvottelut.
Talvi on vaikeneva telakka.
Talvi on Moolokin kita.
Talvi on umpeutuva latu.

....

Vuodenaika-arvioni kriteerit ovat jälleen 1) kyseisestä vuodenajasta pitävät ihmiset 2) vuodenajan tuottamat antimet 3) vuodenajan sääolosuhteet sekä 4) vuodenajan harrastemahdollisuudet.

Talvesta pitävät ihmiset

Pakkanen, siitä suomalaiset tykkää? Talvi-ihmiset eli talvikset ovat rusoposkisia reippailijoita, jotka käyttävät taajaan sanoja "pirtsakka", "sivakoida" ja "vanttuut". He pitävät päässä "pipaa" ja jaloissa "huopikkaita", jotka kostuessaan haisevat matkalaukkuun unohtuneelta ranskalaiselta juustolta. Talvikset hokevat virkettä "keli on vain pukeutumiskysymys" ja rynnivät sauvat pystyssä maastoon.

Talvipuistossa ihmisen pitää varoa latufascisteja. Vaikka seisoisi kuusen alla umpihangessa, eikö sieltä risukosta kohtsillään pömpsähdä esiin kuurapartainen kiukkupussi, joka vaatii kiroillen latua. "Havuja, perkele!" Samat latufascistit kiusasivat muita jo lapsina. Hiihtämään piti mennä vaikka ei ollut hankea, oli vain hallaa. Jos poloinen lapsi ei omistanut suksia, hänen piti ottaa koulun varastosta Krimin sodan aikaiset puusukset.

Korvia raastavalla kisailullaan talvikset häiritsevät viattomien ohtojen talviunia ja metsiemme likinäköisten piikkipallerojen, siilien, talvihorrosta.

Onneksi rusettiluistelijat ja retkiluistelijat ovat mukavaa porukkaa.

Pisteet 1/5


Talven antimet

Talvella voi käydä lihapiirakalla tai pilkillä. Lihapiirakat ovat useimmiten vetisiä, ja roiskunutta sinappia on vaikea saada irti toppatakin tekokarvakauluksesta. Grillien henkilökunnan pitäisi tuntea enemmän ammattiylpeyttä valmistaessaan lihiksiä. 

Pilkkiminen on suomalainen muoto meditaatiosta. Pilkkiminen on tapahtuma, jossa keski-iän ylittänyt mies istuu toppahaalareissa pikku jakkaralla vaiti aina ambulanssimiesten tuloon asti. Pilkkimisen lajeista värikoukkupilkintä sopii ruotoisten ahventen pilkintään. Tapsipilkinnällä tarkoitetaan pilkkimismuotoa, missä pilkin jatkeena on siiman päässä yleensä mormuska (KVG). Jos tapsipilkinnässä roskakala ei syö, pilkkijä voi mutustella syötteinä käytetyt kärpäsen toukat.

Kuten jo laulussa lauletaan, talvella nälkää näkee muurari, maalari ja hanslankari – ja linnassa lihoo hamppari.

Etelän eksoottisista herkuista pitäville varoituksen sana: Talvinen lumirulla ei ole tarkoitettu syötäväksi toisin kuin aura- tai fetarulla.

Pisteet 0/5


Talven sääolosuhteet

Talvisäässä yhdistyvät groteskilla tavalla pimeys, pakkanen ja liukkaus. Talvella halkeilevat vesiputket ja päänahat. Termisen talven aikana vuorokauden keskilämpötila pysyttelee nollan alapuolella, Atlantilta lauhaa suojasäätä tuovat matalapaineet, jolloin on yleensä pilvistä, sataa vettä tai räntää ja tuulee kovaa. Suomen kylmin mittaustulos, miinus 51,5 astetta, saavutettiin Kittilän Pokassa 28.1.1999. Ilmatieteen laitoksen mukaan vuonna 1968 terminen talvi kesti pisimpään, Sodankylässä ja Inarissa talvi jatkui peräti 230 vuorokautta. Ei ollut helppoa olla suomalainen hippi tuona kuuluisana vuonna. Perimätiedon mukaan voikukkia saatiin seppeleeseen vasta juhannusviikolla. 

Talvella tuntuu, että koko ajan on väärät tai epämukavat vaatteet päällä. Julkisissa kulkuneuvoissa puhaltaa reiteen kuumaa ilmaa, mutta raajat ovat kohmeesta tunnottomat. Pysäkille päästessä ihminen on hiestä märkä, mutta loppumatkalla hiki jäätyy jataas tulee kylmä. Parrassa on kuuraa. Mahla ei valu, vain räkä valuu.

Pitkät kalsarit syyhyttävät ja hiertävät persvaossa. Sisällä jalkoja kuumottaa talvisaappaissa, ja villapaita kutittaa kaulasta ja käsivarsista. Ainoat kelvolliset vaatteet talvella olisivat turkikset, mutta niihin pukeutumalla on alati vaarassa tulla tuhrituksi spray-maalilla, mikäli eksyy yli sadan jaardin päähän Stockmannin Herkusta.

Kylmyyttä pahempaa on silti läpitunkematon pimeys. Suomi on maa, jossa D-vitamiinit huuhdotaan alas yhden tähden jallulla. Töihin lähtiessä on pimeää ja töistä tullessa on pimeää. Jos ei ole töitä, masentaa vielä enemmän. Kuluvan talven pimeimpänä päivänä 21.12.2012 päivän pituus oli nykyisen pääkaupungin Helsingin korkeudella 06:54 tuntia. Porvarillinen hämärä alkoi kello 08:11. Porvarillinen hämärä vallitsee, kun auringon kiekon yläreuna on juuri painunut horisontin alapuolelle ja sen keskipiste on korkeintaan 6 astetta horisontin alapuolella. Auringonlasku oli kello 15:58. Pimeys alkaa virallisesti, kun aurinko on 18 astetta horisontin alapuolella.

Pisteet 0/5


Talven harrastemahdollisuudet.

Valtaosa talven harrastuksista on joko masokistisia (avantouinti, pilkkiminen, laskettelu) tai tylsiä (sudoku, virkkaus, sanaristikot). Osa on molempia (murtomaahiihto). Esimerkiksi uusi, ohimenevä trendi on lumilautailu, jossa laskijan jalkoihin sidotaan muovilauta ja hänet työnnetään alamäkeen. Sitten kaarrellaan loivasti vasemmalle ja oikealle, kunnes saavutetaan monttu. Tätä kutsutaan jostain syystä urheiluksi. Kuulkaas te half-paipistit ja slope-stylistit, 50 kilometrin perinteinen hiihto on urheilua.

Lumisotaa en suosittele kenellekään. Lumipallo, jossa on soraa, saattaa silmään osuessaan aiheuttaa sokeutumisen. Lumessa saattaa olla myös koirankakkaa, sillä koiranomistajat ovat talvisin liikkeellä laisser-faire-meiningillä.

Televisiosta ei voi katsoa edes Keski-Euroopan mäkiviikkoa, sillä suomalaiset hyppääjät ovat nykyään niin surkeita.

En laske itsetuhoisuutta harrastukseksi, joten jätän juopottelun, murjottamisen ja moottorikelkalla jäihin ajamisen tässä yhteydessä harrasteiden ulkopuolelle.

Pipolätkä on kivaa.

1/5

...............

Lopullinen arvio. Pisteet 2/20. "Talvi, miksi?"

JK. Lue myös Sinisen Zeppeliinin koskettava ja elämänmakuinen arvio syksystä eli Lokakuun vallankumous.

Bowie, Bowie, Bowie ja vielä muutama Bowie

"Me olemme vain kokoelma toisten ajatuksia", rock-muusikko David Bowie on sanonut. David Bowie itse on kokoelma toisia David Bowie'ta. Yli 40 vuotta David Bowie on näyttellyt rock-muusikkoa, joka luo nahkansa aina uudelleen. Bowien musiikki on älykästä olematta kirjallista. Se on vakavaa olematta totista, se on tarttuvaa olematta kornia. Monista popartisteista on helppo tykätä, mutta heitä on vaikea rakastaa. David Bowieta on helppo rakastaa, mutta vaikeaa tykätä.

Bowien maaliskuussa julkaistavan The Next Day -albumin kunniaksi Sinisen Zeppeliinin meikkaavat matruusit kokosivat pienen sähköisen vitriinin Bowien muodonmuutoksista. Se ei ole mikään best of -lista, vaan kurkistus Bowien eri tyyleihin.


Avaruusmies-Bowie

Bowie on aina ollut innostunut tieteiskirjallisuuden dystopioista, mutta avaruus on hänelle ennen kaikkea vertauskuva vieraantumisen ja yksinäisyyden tunteelle sekä mielen järkkymiselle. Nämä teemat leikkaavat läpi koko Bowien tuotannon. Valitsin hetken mielijohteesta näytepalaksi kappaleen Ashes to Ashes, joka jatkaa Major Tom nimisen kovanonnen astronautin seikkailuja ja on täydellinen, kummallinen violetti popkarkki. Tekstissä Kafkaa ja brittiläistä lastenrunoutta. Kuuluisin Bowien avaruusbiisi lienee Space Oddity.

Folk-Bowie

Bowie aloitti muusikon uransa hippikauden huipulla totisena runopoikana. Ihailun kohteena oli Bob Dylan. Bowie löysi (ensimmäisen) oman äänensä vasta levyllä Hunky Dory, jolla esiintyy vakavahenkinen lauluntekijä. Quicksand sisältää hienon, kestävän elämänohjeen "Don't believe in yourself".

Pop-Bowie

Vuonna 1983 päättyi David Bowien kultainen kausi. Silloin Bowie julkaisi puhtaimman poplevynsä Let's Dance, jonka ideana oli alusta saakka tehdä mahdollisimman paljon rahaa Bowielle. Tuottajaksi palkattiin Niles Rodgers ja tuloksena oli Bowien uran suurin hittilevy. Let's Dance teki Bowiesta hetkeksi aikaa globaalin poptähden. Bowie-puristit pitävät levyä liian kaupallisena, mutta tosiasiassa se sisältää kimaltavaa, tyylikästä ja loppuun saakka hiottua popmusiikkia, joka on iloista vain pinnalta (kuunnelkaapa vaikka mitä China Girl -biisissä varsinaisesti lauletaan). 80-luvun pop-estetiikkaa parhaimmillaan. Tanssitaan!

Kokeilija-Bowie

"Taiteilija on kuin hai - jollei se pysy liikkkeessä, se kuolee", koomikko Woody Allen on todennut. Bowien nerokkuus ei ehkä piile siinä, että hän olisi tehnyt asioita ensimmäisenä vaan siinä, että hän jalosti ne aivan omintakeiseksi popmusiikiksi. Sen jälkeen Bowie tavallisesti hylkäsi kyseessä olleen tyylilajin ja lähti kokeilemaan jotain muuta. Koska rock-yleisö on maussaan tavattoman konservatiivista ja kapea-alaista, Bowie on "pettänyt" faninsa lukemattomat kerrat. Berliini-trilogian aloittavaa Low-albumia pidetään nykyisin rockin mestariteoksena, mutta ilmestyessään se tyrmistytti niin levy-yhtiön pojat, musiikkikriitikot kuin fanit. Muutos on ollut Bowien modus operandi aina. Valitsin tähän erään Bowien kaikkein kauneimmista ja surullisimmista kappaleista, Subterraneans. Kokeellisemmista poplevyistä pitäville suosittelen albumeita 1. Outside, "Heroes" ja Lodger.

Soul-veli -Bowie

Bowie on kutsunut Young Americans -levyään termillä "plastic soul". Keskiluokkaisesta lontoolaisperheestä oleva 55-kiloinen valkoinen poika tuskin koskaan voisikaan tehdä "aitoa" soul-musiikkia. Levyllä vierailee myös John Lennon, joka oli kuuluisalla kahden vuoden viikonloppureissullaan. Bowien pastissit ovat välillä parempia kuin niiden esikuvat, niin kuin tämä tuhman liukas It's Gonna Be Me, joka ei aikanaan edes mahtunut koko levylle.

Chanson-Bowie

Bowien musiikissa on aina ollut aimo annos eurooppalaista kabaree-perinnettä, dekadenssia ja Marlene Dietrichiä. Alun perin belgialaisen Jacques Brelin tunnetuksi tekemä laulu My Death on kuulunut Bowien repertuaariin jo 1970-luvun alusta. Tämä pelkällä pianolla säestetty tulkinta on oma suosikkiversioni. Aivan upea on myös Bowien kunnianosoitus Nina Simonelle, balladi Wild is the Wind.

Glam rock -Bowie

Aika monelle satunnaiselle musiikin kuuntelijalle David Bowie on "se meikkaava homo sukkahousuissa". Todellisuudessa Bowien glam-kausi kesti kolmisen vuotta, ja siitäkin alkuosa oli visuaaliselta ilmeeltään lähempänä 70-luvun lopun punkia (Iggy Popilta varastettua). Toki Bowien glam-kaudella oli valtava vaikutus etenkin brittiläiseen nuorisokulttuuriin. Jotkut hitit kuluvat väkisin puhki, mutta toisinaan poplaulu on niin täydellinen, ettei mikään määrä toistokertoja kuluta niitä. Bowien Starman on sellainen laulu. Glämillä tai ilman.

Jytähevi-Bowie

Bowie sukelsi 1970-luvun alussa raskaampaan rockiin levyllään Man who sold the world. Mick Ronsonin tuhti kitara murisee, vonkuu ja rouhii. Seitkytluvun heavy rockista pitävien kannattaa tutustua. Maistiaisina tämä raskas ja psykedeelinen Width of a circle. Kiharat kohti lattiaa!

Kokaiininhuuruinen funk -Bowie

Noin vuonna 1976 David Bowie oli vajonnut jonnekin oman mielensä syövereihin. Hän asui Los Angelesin talossa pimennysverhojen takana, nuuskasi salkullisia kokaiinia ja intoili okkultismista. Hän säilöi omat leikatut kyntensä ja virtsansa, ettei kukaan voisi käyttää niitä voodoo-menoissa. Selvä. Tuon epätodellisuuden keskellä syntyi yksi miehen mestariteoksista, Station to Station. Se on levy, jota Moby on kuvaillut sanoin "David Bowie oli niin paljon edellä aikaansa, ettemme ole vieläkään saaneet häntä kiinni." Tämä funk svengaa, mutta on kylmää kuin teräs.

Uusi Hesari on tuhti tabloidi

Kuvan toimittaja ei liity HS-tabloidin tekoon.

Helsingin Sanomain ensimmäinen tabloidikokoinen lehti ilmestyi viime tiistaina. Ihminen on siitä kumma otus, että sitä ärsyttävät muutokset. Kun asioiden järjestystä, käyttötapaa tai ilmettä muutetaan, seuraa hampaidenkiristystä: Miksi tämä ei toimi kuten ennen? Miksi tämä näyttää erilaiselta? Miksi hyvä asia pilattiin? Meitä kiukuttaa, sillä joudumme vaivaamaan aivojamme asiassa, josta ennen selvisi rutiinilla.

Uusi Hesari on tuhti tabloidi. Olen lukenut arkipäivien sekä viikonlopun painokset. HS-tabloidi ei todellakaan ole mikään "sanomalehti mallia Cajander". Noloa myöntää, mutta lehti tuntuu varsinkin arkiaamuna sisällöltään liian painavalta.Tämä on tietenkin kuin haukkuisi ravintolan annoksia liian suuriksi. Olisi kiinnostava tietää, miten juttujen pituudet ja niiden kokonaismäärä muuttuvat, kun tabloidi tulee tavaksi.

Tabloidi on toimivin sanomalehden koko. Tarpeeksi iso, jotta siinä voi tehdä kunnollista kuvajournalismia ja "revitellä" juttuja. Tarpeeksi pieni, että sitä voi lukea kaatamatta kahvia syliinsä. Tabloidin myötä vähenee myös sivujen karkailu tuulen mukaan, jota tapahtuu kesäkuukausina. Olen myös aivan varma, että tällainen päätuotteen kokonaisvaltainen uudistus tekee mille tahansa organisaatiolle hyvää.

.........

HS-tabloidia lukiessa syntyy vaikutelma tuotteesta, joka on suunniteltu käytettäväksi HS:n verkkopalvelun ja muiden netin uutispalveluiden rinnalla. Tabloidi keskittyy taustoittavaan ja maailmaa selittävään aineistoon, ja nettisivuilla raportoidaan melkein lennossa siitä, mitä tapahtuu juuri nyt.

Jonkin sortin uutisaddiktina seuraan pitkin päivää Ylen, HS:n ja Ilta-Sanomien verkkopalveluja. Reippaat pari vuotta on tuntunut, että aamun lehdissä on todella paljon jo lukemiani juttuja tai pelkästään vanhentuneita juttuja. Netti on nopeuttanut uutisvirtaa niin paljon, että jopa illan televisiouutiset tuntuvat välillä pelkältä läpiluennalta menneistä tapahtumista. Uutislähetyksiä on miltei taukoamatta. Uusi on yhä lyhyemmän aikaa uutta.

Aiemmin sanomalehti yritti (ja ehkä jopa pystyi) välittämään kerran päivässä kaiken sen, mikä oli sinä päivänä tietämisen arvoista. Nyt sanomalehden perusajatusta reivataan siihen suuntaan, että sanomalehti tuottaa osan päivän uutisista ja vieläpä tietyntyyppisestä näkökulmasta. Uudessa HS-tabloidissa on paljon uutisanalyysia ja kommenttikirjoituksia. En ole mikään "toimittaja kertoo sinulle miten asia on" -juttujen enkä varsinkaan kolumnien ystävä, mutta uudessa HS-tabloidissa ne ovat olleet laadukkaita. Pidän HS-tabloidissa erityisesti pääkirjoitusaukeamasta. Siinä on mannermaista arvokkuutta, joka tietysti tarttuu lukijaan. Lauantaiesseen kaltainen juttumuoto toimi hyvin ja näytti graafisen kauniilta.

Monet lukijat pelkäävät, että koon muutoksen mukana Hesarin sisältö kevenee ja "hölmistyy". Yhtä järkevää olisi väittää, että juttu on älykkäämpi jos sen fonttina on Times eikä Arial. Olen näiden sisällön kevenemisestä huolestuneiden lukijoiden kanssa eri mieltä. Ainakin näissä ensimmäisissä HS-tabloideissa on ollut runsaasti pureskeltavaa, enemmän kuin vanhassa päivän Hesarissa. HS-tabloidi on pohtivan miehen broadsheet.

Voi olla, että sisältömuutokset muuttavat myös lukijoiden lukutottumuksia. Ehkä aamun sanomalehdestä tulee illan sanomalehti. Sellainen, jonka parissa sivistytään ja rauhoitutaan. Se on hieno ajatus, sillä silloin sanomalehti tunnustautuu reilusti hitaan journalismin välineeksi. Edellistä ikävämpi vaihtoehto on, että ihmiset eivät enää illalla jaksa syventyä asioihin, jotka julkaistiin jo kauan sitten aamulla. Kuluttajina suhtaudumme mediasisältöjen tuoreuteen yhtä hysteerisesti kuin elintarvikkeiden tuoreuteen. Kuinka moni heittääkäään aivan hyvän elintarvikkeen pois vain, koska sen viimeinen käyttöpäivä on jo mennyt? Malttamattomat median kuluttajat ohittavat huoletta sisällön, jota he pitävät vanhentuneena.

.........

Tabloidin haaste on, että kun päivän lehden painottuu taustoittaviin juttuihin, lehdestä tulee raskassoutuinen. Tätä tarkoitin, kun valittelin alussa sisällön painavuutta. Kuinka monta mietiskelevää juttua lukija jaksaa päivittäin kahlata läpi? Taas lukijan omatunto soimaa. Ja ainakaan vielä en osannut silmäillä päivän tabloidista suurta kuvaa. Lehti tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan.

Ansaituista kehuista huolimatta olin hiukan pettynyt ensimmäisiin HS-tabloideihin. Ne eivät vaikuttaneet kovin raikkailta etenkään ilmeeltään. Vaikutelma oli ennen muuta tasapaksu. Oli vaikea erottaa, mitkä olivat avausjuttuja, ja mikä aineisto oli tärkeämpää kuin jokin toinen aineisto. Ehkä sattui vain hiljainen uutisviikko. Saa nähdä, miten HS-tabloidi taipuu, kun maailmassa tapahtuu jotain todella suurta ja yllättävää.

Jos jotakin uudesta tabloidista toistaiseksi puuttuu, se on visuaalisuus ja kuvajournalismi. Toivottavasti tulevaisuudessa tabloidissa on tilaa kuville, joissa kerrotaan tarinoita ja välitetään tunnelmia. HS on mielestäni aina ollut pitkän askeleen edellä muita kuvien käytössä. Siksi ihmetyttää, että uusi HS-tabloidi on ilmeeltään niin laimea ja tukkoinen. Perusväritys on kalpean siniharmaa. Ehkä tässä on pelätty "iltapäivälehtimäisyyttä" ja lähdetty liian varovasti liikkeelle. Arvokkuutta tavoiteltiin, saatiin uneliaisuutta. Ripaus iltapäivälehtien energisyyttä ei olisi haitaksi, vaikka töölöläisrouvilla menisi skonssi väärään kurkkuun. Viikonlopun lehdissä oli toki muutamia hyvin kauniita sivuja. Tabloidiin mahtuisi varmasti enemmän myös piirrosgrafiikkaa peribrittiläiseen tyyliin. Hesarilla on loistavia kuvittajia.

..........

Aina erinomaiset kaupunkisivut olivat mielestäni väärässä paikassa ja hiukan piilossa. Eikö tätä paikallisuutta kannattaisi korostaa etenkin nyt, kun lukijat ovat hämillään kuin IFK:laiset valomerkin aikaan? HS:n uudet urheilusivut eivät tunnu kovin vereviltä jos vertaa esimerkiksi Ilta-Sanomien urheilusivuihin, joissa on rytinää ja kontaktia. Hesarin urheilusivuille sopisi lähinnä kriketti, petankki ja esteratsastus. Viikonlopun Zlatan-juttu oli noin vuoden verran myöhässä. Toivottavasti urheilulle on luvassa enemmän tilaa. Lieneekö kyse sitten siirtymisestä nopeasta journalismista hitaaseen, mutta tuntui, että valmiimpia olivat kulttuurin ja sunnuntain osiot. "Ripeimmät toimitukset" pärjäsivät HS-tabloidissa ainakin alussa heikoiten. Tämä on sääli, sillä olen klassisen kolariuutisen suuri ihailija.

Lukijalle HS:n tabloidi ei ole enää yksi lehti vaan kokoelma lehtiä, sillä entisistä osioista on tullut liitteitä. Tämä on varmaan ihan kelpo käyttöliittymäuudistus, kun siihen tottuu. Lauantain lauantai/tiedeliite jäi askarruttamaan, sillä en oikein ymmärtänyt sen fokusta. Onko se jokaviikkoinen liite? Onko aihe aina tiede? Ehkä olisi pitänyt lukea ne käyttöohjeet. Tässä taitaa olla meneillään "work in progress" eli muoto selkiytyy lähiviikkoina. Ei lehtiuudistus tule kerralla valmiiksi.

Tärkeimmistä eli sarjakuvista vielä sananen: Kahtena ensimmäisenä päivänä en löytänyt Fingerporia sitten millään! Eikö niitä saisi lehden alkuun tai loppuun? Kiitokset Lassin ja Leevin julkaisusta.

David Bowien koskettava paluu

David Bowie elää. Liki kymmenen vuotta gretagarbomaisesti julkisuutta kaihtanut Bowie julkaisi tänään uuden kappaleen Where are we now?. Enpä olisi uskonut, että pääsen vielä arvioimaan Bowien uutta materiaalia. En myöskään aio teeskennellä, että pystyisin suhtautumaan tähän täysin odottamattomaan paluuseen muutoin kuin suurella liikutuksella. Jätän siis kappaleen lopullisen arvion maaliskuulle, jolloin ilmestyy kokonainen albumi, The Next Day. Bowie on sitä paitsi niitä rock-muusikkoja, jotka ovat parhaimmillaan albumin mittaisina annoksina.



Where are we now viittaa niin tekstissä, musiikissa kuin kuvamateriaalissa Bowien menneisyyteen. Kappaleessa kuljetaan Berliinissä, jonne Bowie ja Iggy Pop pakenivat julkisuutta ja huumeriippuvuutta 1970-luvun lopussa ja levyttivät samalla rock-historian huippulevyt Low, "Heroes", Lust for Life ja The Idiot. Videon ilme on ehtaa 1990-luvun Bowieta, ja sillä on jopa omituisia irtopäitä.

Musiikillisesti tämä tuo ensimmäisenä mieleen keskenään hyvin erilaiset levyt 1. Outside (1995), ...hours (1999) ja Heathen (2002). Bowien ääni ei ole enää entisensä, mutta tulkitsijana, tunteiden välittäjänä, hän on edelleen rocklaulajien eliittiä. Taustan metallisessa äänimaailmassa kuulee hovituottaja Tony Viscontin kädenjäljen, ja leijuvassa sovituksessa on mukana jopa hippusellinen Brian Enon taikapölyä kaukaa 70-luvulta. Viscontilla on taito loihtia yhtä aikaa hengittäviä ja silti tukevia äänimaisemia. Radiohead-tuottaja Nigel Godrichilla on sama ilmiömäinen kyky.

Where are we now? on elegia, vähäeleisen kaunis kuin harmaa sadepäivä. Siitä ei varsinaisesti tiedä, onko se kylmän lohduton vai toiveikas. Ehkä tämä kertoo lopullisesta erosta, jota on vaikea tunnustaa todeksi? Tai sittenkin kahden ihmisen yhdessä pysymisestä, yhteen tulemisesta? Kappaleen emotionaalinen kliimaksi on kertojan ensin lähes epätoivoinen kysymys rakastetulleen "Where are we now, where are we now?" ja hänen oma vastauksensa "The moment you know, you know...you know." (Siinäpä samalla taidonnäyte Bowien tulkitsijan lahjoista.) Bowien hienoimmat laulut ovat tunnelmiltaan ja teemoiltaan niin rikkaita, ettei niitä saa puristettua vain yhteen tunnetilaan.

Mainiointa tässä kaikessa on silti Bowien harkitun tarkka ilmestyminen aivan tyhjästä takaisin julkisuuteen. Ei varoitusta, ei edes pienen pientä vihjettä levytyksestä. Ei ennakkokuuntelua, ei sosiaalisessa mediassa markkinointia, ei mitään. Vain vuosikaudet täydellistä hiljaisuutta. Viime vuonna Bowie kieltäytyi esiintymästä Lontoon olympialaisten avajaisissa, mitä pidettiin varmana merkkinä siitä, että hän oli vetäytynyt lopullisesti kotinsa suojiin maalaamaan ja viettämään eläkepäiviä. Valittu linja ilmeisesti pitää: brittimedian mukaan Bowie ei levyn julkistuksen yhteydessä anna haastatteluja eikä tee keikkoja. Bowie, joka intoili 1990-luvun lopussa internetin mahdollisuuksista on sosiaalisen median läpimurron jälkeen valinnut aivan toisen reitin. Lörpöttelevien ja faniensa kanssa viihtyvien julkkisten aikakaudella on hienoa, että Bowie säilyttää myyttisen etäisyyden meihin kuolevaisiin. Toivon, että Bowie pysyy levyn julkaisunkin jälkeen "kadoksissa" New Yorkissa.

Hyvää syntymäpäivää, David.

Tomppa kruusailee

Jack Reacher ajelee karkuun.

Skientologian täytyy toimia. Mikä muu selittäisi, että viisikymppinen Tom Cruise ei ole vanhentunut päivääkään parissakymmenessä vuodessa?

Jack Reacher (Tom Cruise) on entinen Yhdysvaltain sotilaspoliisi, joka on selittämättömästä syystä painunut maan alle. Elokuvan alussa ammattitappaja surmaa kiväärillä satunnaiselta vaikuttavia uhreja keskellä kaupunkia. Joukkomurhaan syylliseksi lavastettu entinen tarkka-ampuja pyytää Jack Reacherin apua. Luonnollisesti tarinaan kuuluu myös nätti puolustusasianajaja, joka pyytää Reacherin mukaan tutkintaan.

Maailmassa ei ole koskaan liikaa napakoita toimintaelokuvia, joissa hiljainen, kovaotteinen kaveri oikoo vääryyksiä ja ajelee tyylikkäällä autolla. Onkin harmi, että Christopher McQuarrien ohjaama Jack Reacher on niin pitkäpiimäinen. Toimintaelokuvaksi siinä on aivan liian vähän rymistelyä, ja trilleriksi se ei ole yhtään jännittävä eikä sisällä odottamattomia juonenkäänteitä. Odotin ovelan Usual Suspects -filmin kirjoittajalta enemmän. Elokuva perustuu brittiläisen Lee Childin jännitysromaaniin Tappaja vuodelta 2006.

Jack Reacher muistuttaa John Grisham -filmatisointeja 1990-luvulta. Silloin Hollywoodissa tehtailtiin kasapäin oikeustapauselokuvia, joissa asianajaja ja hänen tutkijansa joutuvat kiipeliin. Niissä kuten Jack Reacherissa elokuva täytetään uuvuttavilla keskusteluilla, joissa päähenkilöille selviää se, minkä katsoja on tiennyt jo ajat sitten.

Tyylikkäitä autoiluelokuvia on vaikea tehdä. Viimeksi siinä onnistui Nicolas Winding Refn, jonka upea Drive oli vuoden 2011 parhaita elokuvia. Sen kehtaa laittaa Bullittin kylkeen hyllyyn. Jack Reacherista puuttuu Driven tylyys ja hiottu visuaalinen ilme. Tom Cruisea on haukuttu siitä, ettei hän muistuta fyysiseltä olemukseltaan lainkaan kirjojen korsto-Reacheria. En ole Childin kirjoja lukenut, mutta ilmeisesti Reacherin pitäisi näyttää elämänsä kunnossa olevalta Rutger Hauerilta. Minusta Cruise suoriutuu roolistaan ihan hyvin. Silti on sanottava, ettei herra Reacher vaikuta tarpeeksi kovikselta. Sivuosissa nähdään jermut Robert Duvall, Werner Herzog ja tulipunainen Chevrolet Chevelle SS.