Django verellä soi

Herkkää vatsaani kouraisi, kun kuulin Quentin Tarantinon käsikirjoittavan ja ohjaavan lännenelokuvan nimeltä Django Unchained. Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa olen näet alkanut inhota Tarantinon filmejä.

Tarantinon edelliset elokuvat Kill Bill 1&2, Deathproof ja Inglorius Basterds ovat visuaalista sillisalaattia, jossa täysin yhdentekevät ihmisen karikatyyrit tekevät toisilleen väkivaltaa. Muutamia hienoja kohtauksia lukuun ottamatta ne ovat kammottavia tekeleitä. Jopa niiden ääniraidat ovat täynnä sattumia, vaikka moni vaalinee ajatusta Tarantinosta erehtymättömänä leffatiskijukkana. Niin, mitäs biisejä siinä Death Proof -albumilla olikaan...?

Tarantinon sanotaan tekevän "elokuvia elokuvista". Koko 2000-luvun hän on leiponut kakun samalla, ennalta-arvattavalla tavalla. Hän valitsee b-elokuvagenren ja tekee sen pohjalta oman versionsa, jossa hyödyntää lajityypin kliseitä ja konventioita. Tarantinoa katsoessaan jokainen voi tuntea olevansa leffasnobi, mikä saattaa olla yksi hänen suosionsa perimmäisistä syistä. Tarantino harrastaa eräänlaista leffakannibalismia. Hän ahmii b-luokan elokuvia tehdäkseen a-luokan elokuvan. Tarantinolla on ilmiömäinen kyky tehdä valikoitunutta makua vaativista pulp-aineksista kiiltäviä, suurta yleisöä miellyttäviä kassamagneetteja.

Suurin ongelmani Tarantinon tuotteiden kanssa on, että hänen uusimpien elokuviensa henkilöt ja heidän kohtalonsa eivät liikuta minua millään lailla. Ne ovat tyylissään niin itsetietoisia, jopa omahyväisiä, etten osaa keskittyä itse tarinaan. Taidan vain olla liian tosikko nauttiakseni tarantinolaisesta lajityyppivirnuilusta, jossa katsojalle vinkataan koko ajan silmää. Kun katsojana minulle muistutetaan jatkuvasti, että nyt ei ole tosi kyseessä, koko elokuvan luoma illuusio tuntuu yhdentekevältä. Itse haluan mennä elokuvateatteriin kuin taikapiiriin. Haluan salin pimeydessä eläytyä, jännittää, iloita ja surra. Elokuvissa saa vapaasti tuntea pikkupoikamaista riemua räjähdyksistä, takaa-ajoista ja siitä, kuinka paha saa palkkansa epäeettisellä tavalla. Elokuvissa haluan uppoutua mielikuvitusmaailmaan, en seurata leffaintoilijan leikkisiä viittauksia. Tarantinon myöhäisemmillä elokuvilla on mediatutkimuksen opiskelijan kolkko sielunmaisema. Tai sitten vain nautin enemmän Suuren pakoretken (1963) ja Rautaristin (1977) kaltaisista aidosti rehvakkaista sotaelokuvista kuin Inglorious Basterdsista.

Tarantinon 1990-luvun elokuvista pidän edelleen. Ehdoton Tarantino-suosikkini Reservoir Dogs on tinkimätön kuvaus epäonnistuneen ryöstön jälkiseuraamuksista. Se on vuoroin julma, hauska ja ahdistava, mutta koko ajan tyylikäs. Siinä ei ole mitään ylimääräistä. Jackie Brownin vahvuus ovat loistavat näyttelijät ja elokuvan lempeä suhtautuminen päähenkilöihinsä. Pulp Fiction on Pulp Fiction, siitä lienee jo sanottu kaikki.

......

Lähdin siis katsomaan Django Unchainedia ristiriitaisin odotuksin: inhoan Tarantinon uusimpia elokuvia, pidän suunnattomasti lännenelokuvista. Djangon muhkea 166 minuutin kesto hirvitti etukäteen. Onneksi Django etenee niin vauhdikkaasti, etten uupunut kesken kaiken. Silti siitä olisi voinut hyvin leikata melkein tunnin pois. Niin alussa kuin varsinkin lopussa on tolkuttomasti tyhjäkäyntiä. "Lopussa" olin jo nousemassa paikaltani, kun elokuva jatkuikin vielä puolisen tuntia. Eikö yhdessäkään Hollywood-studiossa ole enää jäljellä kiukkuisia ja pihejä tuottajia, jotka saksivat ohjaajien löysät ensiversiot yleisöystävällisiin mittoihin?

Django ei ole alkuunkaan niin huono, kuin ohjaajan edelliset elokuvat. Siitä ehkä puuttuvat ne täydelliset tarantinolaiset hetket, mutta se on mukaansatempaava ja sisältää hienoa elokuvakerrontaa. Plantaasien kosteanhikinen tunnelma ja tulitaistelujen kaoottisuus välittyvät popkornipurnukalle saakka. Toimintakohtaukset ovat parasta Tarantinoa aikoihin. Klassikko-westernien kaihoisaa aavan preerian tuntua ei tavoiteta, eikä liioin makaroni-westernien karua pölyisyyttä, mutta se ei sittenkään haitannut.

Roolitukset ovat Tarantinolla aina kohdallaan, ja hän saa näyttelijät tekemään hyviä suorituksia silloinkin, kun käsikirjoitus on vähän sitä sun tätä. Nimenomaan näyttelijöiden takia pidinkin elokuvasta. Mahtavalla Christopher Waltzilla on varmaan puolet elokuvan kaikista repliikeistä. Nimiroolissa aina cool ja monialainen Jamie Foxx näyttää Thelonius Monkilta, joka on vaihtanut pianon pistooliin. Foxxissa on karismaa, jota vähäsanainen, hiukan yksipuolinen rooli vaatii. Leonardo DiCaprion poikamainen naama sopii kerrankin hänen rooliinsa ilkeänä tilanomistajana. Valitettavasti Kerry Washingtonille (sic!) ei naispääosassa jää oikein muuta kuin avuttoman söpöläisen rooli.

......

Vasta elokuvan loputtua tajusin, että Djangosta puuttuvat monet tarantinolaiset tavaramerkit. Minua ratkaisu miellytti, moni Tarantino-fani saattaa pettyä. Djangoa ei ole jaettu "hauskasti" lukuihin, se etenee kronologisesti, takautumat ovat harvassa, ja ne ovat lyhyitä. Juuri takautumiin sattuu Djangon emotionaalisesti ja elokuvallisesti tehokkaimmat hetket. Ne ovat raakoja, mutta herättävät tunteita, käyvät sydämeen.

Takautumissa vilahtava elokuva on oikeastaan se, jonka olisin halunnut nähdä: vakava, eeppinen ja kauniisti kuvattu tarina orjuuden julmuudesta ja vapauden kaipuusta. Kunpa Tarantino olisi tehnyt tästä oman Schindlerin listansa. On tietenkin toivotonta odottaa Tarantinolta vakavahenkistä elokuvaa. Tällaisenaan Django ei sano orjuudesta muuta kuin tuhat kertaa sen n-sanan. Esimerkiksi Samuel L. Jackson näyttelee loistavasti hahmoa, jonka avulla olisi voitu tarkastella orjayhteiskunnan valta-asemia (ja miksei samalla Hollywood-filmien stereotypioita afroamerikkalaisista), mutta valitettavasti Tarantinoa ei sellainen kiinnosta. Väkivaltakuvauksissaan Django on varsin säyseä verrattuna siihen, mitä orjille saatettiin tehdä tuon ajan Amerikassa. En tosin usko, että Amerikassa oltaisiin vielä valmiita suuren budjetin elokuvaan, joka näyttäisi noita kaameuksia pitkästi ja hartaasti.

Django on kummallinen sekoitus kieli poskessa tehtyä kostotarinaa, puskakomediaa (kyllä, Klu Klux Klanin heput ovat hölmöjä punaniskoja), palkkionmetsästäjistä kertovaa länkkäriä ja yritys kertoa jotakin todellista yhdestä Yhdysvaltain historian likaisimmasta luvuista. En keksi tähän hätään parempaa vertausta kuin jos Terence Hill ja Bud Spencer ilmestyisivät yhtäkkiä nujakoimaan Armottomaan (1992). Lopputulos on sisällöllinen sekamelska, jota pitää koossa vain Tarantinon estetiikka.

Musiikki on jälleen tärkeä osa tarantinolaista tarinankerrontaa, ja hienoja kappaleita ohjaaja on poiminut levyhyllystään mukaan. Ennio Morriconen musiikilla ei voi mokata, mutta ei sen käyttö tunnu myöskään kovin raikkaalta saati rohkealta. Paremmin toimivat hiphop-pätkät, joista tulee mieleen australialaisohjaaja Baz Luhrmannin tapa käyttää musiikkia. Koko elokuvan ajan kuullaankin juuri sellaista musiikkia kuin Tarantinon elokuvissa pitääkin kuulla. Jazz-diggareille tiedoksi, että monet Tarantinon kuvista tuovat mieleen 1960-70-lukujen Atlantic-levy-yhtiön kansista. Mutta varastihan Hitchcockin kuviaan maalauksista. Näköjään Tarantinoa katsoessaan jokainen voi tuntea olevansa myös musiikkisnobi, mikä saattaa olla yksi hänen suosionsa perimmäisistä syistä.