David Bowie elää. Liki kymmenen vuotta gretagarbomaisesti julkisuutta kaihtanut Bowie julkaisi tänään uuden kappaleen Where are we now?. Enpä olisi uskonut, että pääsen vielä arvioimaan Bowien uutta materiaalia. En myöskään aio teeskennellä, että pystyisin suhtautumaan tähän täysin odottamattomaan paluuseen muutoin kuin suurella liikutuksella. Jätän siis kappaleen lopullisen arvion maaliskuulle, jolloin ilmestyy kokonainen albumi, The Next Day. Bowie on sitä paitsi niitä rock-muusikkoja, jotka ovat parhaimmillaan albumin mittaisina annoksina.
Where are we now viittaa niin tekstissä, musiikissa kuin kuvamateriaalissa Bowien menneisyyteen. Kappaleessa kuljetaan Berliinissä, jonne Bowie ja Iggy Pop pakenivat julkisuutta ja huumeriippuvuutta 1970-luvun lopussa ja levyttivät samalla rock-historian huippulevyt Low, "Heroes", Lust for Life ja The Idiot. Videon ilme on ehtaa 1990-luvun Bowieta, ja sillä on jopa omituisia irtopäitä.
Musiikillisesti tämä tuo ensimmäisenä mieleen keskenään hyvin erilaiset levyt 1. Outside (1995), ...hours (1999) ja Heathen (2002). Bowien ääni ei ole enää entisensä, mutta tulkitsijana, tunteiden välittäjänä, hän on edelleen rocklaulajien eliittiä. Taustan metallisessa äänimaailmassa kuulee hovituottaja Tony Viscontin kädenjäljen, ja leijuvassa sovituksessa on mukana jopa hippusellinen Brian Enon taikapölyä kaukaa 70-luvulta. Viscontilla on taito loihtia yhtä aikaa hengittäviä ja silti tukevia äänimaisemia. Radiohead-tuottaja Nigel Godrichilla on sama ilmiömäinen kyky.
Where are we now? on elegia, vähäeleisen kaunis kuin harmaa sadepäivä. Siitä ei varsinaisesti tiedä, onko se kylmän lohduton vai toiveikas. Ehkä tämä kertoo lopullisesta erosta, jota on vaikea tunnustaa todeksi? Tai sittenkin kahden ihmisen yhdessä pysymisestä, yhteen tulemisesta? Kappaleen emotionaalinen kliimaksi on kertojan ensin lähes epätoivoinen kysymys rakastetulleen "Where are we now, where are we now?" ja hänen oma vastauksensa "The moment you know, you know...you know." (Siinäpä samalla taidonnäyte Bowien tulkitsijan lahjoista.) Bowien hienoimmat laulut ovat tunnelmiltaan ja teemoiltaan niin rikkaita, ettei niitä saa puristettua vain yhteen tunnetilaan.
Mainiointa tässä kaikessa on silti Bowien harkitun tarkka ilmestyminen aivan tyhjästä takaisin julkisuuteen. Ei varoitusta, ei edes pienen pientä vihjettä levytyksestä. Ei ennakkokuuntelua, ei sosiaalisessa mediassa markkinointia, ei mitään. Vain vuosikaudet täydellistä hiljaisuutta. Viime vuonna Bowie kieltäytyi esiintymästä Lontoon olympialaisten avajaisissa, mitä pidettiin varmana merkkinä siitä, että hän oli vetäytynyt lopullisesti kotinsa suojiin maalaamaan ja viettämään eläkepäiviä. Valittu linja ilmeisesti pitää: brittimedian mukaan Bowie ei levyn julkistuksen yhteydessä anna haastatteluja eikä tee keikkoja. Bowie, joka intoili 1990-luvun lopussa internetin mahdollisuuksista on sosiaalisen median läpimurron jälkeen valinnut aivan toisen reitin. Lörpöttelevien ja faniensa kanssa viihtyvien julkkisten aikakaudella on hienoa, että Bowie säilyttää myyttisen etäisyyden meihin kuolevaisiin. Toivon, että Bowie pysyy levyn julkaisunkin jälkeen "kadoksissa" New Yorkissa.
Hyvää syntymäpäivää, David.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti