Bowien maaliskuussa julkaistavan The Next Day -albumin kunniaksi Sinisen Zeppeliinin meikkaavat matruusit kokosivat pienen sähköisen vitriinin Bowien muodonmuutoksista. Se ei ole mikään best of -lista, vaan kurkistus Bowien eri tyyleihin.
Avaruusmies-Bowie
Bowie on aina ollut innostunut tieteiskirjallisuuden dystopioista, mutta avaruus on hänelle ennen kaikkea vertauskuva vieraantumisen ja yksinäisyyden tunteelle sekä mielen järkkymiselle. Nämä teemat leikkaavat läpi koko Bowien tuotannon. Valitsin hetken mielijohteesta näytepalaksi kappaleen Ashes to Ashes, joka jatkaa Major Tom nimisen kovanonnen astronautin seikkailuja ja on täydellinen, kummallinen violetti popkarkki. Tekstissä Kafkaa ja brittiläistä lastenrunoutta. Kuuluisin Bowien avaruusbiisi lienee Space Oddity.
Folk-Bowie
Bowie aloitti muusikon uransa hippikauden huipulla totisena runopoikana. Ihailun kohteena oli Bob Dylan. Bowie löysi (ensimmäisen) oman äänensä vasta levyllä Hunky Dory, jolla esiintyy vakavahenkinen lauluntekijä. Quicksand sisältää hienon, kestävän elämänohjeen "Don't believe in yourself".
Pop-Bowie
Vuonna 1983 päättyi David Bowien kultainen kausi. Silloin Bowie julkaisi puhtaimman poplevynsä Let's Dance, jonka ideana oli alusta saakka tehdä mahdollisimman paljon rahaa Bowielle. Tuottajaksi palkattiin Niles Rodgers ja tuloksena oli Bowien uran suurin hittilevy. Let's Dance teki Bowiesta hetkeksi aikaa globaalin poptähden. Bowie-puristit pitävät levyä liian kaupallisena, mutta tosiasiassa se sisältää kimaltavaa, tyylikästä ja loppuun saakka hiottua popmusiikkia, joka on iloista vain pinnalta (kuunnelkaapa vaikka mitä China Girl -biisissä varsinaisesti lauletaan). 80-luvun pop-estetiikkaa parhaimmillaan. Tanssitaan!
Kokeilija-Bowie
"Taiteilija on kuin hai - jollei se pysy liikkkeessä, se kuolee", koomikko Woody Allen on todennut. Bowien nerokkuus ei ehkä piile siinä, että hän olisi tehnyt asioita ensimmäisenä vaan siinä, että hän jalosti ne aivan omintakeiseksi popmusiikiksi. Sen jälkeen Bowie tavallisesti hylkäsi kyseessä olleen tyylilajin ja lähti kokeilemaan jotain muuta. Koska rock-yleisö on maussaan tavattoman konservatiivista ja kapea-alaista, Bowie on "pettänyt" faninsa lukemattomat kerrat. Berliini-trilogian aloittavaa Low-albumia pidetään nykyisin rockin mestariteoksena, mutta ilmestyessään se tyrmistytti niin levy-yhtiön pojat, musiikkikriitikot kuin fanit. Muutos on ollut Bowien modus operandi aina. Valitsin tähän erään Bowien kaikkein kauneimmista ja surullisimmista kappaleista, Subterraneans. Kokeellisemmista poplevyistä pitäville suosittelen albumeita 1. Outside, "Heroes" ja Lodger.
Soul-veli -Bowie
Bowie on kutsunut Young Americans -levyään termillä "plastic soul". Keskiluokkaisesta lontoolaisperheestä oleva 55-kiloinen valkoinen poika tuskin koskaan voisikaan tehdä "aitoa" soul-musiikkia. Levyllä vierailee myös John Lennon, joka oli kuuluisalla kahden vuoden viikonloppureissullaan. Bowien pastissit ovat välillä parempia kuin niiden esikuvat, niin kuin tämä tuhman liukas It's Gonna Be Me, joka ei aikanaan edes mahtunut koko levylle.
Chanson-Bowie
Bowien musiikissa on aina ollut aimo annos eurooppalaista kabaree-perinnettä, dekadenssia ja Marlene Dietrichiä. Alun perin belgialaisen Jacques Brelin tunnetuksi tekemä laulu My Death on kuulunut Bowien repertuaariin jo 1970-luvun alusta. Tämä pelkällä pianolla säestetty tulkinta on oma suosikkiversioni. Aivan upea on myös Bowien kunnianosoitus Nina Simonelle, balladi Wild is the Wind.
Glam rock -Bowie
Aika monelle satunnaiselle musiikin kuuntelijalle David Bowie on "se meikkaava homo sukkahousuissa". Todellisuudessa Bowien glam-kausi kesti kolmisen vuotta, ja siitäkin alkuosa oli visuaaliselta ilmeeltään lähempänä 70-luvun lopun punkia (Iggy Popilta varastettua). Toki Bowien glam-kaudella oli valtava vaikutus etenkin brittiläiseen nuorisokulttuuriin. Jotkut hitit kuluvat väkisin puhki, mutta toisinaan poplaulu on niin täydellinen, ettei mikään määrä toistokertoja kuluta niitä. Bowien Starman on sellainen laulu. Glämillä tai ilman.
Jytähevi-Bowie
Bowie sukelsi 1970-luvun alussa raskaampaan rockiin levyllään Man who sold the world. Mick Ronsonin tuhti kitara murisee, vonkuu ja rouhii. Seitkytluvun heavy rockista pitävien kannattaa tutustua. Maistiaisina tämä raskas ja psykedeelinen Width of a circle. Kiharat kohti lattiaa!
Kokaiininhuuruinen funk -Bowie
Noin vuonna 1976 David Bowie oli vajonnut jonnekin oman mielensä syövereihin. Hän asui Los Angelesin talossa pimennysverhojen takana, nuuskasi salkullisia kokaiinia ja intoili okkultismista. Hän säilöi omat leikatut kyntensä ja virtsansa, ettei kukaan voisi käyttää niitä voodoo-menoissa. Selvä. Tuon epätodellisuuden keskellä syntyi yksi miehen mestariteoksista, Station to Station. Se on levy, jota Moby on kuvaillut sanoin "David Bowie oli niin paljon edellä aikaansa, ettemme ole vieläkään saaneet häntä kiinni." Tämä funk svengaa, mutta on kylmää kuin teräs.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti