Itsenäisyyspäivän kunniaksi blogissa neljä lyhyttä haja-ajatusta eli hajatelmaa Suomen itsenäisyyden ympäriltä. Blogisti pahoittelee koherentin kokonaisuuden puuttumista.
............
KAVERIA EI JÄTETÄ
Jorma Etton aforismissa kuvataan suomalaista:
"Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään, sellainen joka eksyy tieltä, huutaa rannalla ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen...Sellaisella suomalaisella on aina kaveri, koskaan se ei ole yksin ja se kaveri on suomalainen."
Pisteliääksi tarkoitettu Eton teksti herättää minussa pelkästään lämpimiä tunteita - tunteita suomalaisesta yhteenkuuluvaisuudesta kaikessa kömpelyydessään.
Yhteenkuuluvaisuus on tasa-arvon ansiota. Lainaan Lenita Airistoa: "Yhteiskunta, joka jättää puolet potentiaalistaan käyttämättä, ei tule koskaan menestymään." Siellä missä naisilla on vahva rooli, on vaurautta, rauhaa ja uusia ideoita.
Mutta miten isänmaa pitää huolta heikoimmistaan vuonna 2014? Miten voivat köyhät, yksinäiset, tuottamattomat ja onnettomat? Entä hullut, heikot ja hitaat? Ikäiseni taitavat jo aavistella, että läheisistämme joudumme huolehtimaan me - ei mikään mystinen hyvinvointivaltio. Ehkä välittämisyhteiskunta tarkoittaa, että meidän täytyy itse alkaa välittää.
Toinen kysymys on, kenestä isänmaan pitäisi pitää huolta. Ajatus meistä, meidän etujemme puolustamisesta suhteessa toisiin, toisten etuihin, on yhtä naiivi kuin ajatus kaikkien yhteisestä edusta. En osaa asettaa näitä asioita karkeasti vastakkain. Me elämme maailman sisällä, alttiina sen hyvälle ja pahalle. Maailma liikuttaa meitä, vaikka maailma ei liikuttaisi meitä. Suomi ei ole saari.
Kun olin lapsi, Suomella ei ollut varaa venepakolaisiin. Kun olin teini-iässä, Suomella ei ollut varaa somaleihin. Kun olen aikuinen, Suomella ei ole varaa syyrialaisiin sylilapsiin. Suomalaista logiikkaa on, että kun ei voi pelastaa kaikkia, ei kannata pelastaa ketään. Vain moraalisesti laiska typerys nostaa kädet ylös maailman pahuuden edessä.
Eikä meidän silti tarvitse ruveta koko maailman samarialaiseksi. Sitatoin kaljumpiani. J. K. Paasikivi sanoi, että viisaus on tosiasioiden tunnustamista ja Urho Kekkonen sanoi, että Suomen tulee olla maailmanpolitiikan lääkäri, ei tuomari. Näin tulevat yhteen pienen valtion reaalipoliittiset tosiasiat ja hyvän tekemisen edut.
Ylipäätään meidän kannattaa olla mukana istumassa niissä keskeisissä pöydissä, jonne Paavo Lipponen meidät jyräsi pelottelemalla Ruotsin pääministeriä pisuaarilla (that's the Finnish way). Meidän kannattaa tehdä hyvää, koska se on sekä oikein että hyödyllistä.
...........
VIIDES KOLONNA
Sohaisen itsenäisyyspäivänä kusiaispesään ja kysyn, kuka on epäisänmaallinen.
Suomi vei saamelaisilta heidän maansa sekä lapsensa ja sijoitti saamelaisten lapset "suomettumaan" orpokoteihin ja uusioperheisiin. Olimmeko silloin epäisänmaallisia?
1930-luvun oikeistolaiset protestiliikkeet saivat polttovoimaa kuolleesta luuskasta, mutta niissä oli myös aitoa innostusta fasistiseen aatteeseen. Suomalaista demokratiaa oltiin tosissaan kumoamassa (suurin osa joukosta oli kumonnut vähän muutakin). Tekijämiehiä ajoi heimoaate ja leppymätön viha sosialismia kohtaan. Aitoja fascisteja mukana oli kourallinen. Kun yritimme kaataa jussipaidoissa kansanvaltaa "kansan tahdolla", olimmeko epäisänmaallisia?
Kommunistit olivat vielä äärioikeistolaisiakin sekalaisempi sakki. Valtaosa kommunististeista ampui talvi- ja jatkosodassa kohti velivenäläistä, mutta vähemmistön vähemmistö suunnitteli vallilalaisessa perunakellarissa uljasta uutta Suomea. Tosin Josif-setä oli tehokkaasti nirhannut suomalaiset vallankumoukselliset, joten aivoista ja käsistä tuli pulaa. Kun väitimme suomalaisten haluavan työläisten diktatuuria, olimmeko epäisänmaallisia?
Lähestytään nykyhetkeä. Olen aina pitänyt 1960-1970-lukujen nuoren sivistyneistön poliittista ääri-intoilua 1900-luvun totalitaaristen liikkeiden kuolinkorinana, en niinkään vapauden kaihona. Nuoret haikailivat (toistaiseksi) viimeisinä yhden luukun valtiota, jossa vastaukset olisivat valmiina ja oikeat päämäärät selviä. Kun fanitimme puhemies Maota, olimmeko epäisänmaallisia?
Tämän päivän viides kolonna onkin kinkkisempi, jopa tulenarka juttu. Tosiasia on, että joukossamme elää ja kasvaa ihmisiä, jotka haastavat tai jopa kiistävät arvomme. Mitä tehdä ihmisille, jotka opettavat nuorille, että modernit ihmisoikeudet ovat moraalittomia ja länsimainen elämäntapa turmeltunutta? Varmaa on, että joudumme pohtimaan ja puolustamaan tärkeiksi katsomiamme arvoja lähitulevaisuudessa. Siinä on kyse jostain paljon dramaattisemmasta kuin maahanmuuttajanaisten uintivuoroista tai Suvivirren veisuusta.
Erikseen ovat sitten nämä avoimen yhteiskunnan alkometrit eli abdullahtammet, dosenttibäckmanit ja seppolehdot. Presidentti Richard Nixonin kerrotaan miettineen erään puoluetoverin kohdalla, pitäisikö hänet pitää teltan sisällä kusemassa ulos vai ulkopuolella kusemassa sisään. Onneksi vakaa demokratia on kuin ahavoitunut isoisä, se kestää joutavien suupalttien mölyt.
..........
SANKAREISTA
Ensin lainaukset kahdelta suomalaiselta sanoittajalta: "Keitä ne on ne sankarit / sellaiset sankarinaiset / jotka tosipaikan tullen pelkäävät?" Ja toinen: "Voi vainolaisen hurmehella peittää maan."
Molemmilla poliittisilla laidoilla halutaan edelleen omia isänmaallisuus omalle porukalle. Vai miten muuten selittää "laajojen kansanpiirien" loukkaantuminen siitä, että Paleface niminen rytmimuusikko pääsi itsenäisyyden 100-vuotistyöryhmään? On nimenomaan suomalaista, että siellä ryhmässä edustetaan kaikkia aatteita. Nekin pääsevät ääneen, jotka sanoivat Marskista rumasti. Ystäväni kirjoitti pari viikkoa sitten hienosti: "Tulkaa nyt ylös sieltä sisällissodan poterosta."
Seuraavaksi anteeksipyyntö upseeriystävilleni. Laitoin näet uhmallani tähän sankarit-osastoon pelkääjät, pasifistit ja muut aseistakieltäytyjät. Olkoon se vaatimaton panokseni itsenäisyyspäivän tuhdinpuoleiseen sankariannokseen.
Tunnetuin suomalainen aseistakieltäytyjä on Arndt Pekurinen, joka teloitettiin sodan aikana. Suomalaiset ampuivat aseettoman suomalaisen. Valtio versus mies, valtio voitti. Tässä vaiheessa minulta yleensä kysytään: Entä jos kaikki suomalaiset olisivat laskeneet aseensa kuten Pekurinen? Vastaan tuohon kysymykseen aina samantasoisella ajatusleikillä: Entä jos kaikki olisivat laskeneet aseensa kuten Pekurinen?
En osaa ajatella Pekurista roistona tai sankarina, mutta pidän häntä rohkeana vakaumuksen ihmisenä. Sellaisia ihmisiä Suomessa on paljon, katsokaa ympärillenne.
Upotaan sinne itsenäisyyden isoon kirjaan hetkeksi. Väinö Linna kunnostautui suomalaisten supersankareiden tekijänä. Tuntemattoman sotilaan oma suosikkihahmoni on Honkajoki, joka keskellä sotaa toteaa, että yksilön mielipuolisuus on vain suhteessa hänen ympäristöönsä. Honkajoki on ivallinen ja nerokas henkilöhahmo. Hänelle lankeaa romaanissa synkän klovnin rooli. Ainoa keino sopeutua sekä sydämettömään että järjettömään massamurhaamiseen on jäätävä etäisyys, julma ilkikurisuus. Honkajoki tekee parodian sodasta ja itsestään selviytyäkseen.
Honkajoen vastapari on Riitaoja, joka kokee sodan kauhut pakahduttavan suorasti. Riitaoja on tavallaan jokamies, yhtä aikaa kaikki sodan osapuolet. Hän on vain ihminen. Riitaojan viimeisissä sanoissa summataan sodan inhimillinen tragedia: "Älkää älkää, en minä mitään pahaa."
............
MINUN POLITIIKKANI
Suomi täyttää tänään 96 vuotta. Se aloitti taipaleensa kangerrellen. Kun Suomi itsenäistyi, tapoimme toisiamme tuhansittain nälkään ja tauteihin. Pitkät rivistöt miehiä ja poikia teloitettiin nimettöminä maakuoppaan. Raskaana olevia naisia seivästettiin kiväärinperiin, aseettomia ammuttiin vuoteisiinsa.
Kaikki maailman voitonparaatit on ratsastettu kiiltävillä saappailla, verisillä hevosenkengillä.
Toisessa maailmansodassa olimme natsien joukkueessa. Maailmanhistorian kuuluisin hirmuvalta pelasti itsenäisyytemme, kun samaan aikaan armeijassamme taisteli juutalaisia. Vähemmän mairittelevia isänmaallisuuden hetkiä koettiin, kun tsekkoslovakialaiset tai virolaiset halusivat punaisen imperiumin ikeestä vapaaksi olimme hiljaa kuin kusi sukassa. Yleensä neukuille näytettiin peukkua. Ne yleiset syyt, tiedättehän.
Isänmaan alku oli rujo, mutta niin syntymät usein ovat. Olosuhteiden oikut veivät meidät outoihin tilanteisiin ja vaarallisten herrojen kanssa saunaan. Silti rakensimme yhteiskuntarauhan, maltoimme jopa vaurastua. Paitakin pysyi melkein puhtaana, eipä olisi uskonut.
Ja jos joku vielä kehtaa sanoa, etteivät suomalaiset osaa keskustella, hän on ykskantaan väärässä. Mehän olemme diplomatian ykkösvitjaa koko porukka. Ilmeettömiä pokerinaamoja ja varsinaisia viilipyttyjä. Suomi on viisaiden naisten ja hiljaisten miesten maa.
Mutta entäs se minun politiikkani? Annetaan viimeinen sana runoilija Pentti Saarikoskelle, ilkeälle juoppokommarille. Saarikosken yhdessä runossa on isänmaallisuutta enemmän kuin kopallisessa Koskenniemeä:
En pelkää ketään. Rakastan maailman ihmisiä,
haluan kaikille hyvää, se on minun politiikkani
Että me rakastaisimme toinen toistamme
Ei väitellen vaan keskustellen sovussa.
Menisimme ikään kuin mustikkaan yhdessä.
Lämmittäisimme saunan.
Istuisimme laiturilla huohottamassa.
Olisimme ihmisiksi.
Arvokasta itsenäisyyspäivää jokaiselle. Omistan tämän tekstin pitkäaikaisimman ystäväni eilen syntyneelle lapselle. Tervetuloa Suomeen, tervetuloa maailmaan, vesseli.