 |
Kun Suomi putos puusta on eittämättä Ismo Alangon koko tuotannon parhaimpia levyjä, ellei paras. Se on ehdottomasti myös yksi parhaista Suomessa koskaan julkaistuista kevyen musiikin albumeista. Käytän levystä pelottavaa sanaa kokonaistaideteos, sillä levyn oli alun perin tarkoitus olla joukko erilaisia luonnonääniä, joiden seasta kappaleet ilmestyisivät ja katoaisivat. Kuuntelen levyä harvoin, sillä se vaatii ehdottoman keskittynyttä mieltä. Kun Suomi putos puusta on tulvillaan timanttisia sävellyksiä, omaleimaisia tekstejä ja lähes katarttisia hetkiä kuten Meidän isä.
Levyn tuotanto on suorastaan nerokas. Vaikka kappaleiden tunnelmat vaihtelevat riemusta pohjattomaan epätoivoon, ne kaikki istuvat osaksi kokonaisuutta. Nykyään tehdään yksitunnelmaisia levyjä, joita pidetään mukamas yhtenäisinä. Kun Suomi putos puusta levyn kappaleet tuntuvat vain paranevan vuosi vuodelta.
Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Valheita ja onnenpekkoja
Jäätyneitä lauluja (1993) ****
 |
Kauan sitten suosikkilevyihini kuulunut Jäätyneitä lauluja ei ole vanhentunut niin arvokkaasti kuin sen olisi pitänyt. Alangon lähes yksin studiossa timpuroima levy kuulostaa ohuelta ja halvan ysäriltä.Tuottajana hääri Mitro (ei se isä), eikä oikein onnistunut hommassa. Levyllä piisaa energiaa, hienoja melodioita ja poikkeuksellisen surrealistisia tekstejä. Jos joku Ismon levyistä pitäisi levyttää uusiksi tymäkämmillä soundeilla, se olisi tämä.
Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Autolounas huoltamon tapaan
Taiteilijaelämää (1995) *****
 |
Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Kurjet
Irti (1996) ***
 |
Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Lokki
Pulu (1998) ***
Pulu aloittaa Ismo Alanko säätiö -kauden. Avantgarde-hanuristi Kimmo Pohjosen äänimaisemat sopivat hyvin yhteen Alangon vuotavan äänen kanssa. Levy on paikoin sillä rajalla, että se on halpaa iskelmäparodiaa. Silti iskelmällisimmät sävellykset kuten Värityskirja ovat levyn ehdotonta parhaimmistoa. Olen toivonut, että Alanko vielä jossain välissä uraansa levyttäisi omia iskelmällisiä biisejä ja vanhoja iskelmiä yhdeksi levyksi. Sielun veljien varjoprojektin Kullervo Kivi & Gehenna -yhtyeen levy (1990) kun on aivan briljantti!Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Tuulipuvun tuolla puolen
Sisäinen Solarium (2000) **
Äänimaailmaltaan Sisäinen solarium on Alangon levyistä tuotannoltaan pehmein ja täyteläisin. Siinä on hienoja, leijailevia tunnelmapaloja. Parhaat biisit Datsun ja Sana leijui ovat kuin kesäiseltä tanssilavalta, jossa on nappailtu LSD:tä ennen tanssiinkutsua. Harmillisesti levy ei kappalemateriaaliltaan ole a-luokkaa, vaan kuulostaa enemmän demoilta tai tausta-aihioilta varsinaisille biiseille. Sisäinen solarium on Alangon levyistä turhauttavin. Sisältää muutamia Alanko-inhokkejani. Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Ehkäpä elämä onkin vain sitä miltä tuntuu
Hallanvaara (20002) ***
Hallanvaara on hieno levy, minun makuuni liian hieno. Kun rockmuusikko haluaa tehdä vakavan levyn, hänelle pitäisi ojentaa välittömästi huurteinen olut ja toppa tupakkaa. Hallanvaaran sävellykset ja orkesteroinnit ovat jylhiä ja rönsyileviä. Ehkä siksi levy on aina tuntunut kolkolta ja turhan eeppiseltä. Hallanvaara todistaa, että Ismo Alanko on parhaimmillaan kulmikkaana ja rosoisena. Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Töiden jälkeen
Minä ja Pojat (2004) **
Etnosävytteisten vuosien jälkeen Alanko palasi sahaavaan sähkökitararockiin. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että Alanko seuraa liikaa nuorten poikien muotityylejä. Minä ja Pojat -levyllä hän yhdistelee Franz Ferdinandin tuolloin trendikästä ylikireää, sahaavaa sähkökitarointia jiikarjalaismaisiin teksteihin. Levy on soundiltaan ikävän yksipuolinen, jopa tylsä.Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä
Ruuhkainen taivas (2006) ****
Ruuhkainen taivas on Alangon viime vuosikymmenen tuotannosta ehjin ja tasaisen laadukas. Parilla aiemmalla levyllään ja Ruuhkaista taivasta seuraavilla kahdella levyllä Alanko tuntuu tehneen kappaleet albumin ehdoilla eikä toisin päin. Ruuhkainen taivas on pieni helmi Alangon tuotannossa.Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Kun vapaus koittaa
Blanco Spiritualis (2008) *
Blanco Spiritualis on valitettavasti Ismo Alangon soolouran heikoin levy. Se ei ei sisällä yhtään Ismo-klassikkoa. Äänimaailma on tukkoinen, sävelkynässä ei ole mustetta ja jokainen kappale kuulostaa nuivalta. Alangon tekstit ovat aina olleet vaihtelevan tasaisia, mutta tässä on tullut jo lipaston pohja esiin. Ismon ja Teho Majamäen duokeikat toimivat oikeinkin mainiosti, mutta levyllä olisi tarvittu muiden apua ja tuottajan ohjaavaa näkemystä. Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Seitsemän päivää
Onnellisuus (2010) ***
Onnellisuus-levyllä on muutamia Ismon soolouran parhaita kappaleita, kuten poukkoilevan kauniin hysteerinen Mannerlaatat. Onnellisuus-nimibiisi on sekä sentimentaalinen että kohtalokas. Miten hyvän levyn tästä olisikaan saanut kokonaisen bändin soittamana. Levy on harvoja Riku Mattilan tuotantoja, joista en pidä. Onnellisuus kuulostaa ohuelta ja hermostuneelta, kuin siitä puuttuisi syvyyttä. Harmi, sillä kappalemateriaali on lähes yhtä vahvaa kuin 1990-luvun levyillä. Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Antaudutaan
Maaliskuussa ilmestyvän uuden albumin Maailmanlopun sushibaari nimikappale Maailmanlopun sushibaari on kuunneltavissa Soundcloud-palvelussa.
Pulu oli hyvä levy, mutta Ismo määki sen pilalle. Samaan aikaan mies sanoi televisiossa että laulusoundi on parantunut. Hiukset nousi pystyyn.
VastaaPoistaIhan hyviä arvosteluja, mut oon kyllä ihan eri mieltä monista levyistä: esim. Blanco Spirituals on mun mielestä älyttömän hyvä, ja siltä esim. Päästänkö irti on mielestäni klassikko. Sisäinen solarium on niinikään mielestäni todella hyvä, Ismon parhaita melkeinpä.
VastaaPoistaKiitos palautteesta. Ismo ei kai olisi Ismo, jos pitäisimme samoista jutuista. Luonnollisesti oma mielipiteeni on tuolla edellä kirjoitettu jo, en lähde sitä puolustamaan. Hienoa on, että joskus on mennyt vuosiakin, ennen kuin olen keksinyt jonkun biisin tai kokonaisen levyn "jujun".
VastaaPoistaIhan hyviä kirjoituksia, mutta täytyy sanoa että Kun Suomi Putos Puusta on järkyttävän paska levy. Ismon huonoin, täyttä skeidaa. Kaikki muu onkin sitten parhautta paitsi Minä ja Pojat sekä Teholla kama on vähän niin ja näin. Oma suosikkini on Irti. Kaunos ja hieno.
VastaaPoistaMahtava teksti, mutta olen täysin erimieltä monessa kohdassa! Hallanvaara, Onnellisuus, Sisäinen Solarium ja Minä ja Pojat ovat kaikki mun lempparilevyjen joukossa. Blanco Spirituals kuin myös on mahtava. Ruuhkainen taivas taas ei sykähdytä mua.
VastaaPoistaOnpa jännä nähdä, että tuo Minä ja pojat ei uppoa kanssaihmisiin. Itse pidän sitä melkein Ismon parhaimpana levynä. Se on yksinkertainen kitararock-levy - kyllä - eikä ehkä sisällä suuria klassikkoja, mikä johtuu mielestäni pikemminkin kuulijoista kuin laadusta. Rakkaus hallitsee on raikas, Silloin kun taivas vielä auttoi meitä on osuva, Joensuu on erittäin jylhä, oikeastaan vain sinkkulohkaisuna toiminut Pentti on jankkaava ja tylsä. Kokonaisuus on ehkä pelkkää rokkia, mutta ainakin se on yhtenäinen. Ruuhkaista taivasta arvostetaan kovin, mikä on myöskin hassu sattuma, sillä mielestäni Ruuhkainen taivas pikemminkin yritti toistaa Minä ja pojat levyn kaavaa onnistumatta siinä täysin. No makunsa kullakin, pääasia, että näin upeaa musiikkia yhä tehdään! ps. Kaikki raitistuu, minä en! -huuto kuuluu jo kaveriporukkani mökkiviikonloppuihin olennaisena osana.
VastaaPoista