Mediakritiikin möivät

Ylioppilaslehti kirjoitti
mediakritiikistä juhlanumerossaan.

Mediakriittisyyteni on hyvin herkkää. Jos olen pari päivää viihteellä, enkä lue ollenkaan Kanavaa, mediakriittisyyteni menee löysäksi.

Silloin mediakritiikkini leviää kuin varpusparvi sosiaaliseen mediaan, ja jälkiä on ikävä siivota. Siinä vaiheessa ei enää haittaa, että puolet Imagen kannnessa esiintyvistä ihmisistä on Imagen omia kirjoittajia tai entisiä päätoimittajia. Eikä se, että Urheilulehden artikkelien lauserakenteet uhmaavat suomen kielen sääntöjä. Ei, kun mediakriittisyys on löysää yritän vain sinnitellä lähimmälle Ritu Tainolan julkkismuistelolle ja saada mediakriittisyyteni kovettumaan. Monet neuvovat nauttimaan vaivaan appelsineja, mutta minulle ne ovat liian hapokkaita.

Harvemmin mediakriittisyyteni on liian kovaa, mutta niinkin on joskus käynyt. Pitkittyneeseen kovaan mediakriittisyyteen suosittelen Ruben Stillerin karkailevia yksinpuheluja, Tuomas Enbusken twiittejä tai Timo Harakan oppineisuutta. Mediakritiikillä on tekijänsä.
.......

Näin vanhemmiten sitä haluaa huolehtia mediakriittisyytensä toimivuudesta. Sitä miettii, että onko oma mediakritiikki oikean kokoista ja oikean väristä. Mediakriittisyyteni on ikääntymisen myötä tullut entistä herkemmäksi erilaisille ärsykkeille. Kauppalehti Option menestystarinoiden lukeminen saa minut umpeen. Kai se on se liika sokerikuorrutus tai sitten se kiiltävä paperi, josta heijastuva trendikahvilan keinovalo aiheuttaa migreeniä. Seiskan aukeaman taiton näkeminen saa kysymään: "Onko minussa jokin vikana vai onko kaikki vain mediakritiikkiä?" Sanomatalon Painobaarissa en voi käydä enää ollenkaan, sillä tupakointikiellon takia toimittajat ovat siirtyneet savuttelemaan ulos, eikä tupakan tuoksu enää peitä mediakriittisyyden kitkerää odööriä. Älkääkä edes kysykö, millaisista almavaivoista välillä kärsin.

On hassua, miten häveliäästi monet suhtautuvat mediakritiikkiin. Ei siitä puhumisesta kannata pahastua, mediakritiikkihän on maailman luonnollisin asia! Me kaikki teemme sitä, useimmat muutaman kerran viikossa, keski-ikäiset miehet muutaman kerran päivässä. Feministit kerran vuodessa joulun alla kun H&M:n alusvaatemainokset ilmestyvät katukuvaan. Kolumnisteilla se tuntuu olevan koko ajan mielessä. Kolmekymppiset naiset eivät yhteisöpalveluihin mitään muuta laitakaan kuin juttuja oman höpönassunsa mediakritiikistä. Toimittajat tekevät sitä mieluiten porukalla, me muut yksiksemme. Itse harjoitan yleensä mediakritiikkiä vessan hämärässä, sillä siellä on aikaa rauhoittua ja lattialämmityskin on kiva. Ei mene liiaksi vääntämiseksi.

Hyvin toimivan mediakritiikin osuutta ihmisen hyvinvoinnille ei sovikaan vähätellä. Sanonnan mukaan sodassa kuolee ensimmäisenä totuus. Historiantutkijat ovatkin havainneet, että esimerkiksi suuressa Nazisin taistelussa yleisin kuolinsyy ei suinkaan ollut taistelutilanteissa saadut vammat vaan juoksuhaudoissa lillunut mediakritiikki, joka heikensi vastustuskykyä ja sai monet menettämään järkensä, esimerkiksi allekrijoittamaan Turun Sanomien uuden freelance-sopimuksen.

Huonosti toimivan mediakriittisyyden taustalla on useimmiten kiire, stressi ja epäsäännölliset työajat. Ihmisen pitäisi löytää aikaa mediakritiikille. Kun halu mediakritiikkiin katoaa, vika ei välttämättä ole toimittajapuolisossa, vaan omissa elämäntavoissa. Olen havainnut, että oma mediakriittisyyteni pysyy kunnossa, kun luen kuitupitoisia juttuja ja katson videolta vanhoja Maailma sanojen vankina -ohjelman jaksoja.
........

Ikävää on, että mediakritiikki valuu alaspäin. Lopulta syyllinen on aina se onneton uutisdeskissä puurtava, ylityöllistetty ja alipalkattu pätkätyöläinen, joka pinnasi yliopistolla tilastotieteen kursseilta päästäkseen luovan kirjoittamisen opintopiiriin. Helppohan sitä on seminaareissa ja pääkirjoituksissa esittää viileän etäisesti ja yleisellä tasolla mediakriittistä. Mutta ei se onnetonta viestijää auta siinä vaiheessa, kun mediakritiikki on jo ns. osunut tuulettimeen. Onkin sääli, ettei kvartaalitalouden ja aliresurssoinnin puristuksissa toimituksissa, mainostoimistoissa ja viestintäyksiköissä ei enää ehditä kysyä niitä kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä:

"Eikö tämä ole maailman mediakriittisin idea ikinä?"
"Ostaako joku oikeasti meiltä tätä mediakritiikkiä?"
"Kulkeeko mopo pelkällä mediakritiikillä?"

Mediakritiikin lyödessä läpi voi onneksi perjantain alkuillassa kuohuviinipäissään todeta kollegalleen: "AHAHAHAHAHAHAHAHAHH EI VITTU, MEDIAKRITIKOIN HOUSUUN! TÄÄ OLI PARAS IDEA MAAILMASSA AHAHAHAHAHAHH!" Se on sellainen salaviisas performanssi. Älkää kysykö mitä tarkoitan edellisellä. Jos tietäisin, en käyttäisi sanaa performanssi. Minua viisaampi mediakriitikko puhuu kulttuurijumiuttajista. Jumissa tässä ollaankin.

Mediakriitikin möivät.