Hyvästi rakkaani, ja yhdet tequilat vielä

Jos joskus aiot osallistua kaksintaisteluun Meksikossa, suosittelen Calexicoa lähtömusaksi.

Calexico on Joey Burnsin ja John Convertinon ympärillä vaihtuva aavikko-folk-kokoonpano. Sen kotipaikka on Tucson Arizona, ja koko yhtyeen tuotannossa kuuluu eteläisen Yhdysvaltain ja Meksikon musiikin suunnaton rikkaus.

Calexicon tyylilajiksi on sattuvasti sanottu desert noir, sillä yhtyeen parhaat hetket ovat kuin karheasta Amerikan rajaseuduille sijoitttuvasta rikoselokuvasta. Sellaisesta, jossa varastetaan huumeparonin rahasalkku, ajellaan likaisenvihreällä Camarolla, juodaan tequilaa, hyvästellään rakkaat ja lopuksi kuitataan kalavelat tulitaistelussa nimettömässä, pölyisessä tuppukylässä. Ei ihme, että esimerkiksi elokuvaohjaaja Michael Mann on käyttänyt yhtyeen musiikkia filmeissään. Jos joskus aiot osallistua kaksintaisteluun Meksikossa, suosittelen Calexicoa lähtömusaksi.

Calexico on sillisalaatti Amerikkojen perinnemusiikkia ripauksella modernin älykkörockin elektronisia suhinoita ja kilkkettä. Rajaseutujen tyylilajeja käydään läpi tejano-musiikista perinteiseen kantrimusiikkiin, ja välillä muhennokseen heitetään latinalaisia rytmejä ja melodiakuvioita. Kitarat soivat kaipausta, torvet raikaavat kuin meksikolaisissa häissä ja viulut huokailevat kohtalokkaan ylväästi. Sitten takaa ilmestyy mariachi-bändi, ja kohta käynnissä onkin bakkanaalit kuin Pieksämäen asemalla aamuyöstä vuonna 1986.

Kokoonpanon levyt tuntuvat aina vahvemmilta kuin niiden yksittäiset biisit. Burnsin ja Convertinon kappaleet ovat oikeastaan tunnelmia tai äänimaisemia. Usein Calexicon biisit ovat vain aihioita, joiden päälle Convertino ja Burns kerrostavat kaikkea mahdollista Doors-uruista cumbia-poljentoon. Calexicon pojat ovat kuin lapsia, jotka haluavat värittää kuvansa kaikilla rasian nliiduilla. Onneksi Calexico on niitä harvoja yhtyeitä, joissa kakun lisäkuorrutus lähes aina petraa lopputulosta. Calexicon parhaana levyinä pidän Feast of Wirea, jossa se maalailee suurella siveltimellä ja yhdistää americana-tyyleihinsä vielä radioheadmaisia konehälyä. Näistä oma suosikkini on ehdottomasti hurja Black Heart.

Minua viehättää Calexicossa, ettei se ole millään lailla aito asia. Sen musiikissa on aina tietynlainen akateeminen etäisyys niihin musiikin tyylisuuntiin, joita se sulattaa omaksi tuotteekseen. Aivan samaan tapaan toimii toinen nörttiparivaljakko yhtyeessä Black Keys – ja saa aikaan riemastuttavan kuuloista etelävaltiolaista ränttätänttää. Älkää ymmärtäkö väärin: kyse ei ole pitkästyttävästä ironiasta, vaan Calexicon tyylistä jalostaa aineksista jotain omannäköistään.

Yhtyeen tällä viikolla ilmestynyt Algiers on pienimuotoinen ja vakavailmeinen albumi. Se on laadukas, mutta ei erinomainen. Se on riisutumpi kuin pari aikaisempaa levytystä ja äänimaisemaa hallitsee Convertinon ohut laulu ja pehmeästi soivat akustiset kitarat. Algiers muistuttaa eniten yhtyeen varhaista The Black Light -albumia. Levy on koottu sillä tavalla oudosti, että se vahvistuu loppua kohti. Muutamia calexicomaisia täysosumia on saatu jälleen mukaan.Para voisi päättää minkä tahansa nyky-westernin. Fortune teller on pieni elegia.No Te Vayas sopisi laulettavaksi meksikolaiseen karaokebaariin. Levyn päättäväThe Vanishing Mind on yhtyeen kauneimpia kappaleita ja yksi vuoden parhaista biiseistä. Hitaasti ja varoittamatta se kasvaa suureksi surumieliseksi balladiksi kaukaa Arizonan hiekkateiltä.

Kannattaa ehdottomasti hankkia albumin deluxe-versio, jossa on muutama laadukas bonusbiisi sekä isomman orkesterin kanssa soitettuja, upean pompöösejä versioita bändin aiemmilta levyiltä. 

Lopullinen arvio: "No me dejen morir así, digan que dije algo."