Lauluja elämänmenomme kamaluudesta

Samuli Putron musiikki kuulostaa Kari Hotakaisen naamalta. Putron laulut ovat pieniä novelleja. Ne ovat ajatuksia, joita ajattelemme kuin vahingossa niinä hetkinä, kun kävelemme yksin ostoskassin kanssa tyhjään asuntoon.

Samuli Putron uusin levy Tavalliset hautajaiset alkaa sellaisella suomalaisessa epätoivossa rypemisellä, että olen jättää koko levyn heti kesken. Viiden minuutin avausraita Arkiseen limboon on tämän levyn magnus opus. Siinä jokaisella kertojalla menee helvetin huonosti, tulee ero, saadaan turpaan, mielialalääkkeet loppuvat, homoksikin haukkuvat ja kaikkia vituttaa. Tätäkö sitten pitäisi kuunnella levyllisen verran? Onneksi heti seuraava kappale Jäniksen vuosi nostaa kuulijan kaljabaarin penkkien välistä kummallisella epäputromaisella letkeydellään.

Samuli Putrolla ja minulla on etäinen suhde. Zen Cafén levyjä en ikinä jaksanut kuunnella, ja Putron soolotuotantoa en tätä aiemmin ole oikeastaan edes kuullut. Omiin korviini hänen  kappaleissaan kun ei tunnu tapahtuvan oikein mitään. Putron musiikki kuulostaa Kari Hotakaisen naamalta. Tapahtumattomuus on kuitenkin siinä mielessä kuuloharha, että Putron kappaleiden dynamiikka on lähes kokonaan niiden teksteissä. Putro on aina ollut paljon enemmän tekstittäjä kuin säveltäjä. Jytyyttävä rockmusiikki on vain sokkeli Putron tarinoille.

Muutamien suomalaisten mieskirjailijoiden kuten Juha Seppälän sanottiin muutama vuosi sitten kirjoittavan "klapiproosaa”. Klapiproosassa ilmaisu on lyhyttä ja määrämitallista, rönsyjä ei sallita. Tällaisella toteavalla tyylillä toimii myös Putro, ja hyvin toimiikin. Putron laulut ovat pieniä novelleja. Ne ovat ajatuksia, joita ajattelemme kuin vahingossa niinä hetkinä, kun kävelemme yksin ostoskassin kanssa tyhjään asuntoon. Niitä hetkiä kun on pikkutunteita valinnut väärin, ja päättää silti jatkaa. Oma suosikkini Zen Cafén tuotannosta on Älä tee, jossa yhtä ihmissuhdetta tutkitaan raa’asti ja tarkasti. Tällä levyllä samanlaista fiilistä löytyy Se täydellinen -kappaleesta, jossa sattuu olemaan myös levyn paras kertosäe.

Kehon voimassa Putro sukeltaa melkein r&b:n tunnelmiin. Sehän sopii, sillä Putro on lausuja, ei laulaja. Ikään kuin Kauko Röyhkä ilman valtavaa libidoa. Vain Anna nyt on henrylaasasmaisessa tyylissään vaivaannuttava. Kyllä jokainen suomalainen mies on vonkailu(patti)tilanteessa ollut, mutta kappaleena tämä on tympäisevä. Ehkä siinäkin Putro olisi voinut hypätä rohkeasti naisen rooliin, ja tuloksena olisi ollut hauska tarina. Sillä se, mikä tapahtuu miehelle on komediaa ja se mikä tapahtuu naiselle on tragediaa.

Välillä mennään todella lähellä Zen Cafén tuotantoa, kuten kappaleessa Epätoivon esseet tai levyn nimibiisissä. vaikka edesmenneen orkesterin romuluista ei ihan tavoiteta. Juuri bändin soiton jykevä kulmikkuus teki Putron (tarkoituksellisen) kömpelöistä kappaleista hittejä. On silti sanottava, että levyn viulut ovat taidolla sovitettuja ja nostavat kappaleita hienosti niiden tukahduttavasta arkirealismista.

Muutaman vuoden takaista Elämä on juhla -levyä verrattiin jopa Ismo Alangon Suomi putos puusta -mestariteokseen. En itse näe Putroa Alangon perillisenä tai jatkajana millään tavoin, ja tämä on kehu molemmille musiikoille. Jos jotain, Samuli Putro on Gösta Sunqvistin juro pikkuserkku. Molempien teksteissä on samanlaista tarkkaa, julmaakin julmempaa havainnointia. Ero on siinä, että Gösta asettui aina heikomman puolella, Putro on tarkkailija, hän säilyttää etäisyytensä. Göstan maailma on surullisen koominen, Putron karun tyly.

Oma ongelmani Putron, Juice Leskisen ja vaikkapa Thom Yorken kanssa on se, että he jäävät liian usein lillumaan huonoon oloon. Riippuu tietysti ihmisestä, mutta minulle ylenpalttisesta synkistelystä tulee nuiva olo. Tottakai synkistely voi olla katarttista, puhdistavaa. Silti taide, joka juuttuu vain huonoihin fiiliksiinsä ei välttämättä tuota tätä puhdistautumista, se vetää pelkästään alaspäin. Kansallisen elämänmenomme kamaluutta on tälläkin levyllä niin paljon, että rupeaa tekemään mieli tupakkia ja yhden tähden jallua. Vähempikin riittäisi. Taiteen ei tietenkään tarvitse olla nättiä, mutta itselleni koskettavin taide ei koskaan ole nihilististä. Ja kyynisyys, sitä maailma on puolillaan muutenkin. Esimerkiksi Aki Kaurismäen parhaat elokuvat ovat pohjattoman surullisia, ja niissä tapahtuu pahoja asioita hyvillä ihmisille, mutta ne päättyvät lähes aina toiveikkaasti, ainakin toivonpilkahdukseen.  

Mielestäni parhaimmillaan Putro onkin silloin, kun hän sallii ahdistuksensa kylkeen toivoa tai edes luovuttamisen tuomaa raukeutta. Tällä levyllä sellaisia ovat Olet puolisoni nyt, Haloo Haloo, Haloo ja Nukkaa Pietarin, joka on komea, vapauttava lopetus levylle. Kuten yövartija Koistinen toteaa Laitakaupungin valot -elokuvan viimeisessä repliikissä: ”En minä tähän kuole.”

Lopullinen arvio: Neljä jallua ja yksin syyssateeseen.