Los Angelesiin sijoittuvassa elokuvassa on aivan liian vähän Los Angelesia.
James Ellroyn käsikirjoitus, Los Angelesin miljöö, poliisin todellinen korruptioskandaali. Näin herkullisista aineksista on tehty Oren Movermanin Rampart, joka kertoo LAPD:n konstaapelin Dave Brownista (Woody Harrelson). Brown on kovaotteinen partiopoliisi, juoppo ja naistenmies. Kotonaan hän on ex-aviomies kahdelle siskokselle sekä korkeintaan välttävä isä nuorille tyttärilleen. Elokuvan alussa Brown joutuu poliisijohdon, median ja kansalaisjärjestöjen hampaisiin, kun hänet tallennetaan hakkaamassa kolarin toista osapuolta pampullaan. Tästä käynnistyy Brownin kujanjuoksu, joka johtaa hänet veritekoon ja lopulta miehen mielenterveyden järkkymiseen.
James Ellroy on ollut jo vuosia ylistetyimpiä amerikkalaisia rikoskirjailijoita. Hänen tiiliskiven kokoiset romaaninsa ovat vetävästi kirjoitettuja eepoksia Amerikan lähihistoriasta. Niistä puuttuu pohjoismaisten dekkarien lässyttävä "yhteiskunnallisuus", mutta politiikkaa niissä on yllin kyllin. Varsinkin viimeisimmässä Alamaailma-romaanisarjassa Ellroy höystää tarinaa hengästyttävällä määrällä oikeita ihmisiä, historiallisia faktoja ja Yhdysvaltain 1950-70-lukujen ajanhenkeä. Ellroyn romaanit ovat eräänlaisia Yhdysvaltain likaisen lähihistorian Kuka kukin on -teoksia. Kuvitteellisten päähenkilöiden rinnalla seikkailevat mm. Kennedyt, J. Edgar Hoover, Sam Giancana, Jack Ruby, Jimmy Hoffa, Sirhan Sirhan ja niin edelleen. Ellroyn teoksia luettuaan pitää aina mennä harhailemaan Wikipediaan.
Elokuva on kuitenkin aivan toinen media. Upeaa LA Confidential -elokuvaa lukuun ottamatta Ellroyn romaaneista tehdyt sovitukset tai hänen laatimansa käsikirjoitukset eivät ole kantaneet valkokankaalla. Brian De Palman ohjaama Musta Dahlia -sovitus (2006) oli aivan kammottava, silvottu tekele. Se oli kuin tönkkö parodia alkuperäisteoksen tyylistä ja hengestä. Valitettavasti Oren Movermanin ohjaama Rampart on jälleen yksi kehno Ellroy-filmatisointi. Rampart yrittää olla yhtä aikaa katu-uskottava kyttäelokuva, perhedraama, lakidraama sekä vielä tarina miehen luhistumisesta. Se rimpuilee sinne tänne, eikä lopulta keskity oikein mihinkään. Todellisesta Rampart-skandaalista 1990-luvulta ei lopulta kerrota yhtikäs mitään.
Rampart tuntuu valjulta verrattuna sellaisiin viime vuosien cooleimpiin Los Angeles -kuvauksiin kuten Collateral tai Drive. Miten ohjaaja onkaan onnistunut poistamaan koko Enkelten kaupungin unenomaisen tunnelman filmistään? Tulee apuun Michael Mann! Eniten Rampart muistuttaa loistavaa The Shield -poliisisarjaa ja onnistunutta Harsh Times -leffaa. Jälkimmäisessä Christian Bale esitti kuihtuvaa sotaveteraania omassa amok-juoksussaan pitkin samaista kaupunkia. Niin hyvin kuin Woody Harrelson vetää samankaltaisen roolin jäntevänä ja epätasapainoisen luuviuluna kuin Bale, käsikirjoituksessa ei ole hänelle tarpeeksi paukkuja. Harrelson on tehnyt samantyyppisiä kaistapään rooleja muun muassa 90-luvun Syntyneet tappajiksi -leffassa ja Coenin veljesten Menetetyssä maassa. Silti ilman Harrelsonia elokuva ei olisi yhtään mitään, ja hän taitaa olla elokuvan jokaisessa kohtauksessa. Hienovaraiset roolityöt tekevät myös aina karismaattinen Robin Wright sekä katujuopoksi uppoutuva Ben Foster.
Ehkä tarinan isoin ongelma on, että Brown on hahmona niin vastenmielinen, ettei hänen kohtalonsa liikuta katsojaa. "En ole rasisti, vihaan kaikkia ihmisiä tasapuolisesti", konstaapeli Dave Brown kuvaa itseään. Ellroyn kirjojen päähenkilöt ovat Brownin tapaan väkivallan virkamiehiä, mutta heitä ajaa eteenpäin jokin ylevä pakkomielle, kuten oikeuden toteutuminen tai heikompien puolesta kostaminen. Ellroyn romaaninen miehet ovat "hyviä pahoja miehiä", kovia koville, mutta lempeitä viattomille. Heidän omaatuntoaan kärvistelee sietämättömästi. Brownin hahmosta puuttuvat nämä piirteet oikeastaan kokonaan, joten jäljelle jää vain edesvastuuton ilkimys. Sellainen ei ole kovin kiinnostava päähenkilö. Sivuhenkilöitä tulee ja menee, mutta kenelläkään ei ole oikein väliä. Jäin ihmettelemään, miksi esimerkiksi ex-vaimot sietävät miestä nurkissaan edelleen. Brownin tyttäret on kuvattu kliseisesti, nuorimmainen on vielä kiltti isin tyttö, teini-ikäisestä on tullut ahdistunut punkkari, joka on jo vieraantunut isästään.
Suurena James Ellroy -fanina olen odottanut, milloin HBO tai joku muu laatuyhtiö tuottaisi Ellroyn rikosromaaneista televisiosarjan. 1940-luvun ja 1950-luvun taitteeseen sijoittuvasta LA-kvartetista saisi neo noirin uuden tähden. Kuvitelkaa The Shield -sarja liituraitapuvuilla, bourbonilla, pitkäsäärisillä bruneteilla ja Hollywoodin rappioromantiikalla. Alamaailma-trilogiasta tekisi eeppisen poliittisen trillerin. Kuvitelkaa Mad Men -sarja salaisilla agenteilla, kommunisteilla, mafiosoilla, Kuuban ohjuskriisillä, Vietnamin sodalla ja miljonääri Howard Hughesin hullutuksilla. Huhuista huolimatta Ellroy on viime vuosina todennut kaikkien filmisovitusten olen jäissä. Tosin aivan viime päivinä on saatu tieto, että Alamaailma-sarjan päätösosasta Levoton veri olisi tekeillä elokuva. Ehkä se sieltä vielä tulee, kun jaksaa toivoa: onnistunut Ellroy-filmatisointi.
Lopullinen arvio: Kaksi sipulista burritoa yhdessä etsivä Shane Vendrellin kanssa yövuorossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti