Paras popmusiikki liikuttaa aivoja, sydäntä ja peppua. David Byrnen ja St. Vincentin Love This Giant saa ne kaikki heilumaan.
Teini-iässä ihmisellä on
vahva näkemys, että synkkä popmusiikki on ”syvällistä” ja iloinen popmusiikki
”pinnallista”. Jotkut hupsut ajattelevat näin vielä aikamiehinä. Väitän, että 2000-luvun
indie-ilmastossa on helpompi kirjoittaa katu-uskottava surullinen kappale kuin iloinen,
mieltäylentävä laulu. Ankeimmillaan koko albumi täytetään alakuloisilla vollotuksilla.
Nationalin, Bon Iverin tai Xx:n kaltaiset orkesterit peittelevät sisällön
monotonisuutta hiomalla ilmaisuaan täydelliseksi. Tuloksena on ensialkuun
ehjiltä kuulostavia albumeita, jotka kohta paljastuvat pelkästään
yksitoikkoisiksi. Joskus vähemmän on vain vähemmän. Ei pelkkä äänimaalailu sähköpianolla
tee musiikista henkevää.
David Byrne ei ole
koskaan langennut tällaisiin kliseisiin poptotuuksiin. ”Haluan saada ihmiset
tanssimaan ja itkemään yhtä aikaa”, Byrne on kiteyttänyt. Byrnelle aivot, sydän
ja peppu ovat aina olleet yhtä tärkeitä popmusiikissa. Byrnen lisäksi vain
harvat lauluntekijät onnistuvat liikuttamaan näitä vempeleitä yhtä aikaa. Onkin
harmi, että viime vuosina herra on hellittänyt otetta groove-nappulasta ja
keskittynyt vähän turhankin pikkunätteihin sävelmiin. Silti edellinen, yhdessä
Brian Enon kanssa tehty Everything that
happens will happen today on hänen soolouransa parhaita levyjä.
St. Vincent eli
syntymänimeltään Annie Clark on teksasilaisnainen, joka tekee tämän hetken
kiihottavinta popmusiikkia. Hänen viimevuotinen Strange Mercy on parhaita poplevyjä pitkään, pitkään aikaan. Kuunnelkaa
vaikka mestarillinen Surgeon tai Year of the Tiger. Kesän Flow-festivaaleilla Clarkin
rämäpäinen heittäytyminen kolahti minuun paljon kovemmin kuin Feistin ja Björkin
taidekoulugimma-show’t.
Nyt Byrne ja St. Vincent
ovat tehneet yhteisen albumin Love This
Giant. Byrnen ja St. Vincentin yhteistyö tuntuu luontevalta, sillä he ovat
musiikintekijöinä sukulaissieluja. Heidän musiikkinsa on kulmikasta ja
tarttuvaa. Molemmat kaihtavat löpöistä sentimentaalisuutta. Kummankin musiikki
on älykästä, muttei kirjaviisasta. St. Vincent voisi olla Byrnen musiikillinen lehtolapsi,
mutta vertaus ei tekisi oikeutta nuorelle naiselle – niin hienoja lauluja hän
tekee, aina itseltään kuulostaen. Niin Byrne kuin Clark ovat korostaneet, että Love This Giant on nimenomaan
yhteistyössä luotua musiikkia, ei levyllinen duettoja. Siellä täällä kuulee
artistien maneereja, mutta se on vain väistämätöntä.
Duo päätti Clarkin
ideasta tehdä levynsä pienelle torvisoittokunnalle. Ajatus vaskipuhaltimista
pääinstrumenttina herätti ainakin minussa pelkoa. Marssimusiikkiako ne aikovat
tehdä? Ensimmäisenä mieleen tuli Hamina Tattoo, jossa sotilassoittokunnat marssivat
ympäri kenttää ja yrittävät svengata. Näky on tahattoman huvittava, ja mitä
kevyempää ohjelmistoa orkesterit soittavat sitä kamalammalta lopputulos
kuulostaa. Ehkä armeijan koulutukseen pitäisi lisätä zumbausta, niin suomalaiselta
sotilaaltakin taipuisi jatkossa musta funk [insert Mannerheim joke here].
Huoli pois, sillä Love This Giant ei todellakaan ole
totista torvensoittoa! Jos Love This Giant olisi väri, se olisi kirkkaankeltainen.
Tai sateenjälkeisen sademetsän vihreä. Byrnen ja St. Vincentin Love This Giant sykkii syvää elämäniloa.
Se on oivaltava, se on hauska, se on iskevä.
Se on omituinen olematta omahyväinen. Se on kierosti funk. Tämän levyn
juju on ehdottomasti sen säksättävässä sykkeessä.
Yli kuusikymppisen Byrnen
laulu kuulostaa edelleen kuivan kirkkaalta, aivan kuin mikrofonin varteen olisi
päästetty kajahtanut tiedemies. Kuunnelkaa esimerkiksi Who tai I should watch TV.
St. Vincent tuo levylle kevätsateen heleyttä. Hänen äänensä tulee parhaiten
esiin upeissa Optimist ja Ice Age -kappaleissa. En ole vielä
kahden viikon jälkeenkään saanut selville, mistä lauluissa varsinaisesti
lauletaan, mutta arkielämän kummallisuuksista ainakin.
Aina voi tietenkin ruikuttaa,
että eihän tämä ole yhtä hyvä kuin Byrnen vanhan yhtyeen Talking Headsin Remain in Light (1980) tai Fear of Music (1979). Ei ole, mutta
niitä parempia poplevyjä maailmasta löytyy vain kourallinen. Latinalaisista
rytmeistä kiinnostuneen kannattaa etsiä korviinsa myös Byrnen Rei Momo (1989), jossa soi upeasti niin merengue, samba, mambo, cumbia, cha-cha-chá kuin bomba.
Ja mikä tai kuka se
Jättiläinen sitten oikein on? Tietenkin televisio.
Lopullinen arvio: Neljä
robottitanssimoovvsia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti