Kerkko Koskinen Kollektiivi. Musiikkia Tšehovin näytelmään, jota Helsingin kaupunginteatteri ei koskaan esittänyt.
Kerkko Koskinen palaa popsävelmien pariin itsevarmasti
ja vahvasti. Laulusta vastaavat toineen toistaan ihanammat Vuokko Hovatta,
Paula Vesala ja Manna. Sitten on vielä pianoa, torvisoittokuntaa ja
nuorisokuoroa. Nyt tuutataan, väkevästi kuin Ultra Bra parhaimmillaan (tai
pahimmillaan). Päättelen tukusta neljän ja viiden tähden arvioita, että tätä
comebackia on myös aidosti kaivattu. Ultra Bra -fanit, voitte kymmenen vuoden
odotuksen jälkeen tulla ulos kaapista. Etelähelsinkiläisillä parvekkeilla saa
taas aamuyöllä hoilata valkkaripöhnässä. Talvipuutarha-sana on pois pannasta,
ja Aleksanterinkadulla on valoisaa.
Kerkko Koskinen kollektiivia (KKK) verrataan tietenkin Ultra Brahan, mutta vaikka Koskisen käsiala on
tunnistettava, jokin on pohjimmiltaan aivan toisin. Ultra bra oli cocktail,
johon sekoitettiin 1960-70-lukujen laululiikettä, 1990-luvun
kaupunkilaisromantiikkaa, hajanaisia kirjallisuustieteen opintoja ja
vallattoman tarttuvaa, koskettavaa popmusiikkia. Ultra Bra oli yhden sukupolven
ilmiö, jota ei voi toistaa eikä Koskinen ole sitä onneksi yrittämässäkään. Kerkko
Koskinen kollektiivi on lähempänä vakavaa taidemusiikkia: tummempi, älyllisempi
ja itsetietoisempi tapaus kuin UB. Melkein cool.
Ensin vilpittömät kehut.
Kerkko Koskisen kollektiivin albumissa on kaikki, jota todella hyvään levyyn
vaaditaan. Oikeita kappaleita, taidokkaita melodioita, kristallinkirkasta
laulua sekä sovituksia, joista paljastuu koko ajan lisää sävyjä. Odottiko joku
muka tätä vähempää? KKK ei ole sitä tasapaksua voivottelevaa
muniinpuhaltelua, jota suomalaiset radiokanavat tuuppaavat syliimme. Nyt ei
todellakaan olla mökkitiellä.
Parasta levyllä on Manna,
jonka äänen rockimpi sävy naarmuttaa albumin täydeliseksi hiottua pintaa. Aina kun Manna pääsee yksinään ääneen hetki on havahduttava. Jos saisin -kappaleessa
on sellaista viistoa herkkyyttä, johon Vuokko Hovatta ja Paula Vesala eivät
tällä kertaa yllä, vaikka rouvien äänet istuvat KKK:n äänimaisemaan paremmin.
Ehkä juuri siksi Manna on levyn jokerikortti, virhe joka tarvitaan.
Ja vaikka meininki on usein
todella pompöösiä, KKK on silti kokonaisuutena napakka teos, jossa ei ole
lainkaan tyhjäkäyntiä. Ylimääräiseltä tuntuu vain levyn päättävä Isoäiti.
Miksi KKK ei sitten
kuitenkaan ole aivan niin hyvä kuin arvostelut ovat antaneet ymmärtää? KKK on
hieno levy, mutta tässä onkin sen ydinongelma. Se on hieno, mutta etäinen ja
kylmä. Kerkko Koskinen on edelleen maamme kirkkaimpia popsäveltäjiä. Koskisen sävellykset, nidien tyylikkäät viittaukset elokuvamusiikkiin ja slaavilaiset tunnelmat ovat
kaikki kovin taidokkaita, mutta eivät erityisen koskettavia. Koko ajan on niin
kohtalokasta, että sillä on lopulta vieraannuttava vaikutus. Mikään
svengipertti Koskinen ei ole, joten tämäkään levy ei saa peppua heilumaan.
Mutta sitä tuskin kukaan odottikaan. Kerkko Koskisen tarttuvimmatkin sävelmät on
tarkoitettu osallistuttavaksi paikallaan seisten, silmät kiinni ja suu auki.
Reippaat kymmenen kertaa levyn
läpi kuunneltuani mieleeni hiipi ikävä termi ”mummoteatteri”. Sillä
tarkoitetaan sellaista kaupunginteatterien suurissa saleissa esitettävää kappaletta,
joka on tarpeeksi turvallinen tulkinta jostakin tarpeeksi turvallisesta
kirjallisuuden klassikosta. Komiata on, mutta väliaikakonjakin aikana olet jo
unohtanut, mitä ensimmäisellä puoliskolla tapahtui. Kerkko Koskisen kollektiivia
kuunnellessa puuttuu vain lavasteet ja juoni. Koko levyssä on kummallisen
ulkokohtainen tunnelma: tämä on musiikkia Tšehovin näytelmään, jota Helsingin kaupunginteatteri ei koskaan
esittänytkään. Levyn jälkeen suussa on paperin maku, kun pitäisi olla punaviinin
ja tupakan maku.
Levyn näytelmällisyys tai
asetelmallisuus johtuu osin kappaleiden teksteistä. Ne ovat paikoitellen
osuvia, toistuvasti kelvottomia. Anna Ahmatovaan runosta humpsahdetaan tilaan
”kun Anna julkaisi romaanin kustantaja nurisi” tai ”kuljettiin samoja teitä
joita Hemingway kulki joskus kauan ennen meitä”. Nolottaa niin paljon, että
”heppa täydessä ravissa” tuntuu jo maailmankirjallisuudelta. Tulkitsisin nämä säkeet
Ultra Bra -parodiana, mutta koska levyssä ei ole tuumaakaan huumoria tai itseironiaa,
niin kaipa ne on otettava tosissaan.
Ehkä levyllä olisi pitänyt harrastaa
jyrkempää tekstitysdiktatuuria – joko mennään Ahmatovan linjoilla tai
sitten mennään tällä nykyisin muodissa olevalla, kammottavalla ”kävin lattella ja sä katsoit mua lasin
takaa” -aikalaiskuvaustyylillä. Muutamat helikajoismit ovat tällä levyllä Helin
Kajon tekstejä hirvittävämpiä. Valittujen tekstien keskinäinen linjattomuus
korostaa tekstien heikkouksia, ei niiden vahvuuksia. Ovathan monet
loistokkaimmat poptekstit naiiveja ja jopa typeriä, mutta ne ovat sitä omilla
ehdoillaan, eivät siksi, että ne yrittävät olla runoutta. Poplyriikassa ei
tarvitse sanoa viisaita, riittää että sanoo tyhmyyksiä taitavasti.
Kerkko Koskisen kollektiivin
kanssa jään kaipaamaan jotain siitä Ultra Bran hauskuudesta ja herkkyydestä,
joka teki bändistä aikanaan omankin suosikin muutamaksi vuodeksi. Eläinbiisejäkään
ei löydy. Upea Käki niminen kappale toki avaa levyn, mutta tällä kertaa ei
todellakaan ole kyse mistään huumoripläjäyksestä (jotka Ultra Bran levyillä
vaikuttivat aina muiden kuin Koskisen sinne laittamilta). Sellaisia väkevän
tunteikkaita, suorastaan pakottavia iskusävelmiä kuin Minä suojelen sinua
kaikelta, Sokeana hetkenä, Pärnu tai Savanni nukahtaa ei tältä levyltä löydy.
Kerkko Koskinen kollektiivi
on lyriikoita lukuun ottamatta ehjä albumi, jolle toivoo pikaista jatko-osaa.
Ehkä seuraavalla kerralla lopputulos voisi olla hiukan vähemmän teatraalinen kuin
tämä. Ei näillä lahjoilla ja naisilla voi mennä vikaan.
Lopullinen arvio: Kolme ja puoli punaviinilasillista. Zeppeliinin
maininnasta tietysti puolikas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti