1. syyskuuta 2012

Paremman luokan teatterikipaleita


Kerkko Koskinen Kollektiivi. Musiikkia Tšehovin näytelmään, jota Helsingin kaupunginteatteri ei koskaan esittänyt. 


Kerkko Koskinen palaa popsävelmien pariin itsevarmasti ja vahvasti. Laulusta vastaavat toineen toistaan ihanammat Vuokko Hovatta, Paula Vesala ja Manna. Sitten on vielä pianoa, torvisoittokuntaa ja nuorisokuoroa. Nyt tuutataan, väkevästi kuin Ultra Bra parhaimmillaan (tai pahimmillaan). Päättelen tukusta neljän ja viiden tähden arvioita, että tätä comebackia on myös aidosti kaivattu. Ultra Bra -fanit, voitte kymmenen vuoden odotuksen jälkeen tulla ulos kaapista. Etelähelsinkiläisillä parvekkeilla saa taas aamuyöllä hoilata valkkaripöhnässä. Talvipuutarha-sana on pois pannasta, ja Aleksanterinkadulla on valoisaa. 

Kerkko Koskinen kollektiivia (KKK) verrataan tietenkin Ultra Brahan, mutta vaikka Koskisen käsiala on tunnistettava, jokin on pohjimmiltaan aivan toisin. Ultra bra oli cocktail, johon sekoitettiin 1960-70-lukujen laululiikettä, 1990-luvun kaupunkilaisromantiikkaa, hajanaisia kirjallisuustieteen opintoja ja vallattoman tarttuvaa, koskettavaa popmusiikkia. Ultra Bra oli yhden sukupolven ilmiö, jota ei voi toistaa eikä Koskinen ole sitä onneksi yrittämässäkään. Kerkko Koskinen kollektiivi on lähempänä vakavaa taidemusiikkia: tummempi, älyllisempi ja itsetietoisempi tapaus kuin UB. Melkein cool.

Ensin vilpittömät kehut. Kerkko Koskisen kollektiivin albumissa on kaikki, jota todella hyvään levyyn vaaditaan. Oikeita kappaleita, taidokkaita melodioita, kristallinkirkasta laulua sekä sovituksia, joista paljastuu koko ajan lisää sävyjä. Odottiko joku muka tätä vähempää? KKK ei ole sitä tasapaksua voivottelevaa muniinpuhaltelua, jota suomalaiset radiokanavat tuuppaavat syliimme. Nyt ei todellakaan olla mökkitiellä. 

Parasta levyllä on Manna, jonka äänen rockimpi sävy naarmuttaa albumin täydeliseksi hiottua pintaa. Aina kun Manna pääsee yksinään ääneen hetki on havahduttava. Jos saisin -kappaleessa on sellaista viistoa herkkyyttä, johon Vuokko Hovatta ja Paula Vesala eivät tällä kertaa yllä, vaikka rouvien äänet istuvat KKK:n äänimaisemaan paremmin. Ehkä juuri siksi Manna on levyn jokerikortti, virhe joka tarvitaan.  

Ja vaikka meininki on usein todella pompöösiä, KKK on silti kokonaisuutena napakka teos, jossa ei ole lainkaan tyhjäkäyntiä. Ylimääräiseltä tuntuu vain levyn päättävä Isoäiti.

Miksi KKK ei sitten kuitenkaan ole aivan niin hyvä kuin arvostelut ovat antaneet ymmärtää? KKK on hieno levy, mutta tässä onkin sen ydinongelma. Se on hieno, mutta etäinen ja kylmä. Kerkko Koskinen on edelleen maamme kirkkaimpia popsäveltäjiä. Koskisen sävellykset, nidien tyylikkäät viittaukset elokuvamusiikkiin ja slaavilaiset tunnelmat ovat kaikki kovin taidokkaita, mutta eivät erityisen koskettavia. Koko ajan on niin kohtalokasta, että sillä on lopulta vieraannuttava vaikutus. Mikään svengipertti Koskinen ei ole, joten tämäkään levy ei saa peppua heilumaan. Mutta sitä tuskin kukaan odottikaan. Kerkko Koskisen tarttuvimmatkin sävelmät on tarkoitettu osallistuttavaksi paikallaan seisten, silmät kiinni ja suu auki.

Reippaat kymmenen kertaa levyn läpi kuunneltuani mieleeni hiipi ikävä termi ”mummoteatteri”. Sillä tarkoitetaan sellaista kaupunginteatterien suurissa saleissa esitettävää kappaletta, joka on tarpeeksi turvallinen tulkinta jostakin tarpeeksi turvallisesta kirjallisuuden klassikosta. Komiata on, mutta väliaikakonjakin aikana olet jo unohtanut, mitä ensimmäisellä puoliskolla tapahtui. Kerkko Koskisen kollektiivia kuunnellessa puuttuu vain lavasteet ja juoni. Koko levyssä on kummallisen ulkokohtainen tunnelma: tämä on musiikkia Tšehovin näytelmään, jota Helsingin kaupunginteatteri ei koskaan esittänytkään. Levyn jälkeen suussa on paperin maku, kun pitäisi olla punaviinin ja tupakan maku.

Levyn näytelmällisyys tai asetelmallisuus johtuu osin kappaleiden teksteistä. Ne ovat paikoitellen osuvia, toistuvasti kelvottomia. Anna Ahmatovaan runosta humpsahdetaan tilaan ”kun Anna julkaisi romaanin kustantaja nurisi” tai ”kuljettiin samoja teitä joita Hemingway kulki joskus kauan ennen meitä”. Nolottaa niin paljon, että ”heppa täydessä ravissa” tuntuu jo maailmankirjallisuudelta. Tulkitsisin nämä säkeet Ultra Bra -parodiana, mutta koska levyssä ei ole tuumaakaan huumoria tai itseironiaa, niin kaipa ne on otettava tosissaan.

Ehkä levyllä olisi pitänyt harrastaa jyrkempää tekstitysdiktatuuria – joko mennään Ahmatovan linjoilla tai sitten mennään tällä nykyisin muodissa olevalla, kammottavalla  ”kävin lattella ja sä katsoit mua lasin takaa” -aikalaiskuvaustyylillä. Muutamat helikajoismit ovat tällä levyllä Helin Kajon tekstejä hirvittävämpiä. Valittujen tekstien keskinäinen linjattomuus korostaa tekstien heikkouksia, ei niiden vahvuuksia. Ovathan monet loistokkaimmat poptekstit naiiveja ja jopa typeriä, mutta ne ovat sitä omilla ehdoillaan, eivät siksi, että ne yrittävät olla runoutta. Poplyriikassa ei tarvitse sanoa viisaita, riittää että sanoo tyhmyyksiä taitavasti.

Kerkko Koskisen kollektiivin kanssa jään kaipaamaan jotain siitä Ultra Bran hauskuudesta ja herkkyydestä, joka teki bändistä aikanaan omankin suosikin muutamaksi vuodeksi. Eläinbiisejäkään ei löydy. Upea Käki niminen kappale toki avaa levyn, mutta tällä kertaa ei todellakaan ole kyse mistään huumoripläjäyksestä (jotka Ultra Bran levyillä vaikuttivat aina muiden kuin Koskisen sinne laittamilta). Sellaisia väkevän tunteikkaita, suorastaan pakottavia iskusävelmiä kuin Minä suojelen sinua kaikelta, Sokeana hetkenä, Pärnu tai Savanni nukahtaa ei tältä levyltä löydy.

Kerkko Koskinen kollektiivi on lyriikoita lukuun ottamatta ehjä albumi, jolle toivoo pikaista jatko-osaa. Ehkä seuraavalla kerralla lopputulos voisi olla hiukan vähemmän teatraalinen kuin tämä. Ei näillä lahjoilla ja naisilla voi mennä vikaan.

Lopullinen arvio: Kolme ja puoli punaviinilasillista. Zeppeliinin maininnasta tietysti puolikas. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti