Olympiastadion – Helsingin valkoinen valas

Ilman ihmisiä, tapahtumia ja elämyksiä Olympiastadion on vain hengetön kasa kiveä ja rautaa – kylmä monumentti. 

Siellä se möllöttää, 243 metriä pitkä ja 159 metriä leveä jättiläinen. Helsingin Olympiastadion, tuttavallisemmin Stadikka. Elämäni ensimmäisen kerran kävin Stadikalla pikkupoikana vuonna 1989. Isäni kanssa ajoimme Helsinkiin katsomaan myyttisiä Hollannin maajoukkueen pelaajia kuten Marco van Bastenia ja Ruud Gullitia (tirsk!). Muistelen oman suosikkini olleen Ronald Koeman, sillä hänellä oli hurja laukaus. Ottelusta minulla ei ole muita muistikuvia kuin kaukana vastapäisessä katsomossa siintävät oranssit värit – ja että vesisateessa seistessä oli hyytävän kylmää. Peli päättyi 0-1 Hollannille, ainokaisen teki ottelun lopussa Wim Kieft. Ei huono suoritus Suomelta ollenkaan. 

Olympiastadion täyttää tänä vuonna 100 vuotta, vaikka Stadikan kraateri, katos ja torni ovat olleet pystyssä vasta 74 vuotta. Idea omasta kansallisesta urheilupyhätöstä on näet saanut alkunsa Tukholman olympialaisista vuonna 1912. Noissa kisoissa Hannes Kolehmainen voitti kolme kultamitalia ja yhden hopean, ja kaikkiaan Suomi kahmi kisoista 26 arvokisamitalia. Suomea ei nykytulkinnan mukaan juostu maailmankartalle, mutta menestys sai suomalaiset innostumaan urheilustadionin rakentamisesta Helsinkiin. Nuori kansakunta tarvitsi oman areenansa.

Lauri Pihkalan ja Bertel Jungin luonnostelma stadionsuunnitelma esiteltiin niinkin varhain kuin 1916. Tuolloin sijainniksi ehdotettiin Kaisaniemen puistoa. 1920-luvun lopussa perustettiin Stadion-säätiö, jonka tavoitteena oli saada Suomeen urheiluareena, jossa voitaisiin pitää olympiakisat. 1930-luvun alussa stadionista järjestettiin arkkitehtikilpailu, johon osallistui maamme eturivin arkkitehtejä Alvar Aallosta alkaen. Olympiastadionin arkkitehtikilpailuohjelmassa vuonna 1933 vaadittiin, että ”stadionin tulee saada sellainen arkkitehtoninen muotoilu, joka vastaa koko maan urheilukeskuksen arvoa.” Kilpailun voittivat arkkitehdit Yrjö Lindegren ja Toivo Jäntti. Stadionin rakentaminen alkoi vuonna 1934, ja avajaisia vietettiin toisen maailmansodan alla 1938. Avajaisseremonioissa presidentti Kyösti Kallio luonnehti Olympiastadionia "suurten isänmaallisten juhlien ja jalon kilvoittelun tyyssijaksi". Stadionin sai heti kansainvälistä huomiota, ja sitä kävi samana vuonna ihastelemassa esimerkiksi elokuvaohjaaja Leni Riefenstahl, joka viihtyi stadionilla peräti pari päivää.

1930-luku oli kauniiden rakennusten ja rumien ajatusten vuosikymmen. Olympiastadion oli alkuperäisessä asussaan ”pelkistetty, tyylipuhdas ja kypsä funktionalistinen rakennus”. Aivan alkuperäisessä muodossaan Stadion ei ole ollut pitkään aikaan. Tärkeimmät vuosien saatossa tehdyt muutokset on kuvattu tiivisti täällä. Viimeksi stadionia on laajamittaisesti (ja kiistellysti) korjattu 1990-luvun alkupuolle. Olympiastadion suojeltiin rakennuslailla vasta niinkin myöhään kuin vuonna 2006. Perusteluissa todettiin muuan muassa että ”Olympiastadion on kansallinen monumentti ja suomalaisen modernin arkkitehtuurin merkkiteos, jolla on kiistaton kulttuurihistoriallinen arvo suomalaisen urheilun symbolina ja suurtapahtumien pitopaikkana. Olympiastadionin rakennustaiteelliset arvot ovat merkittävät.” Tällä hetkellä Museovirasto valvoo stadioniin tehtävien korjauksia sekä muutostöiden sopivuutta. Museolla on oikeus myöntää suojelumääräyksistä vähäisiä poikkeuksia. Stadikka on tällä hetkellä suojeltu lippukioskeja ja kaiteita myöten, joten noin vain sinne ei tehdä muutoksia.

Tunnettujen yleiseurooppalaisten syiden takia Helsingin vuoden 1940 olympialaiset jäivät pitämättä. Isänmaallisuus ja kilvoittelut kuitenkin yhdistyivät Stadikalla jatkosodan aikana, kun stadionin tornia käytettiin ilmavalvonnassa. Torniin asennetut on kahden sentin paksuiset metallilevyt suojasivat lottia konekivääritulelta.

Olympialaismittelöt saatiin Helsinkiin vihdoin heinäkuussa 1952. Presidentti Juho Kusti Paasikivi avasi kisat rankkasateessa, ja olympiasoihdun stadionille toi yrmy juoksijalegenda Paavo Nurmi. Stadionin torniin tulen sytytti kukapa muukaan kuin Hannes Kolehmainen. Kaksi ja puoli tuhatta kyyhkystä päästettiin lentoon. Vaikkei Suomen joukkueen urheilullinen menestys ollut odotetun kaltainen, viimeistään olympialaisista asti Olympiastadion on kuulunut kansankunnan kuvastoon.

Olympialaisten lisäksi Stadikalla on järjestetty kahdet yleisurheilun MM-kisat ja kolmet EM-kisat. Se on nähnyt Taisto Mäen alittavan 10 000 metrin alle puolessa tunnissa. Vuonna 1962 siellä järjestettiin maan historian yleisörikkain (23 463) nyrkkeilyottelu, kun höyhensarjalainen Olli Mäki otteli yhdysvaltalaista Davey Moorea vastaan MM-tittelistä. Mäki hävisi ottelunsa, mutta Moore kävi kehnommin. Hän menehtyi jo seuraavana vuonna ottelussa saamaansa aivovaurioon. Vuonna 1971 Juha Väätäinen juoksi EM-kultaa 5 000 ja 10 000 metrillä. Viimeisten vuosien aikana Stadion on ollut ennen muuta Suomen jalkapallomaajoukkueen, Huuhkajien, kotipesä. Näistä otteluista mieleeni on onnettomasti jäänyt vuoden 1997 Suomi–Unkari-ottelu, jossa MM-jatkokarsintapaikka menetettiin jonkin sortin vahinkomaalilla lisäajalla. Voi Teuvo Moilanen sentään!

Vuosikymmenten kuluessa Stadikalla on nähty lisäksi pikaluistelua, pesäpalloa, käsipalloa, jääpalloa, maahockeyta, jäärata-ajoa, koripalloa, jousiammuntaa, ampumahiihtoa ja amerikkalaista jalkapalloa. Parina viime vuotena naftaliinista on kaivettu jääkiekon talviklassikot. Jääkiekkoa pelattiin Stadikalla jo välirauhan aikana, jolloin rakas naapurimme Ruotsi löi meidät peräti 11-0. Lisäksi Stadikan ovat viimeisen parinkymmenen vuoden aikana täyttäneet lukuisat popartistit kuten Michael Jackson, U2, Bruce Springsteen, Madonna ja Metallica. Rolling Stones ehti paikalle ensimmäisen kerran 1970, jolloin yhtyeen ura oli jo kääntynyt ehtoopuolelle. Kaukaisimmilta tuntuvat stadionin päivät politiikan näyttämönä: esimerkiksi vuonna 1974 Suomen Kommunistinen Puolue piti 30-vuotisen julkisen toiminnan juhlansa stadionilla. Nykyään SKP:n tilaisuuteen riittäisi Stadikan retkeilymaja.

Mikä sitten on Olympiastadionin nykykunto? Ei kovin hyvä, kuten kaikki siellä käyneet tietävät. Olympiastadion on vanhus, jota on kohdeltu yhtä huonosti kuin monia muita vanhuksiamme. Viimeistään 2000-luvun massatapahtumat ovat osoittaneet, että Stadion on kehno areena niin urheilulle kuin kulttuurille. Onneksi suomalaiset ovat sentään oppineet suurtapahtumahenkeä. Kun Stadikka on täynnä, siellä on nykyään loistava tunnelma. Viimeksi olin Stadikalla Suomi—Ranska-futismaaottelussa muutama päivä sitten. Koleasta säästä huolimatta tupa oli melkein täysi ja katsomo piti kunnon meteliä. Onhan se hienoa, kun muutama tuhat suomalaista huutaa ”Ribery – pedofil” ja yrittävät häiritä ei-niin-sympaattisen hyökkääjän keskittymistä. Korrektia? Ei. Hauskaa? Totta hemmetissä.

Tunnelmaan ne kehut jäävätkin. Stadionilla on aina kylmä, ja jokaiseen sopukkaan osuu viima. Erityisen hyytävää on itse kraaterin ulkokehällä, jossa sitten parista kojusta myydään nakkia ja olutta. Ulkokehällä on pimeää ja melkein turvattoman oloista. Konserttien aikana ääni kiertää pitkin tilaa ja kimpoilee betonista – pahimmillaan kuulostaa siltä kuin puolet bändistä olisi pari sekuntia myöhässä kappaleesta. Stadionin penkkien ergonomia on mukailee kirkonpenkkejä (jotka vanhan ohjesäännön mukaan tehtiin niin epämukaviksi, ettei saarnan aikana onnistunut torkahtaa), ja riveillä liikkuminen liki mahdotonta ahtauden takia. Miesten vessassa haisee kuvottavalta, ja harvoissa käymälöissä ihminen saa pissata suoraan kaakeliseinää päin. Stadionilla ei ole suuriin tapahtumiin mitään palveluita, ei ravintoloita, ei mitään. En laske hotdog-kojua riittäväksi tarjoiluksi. Vain Töölön kisaputka on lämmin, lähellä ja aina auki. Palvelukin on kuulemma asiallista. Stadionin ympäristö on pelkkää asvalttikenttää, jossa bussit, pyöräilijät, autoilijat ja kävelijät väistelevät toisiaan. Suorituspaikkana en puhu Stadikasta mitään, kesän EM-kisojen aikaan ammattiurheilijat sanoivat jo kaiken oleellisen.

Tämä on se murheellinen tila, jossa Stadion nykyään on. Millään tavalla mitattuna se ei vastaa nykyaikaisten tapahtumien vaatimuksia. Ihmiset ovat tottuneet parempaan. 

Stadionin muutostöistä ja laajasta remontista on väännetty vuosia. Suomalaiset päättäjät tykkäävät rakentaa valtavia pömpeleitä, sillä suomalaiset grynderit tykkäävät rakentaa valtavia pömpeleitä. Oli melkein surkuhupaisaa kuunnella päättäjien intoilua rakentaa Helsinkiin Guggenheim-museo samaan aikaan kun Stadikka luhistui pala palalta. Olympiastadionin tapauksessa iso uudistusurakka on perusteltua. Suomi tarvitsee yhden modernin suuren ulkoilma-areenan, jossa voidaan järjestää kansainvälisen tason tapahtumia. Itse olen miettinyt, että eikö sinne parin miljoonan lisäpanostuksella voisi tehdä tiloja, joissa voitaisiin pitää erilaisia näyttelyitäkin? Mutta olisihan Musiikkitalostakin voitu tehdä talo, jossa olisi ollut harjoitus- ja soittotiloja kaikenlaisille musiikoille. Mutta ei niin ei.

Nyt Stadikan uudistaminen vaikuttaa vihdoin etenevän. Toukokuussa 2012 valtioneuvoston talouspoliittinen ministerivaliokunta puolsi valtion osallistumista Helsingin Olympiastadionin perusparannuksesta aiheutuviin kustannuksiin. Vuosille 2012–2018 ajoittuvan hankkeen kustannusarvio on yhteensä 197 miljoonaa euroa, josta enintään puolet rahoittaa valtio. Valtion osallistumisen edellytyksenä on, että Helsingin kaupunki osallistuu Olympiastadionin perusparannuskustannuksiin valtion kanssa samansuuruisella osuudella. Katsomoiden kattamisen lisäksi aikomuksena on korvata katsomoiden puiset penkit kuppi-istuimilla, uudistaa stadionin ympäristöä ja rakentaa pohjoispäätyyn suomalaisten urheilujärjestöjen toimistojen keskittymä. sisusta modernisoidaan. Lisäksi maan alle louhitaan uusia tiloja.

Hyvältä kuulostaa, mutta toivottavasti historia ei kampita tulevaisuutta. Pahinta on, jos uudistukseen upotetaan rahaa 200 miljoonaa, mutta lopputulos ei kuitenkaan ole ultramoderni Olympiastadion. Stadikka ei tietenkään ole mikään 70-luvun ostoskeskus, jota voisi käyttää Naton harjoitusmaalina tai ajaa puskutraktorilla nurin. Silti nyt pitäisi katsoa ennakkoluulottomasti vuoteen 2038, ei vuoteen 1938. Toivottavasti Museovirastossa käytettäisiin kerrankin tervettä järkeä – kävisivät vaikka ihan oikeasti niissä tilaisuuksissa, joita Stadionilla järjestetään. Paikka on melkein kuoliaaaksi suojeltu. Ilman ihmisiä, tapahtumia ja elämyksiä Olympiastadion on vain hengetön kasa kiveä ja rautaa – kylmä menneen maailman monumentti. Olympiastadion kuuluu urheiluväelle ja konserttiväelle, se ei ole mikään mausoleumi.

Hurjista ja onnistuneista uudistuksista on kokemuksia niin Berliinistä kuin Lontoosta.  Berliinissä alun perin natsien rakentama Olympiastadion sai rapistua vuosikymmeniä, kunnes se laitettiin kokonaan uusiksi. Berliinin Olympiastadionin uudistus maksoi reippaat 250 miljoonaa. Lontoossa tehtiin jotain vielä hurjempaa. Vanha Wembley jyrättiin kokonaan alas ja tilalle tehtiin aivan uusi stadion. Kai siellä Lontoossakin jotain historiaa oli. 

Lopullinen arvio: Kolme pronssimitalia. Nykykunto ei riitä enempään, mutta eteenpäin on menty, kun uudistusprojekti on vihdoin saanut hyväksynnän. Mr Pajunen, tear down this Stadikka.