Juhani "Tami" Tamminen (It's been a long way baby)

Juhani Tamminen

Juhani "Tami" Tamminen on ilmiö luonnonvoima. Tamminen on jääkiekkovalmentaja, maajoukkuepelaaja, Suomen jääkiekkoleijona numero 79, aurinkokuningas, tv-kommentaattori, yrittäjä, toimitusjohtaja, yritysvalmentaja, luennoitsija, kirjailija, luokanopettaja ja itseluottamusta uhkuva turkulaisukko. Hän on pelannut yli 200 A-maaottelua, ollut neljä vuotta maajoukkueen kapteenina, valmentanut tusinaa eri seuraa ja nostanut SM-liigaan parikin joukkuetta. Tami on kirjoittanut muun muassa kirjat Vuosi elämästäni, Aurinkokuningas ja Takaisin peliin. Hän puhuu suomea, ruotsia, saksaa, englantia, ranskaa ja tietysti japania.

Kolme vuotta sitten Tamminen palkattiin TuTo Hockeyn toimitusjohtajaksi, ja viime keväänä hän odotetusti hyppäsi joukkueen valmentajaksi. Tamimaisesti TuTo muutettiin muotoon TUTO, ja Kupittaan hallikin nimettiin uusiksi Marli Areenaksi. Jorma Uotisen sanoin laitettiin "pörinää pönttöön".

Viimeistään tällä kaudella Turussa käynnistyi vaihtoehtoinen kiekkobuumi, "Tami-show". Jos Koivun veljesten pikavisiittiä Turkuhalliin (taimikäsenniminykyäänon) ei lasketa, kiekkoväen huomio on de facto ollut pikkuveli TUTOssa, ei isoveli TPS:ssä. Turkulaista luokkajakoa tuntemattomille selvennän, että TPS on aina ollut kaupungin lihava ja äkseeraava mahtiporvari, TUTO taas vasemmistolainen nurkkapatrioottinen pikkuveli. Pukuseura ja haalariseura siis, umpiturkulaisia ja perinteikkäitä toki molemmat.
........

Tami on yhden miehen julkisuustempaus ja pr-punnerrus. Tami on markkinointiviestinnällinen "60 minuutin paine", jossa ukkoa vyörytetään kohti vastustajaa taukoamatta. Tami on viestintätoimisto pikkutakissa, kävelevä pressitilaisuus ja ylikierroksilla käyvä lausuntoautomaatti.

Tamminen laukoo, avautuu, tilittää, ylistää, kiroilee ja kiittää. Hän puhuu samassa lauseessa rakkaasta vaimostaan ja sponsorituotteesta. Tami luo vaikka yksin viihdearvoa tilaisuuteen kuin tilaisuuteen, siis sitä Suomessa harvinaista "showmanshippiä". Tami saa ihmiset jakamaan sosiaalisessa mediassa TUTON ottelun jälkeisiä pressitilaisuuksia. Tämä kaikki on viestinnällisesti "voittavaa ja mielenkiintoista", kuten Tami omaa joukkuettaan luonnehtii. TUTO ja Mestis ovat päässeet mediassa esille pitkälti Tamin liekillä. TUTOn yleisömäärät ovat jatkuvassa kasvussa. Tami myy.

Tami tietää työskentelevänsä urheiluviihdeteollisuudessa, joka tarvitsee tunnetta ja tarinoita kukoistaakseen. Tätä ei hyssyttelevässä ja umpivakavassa Suomessa aina ymmärretä. Jos pieni saadaan näyttämään suurelta, silloin se on suurta. Juuri se on se kuuluisa american style, in a big way. Tamminen ei ole päävalmentaja vaan "head coach", hän ei ole Ylen kiekkoasiantuntija vaan "tv-personality". Kun muut työskentelevät verkkaripohjalta maakuntakiekossa, Tamilla siintää mielessä Suomen paras urheilubrändi.

Tätä Tamin ylitsepursuavaa viihteellisyyttä nokkelat tuottajat jalostivat viime vuoden jääkiekon MM-kisoissa. Maikkarin stailaajat pukivat Tamin toinen toistaan keikarimaisempiin (eli aivan mahtaviin) kisa-asuihin. Niiden asukokonaisuuksien rinnalla jopa Pasi Nurmisen italogangsteripuvut näyttivät valjuilta. Tamin kaltaista kukkoilua ei ole suomalaisessa urheiluelämässä liikaa vaan aivan liian vähän. Sen sijaan niitä kalpeita kavereita, joilla lukee "Felix" paidan kauluksessa on urheiluelämässä ihan tarpeeksi! Muilla on pipa, Tamilla on taskunenäliina.
........

Viimeisin TUTOn markkinoinnillinen neronleimaus oli päästää Tami sosiaaliseen mediaan. Miehelle on avattu Facebook- ja Twitter-tilit, joissa hän paukuttaa menemään. Seuraajia on kertynyt hetkessä tuhansia. Tamin FB-statukset ovat yksinkertaisesti nerokkaita, enkä keksi niille osuvaa suomenkielistä kuvailua. Englannin kielessä on sana "rambling", ja rap-musiikissa puhutaan flowsta, lausunnan rytmistä. Olisiko Tami sitten east coastin vai west coastin miehiä, mene ja tiedä:

"Päivän toinen treeni ohi- hienoja nämä vapaapäivät!!! 30 minuuttia fillaria, 100 vatsaa (vinolauta 30 ¤) 50 rinnallevetoa (5x10) 50 kg;n tanko!! Pikkuhiljaa kondis nousussa-slow and steady-gets You ready!!! Niin se menee, pysy kanavalla lisää ylläreitä tulossa!!! Huomenna iso päivä; aamujää joukkueen kanssa 10-12; pre game press (game 5) Marli Areena klo 13.00- be there!! Captain Antti Virtanen ja goalie Tommi Virtanen kertovat fiiliksiä ennen BIG GAME no: 5; be there!!!"

Toivon, että joku teatteriryhmä tai räppiryhmä tekisi näistä pienen esityksen. Olkaa hyvä, ideani on varastettavissa ja toteutettavissa. Sämplättyjä ja esitettyjä pätkiä voisi käyttää esimerkiksi Kupittaalla ottelutauoilla ja markkinointivideoissa.

Tami on omassa tamimaisuudessaan valloittava mediapersoona. Missään vaiheessa ei jää epäselväksi, että tässä on mies, joka pohjimmiltaan todella rakastaa intohimoisesti jääkiekkoa ja huippu-urheilua. Tamin jyrämäinen markkinointityyli ei toimisi, jos hän ei olisi sisuskalujaan myöten sisällä pelissä. Varmuuden vakuudeksi kannattaa katsoa alla olevan video viime syksyltä, jossa Tami summaa kyyneleet silmissä 40 vuoden tiensä TUTOn peräsimeen. Tami on siis sekä wanhanliiton urheilumies että moderni urheilumies, joka ymmärtää kaupallisuutta, tuotteistamista ja julkisuutta. Nyt vain TUTO liigakarsintoihin, yksi Kukko päälle ja leidin kanssa saunaan. It's been a long way baby.

Suuri susisota

Kuvan susi ei liity jutun tapahtumiin.

Suomessa on käynnissä susisota. Havahduin tähän ilmiöön kun luin Suomen Kuvalehdestä ahdistavan reportaasin Pohjanmaalta. Se kertoo salametsästyksestä epäillystä Ekistä, joka riisti pari viikkoa sitten oman henkensä. Poliisi tutkii parhaillaan tätä Perhossa tammikuussa tapahtunutta susien salakaatoa törkeänä metsästysrikoksena. SK:n jutusta välittyy hyvin ainakin paikallisten ihmisten tuntemukset.

Susisodassa rintamalinjat ovat jyrkät ja selvät. Vastakkain ovat jälleen kerran urbaani Etelä-Suomi ja taajamien ulkopuolinen Suomi. Jossain ihmisen melskeen tavoittamattomissa jolkottelee susi.
.......

Susisota on saanut ihmiset liikkeelle pitäjissä. Esimerkiksi Köyliössä susi-ilta keräsi liki tuhat osallistujaa. Uutisen mukaan "suurimmat aplodit annettiin puheenvuoroille, joissa kannatettiin pihasusien välitöntä hävittämistä".

"Suomen susialueiden ihmiset" perustivat viime vuonna Taajamasusi-yhdistyksen, joka "pyrkii vaikuttamaan Suomen susipolitiikkaan siten, että asuinalueiden lähellä liikkuvat sudet saadaan poistettua ja parannettua siten ihmisten turvallisuutta. Yhdistys pyrkii toiminnallaan ehkäisemään suden aiheuttamia uhkatilanteita." Sivustolla vaaditaan mm. "petojen nollatoleranssia", kerrotaan riistanhoitoyhdistyksen kieltäytyvän yhteistyöstä riistantutkijoiden kanssa ja uutisoidaan Facebookissa levinneistä (ihmisten) tappouhkauksista. Kierrokset käyvät kovilla.

Verkossa kerätään adressia Sudet pois taajamista, jonka teesit on kirjoitettu asiallisesti, mutta pinnan alta välittyy suuria tunteita, mielestäni jopa pientä hysterian lietsontaa:

""Häirikkösusia" ei ole, vaan mikä tahansa susi voi tulla asutuskeskuksiin, koska elinalueen ja uusien ravintokohteiden tiedustelu kuuluu jokaisen suden normaaliin elämään."

"Kuka ottaa vastuun silloin kun sudet hyökkäävät ihmisten kimppuun [....]"

"Susi on vaarallinen. Suden vaarattomuus on vakava virhekäsitys. Sudet ovat tappaneet ihmisiä viimeisen kymmenen vuoden aikana mm. Kiinassa, Venäjällä, Yhdysvalloissa ja Kanadassa."

"Suomen ja Venäjän rajalle voitaisiin perustaa "Suurpetojen Luonnonsuojelualue". Afrikkalaisen safaripuiston tai pohjoisamerikkalaisen mallin mukainen alue voisi toimia alueen matkailuvalttina ja susista kiinnostuneet harrastajat ja tutkijat voisivat seurata petojen elämää aidatun alueen sisäpuolella. (alleviivaus blogistin)"

Kovilla ammutaan myös metsän toiselta laidalta. Suomen Luontoliiton tiedotteessa susien salametsästystä kutsutaan järjestäytyneeksi rikollisuudeksi. Moottoripyöräkerhot varokaa, olette saaneet kilpailijaksi moottorikelkkakerhot! Luonnonsuojelujärjestöjen näkemys on, ettei maan susikanta kestä enää lisää kaatolupia. Maakunnissa varmasti ihmetellään näitä "citypiipertäjien" näkemyksiä ja susista huolestuneiden ihmisten vertaamista huumekauppiaisiin tai liivijengeihin. Ainakin minä ihmettelen.
......

Kuten sodissa yleensä, susisodassa kuolee ensimmäisenä totuus. Susikeskustelu on mennyt sen verran villiksi, että susialueilla epäillään viranomaisten antamia virallisia lukuja susikannasta ja kieltäydytään yhteistoiminnasta. Paikallisten asukkaiden, huolestuneiden nettikirjoittelijoiden ja hevosmiesten uutistoimistojen mukaan susia nähdään yhtenään pihanurkilla, ja kanta on tosiasiassa paljon ilmoitettua suurempi. Viranomainen ei ole tietenkään erehtymätön, mutta vastapuolen pitäisi lyödä huhujen ja mutu-puheiden sijasta pöytään lukuja. Viranomaisten epäillään salailevan oikeita lukuja.

Tuoreimmat viralliset luvut ovat suden kannalta lohduttomia. Suomen susikanta on Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen arvion mukaan romahtanut reilussa viidessä vuodessa 250–300:sta yksilöstä alle sataanviiteenkymmeneen. Tärkeimpänä syynä kannan romahdukseen pidetään salametsästystä. Oikeus on jo otettu omiin käsiin. Jottei unohtuisi, salametsästys on rikos. Ja suden jahtaaminen moottorikelkalla näännyksiin ennen sen tappamista tuntuu epäurheilijamaiselta käytökseltä. Erityisen arveluttavalta tuntuu, että salajahteihin ottaa osaa riistanhoitoyhdistyksen tekijämiehiä. Eikö juuri heidän kuuluisi edustaa paikallista, laillista ja tolkun näkemystä petoasioissa?

Erikoisempi salaliittoväite on se, että ihmiset Halsualla ja Perhossa epäilevät, että Salamajärven kansallispuistoon olisi vuosien mittaan laskettu tarhasusia. Tämän asian selvittämistä vaaditaan myös kansalaisadressissa. Erilaisia luonnonsuojelijoiden, tutkijoiden ja viranomaisten tekaisemia salaliittoja susikannan kasvattamiseksi pohditaan foliohattu syvällä päässä.
.......

Kun ihmisiä tarpeeksi pelotellaan, he alkavat nähdä asioita, joita ei ole. Yllättävän moni varma susihavainto ei ole susihavainto lainkaan. Tragikoominen pikku-uutinen "ampui veljensä hirvenä" tulee aina mieleen, kun lukee korjattuja uutisia. Monta kertaa silminnäkijän havaitsema susi onkin osoittautunut koiraksi, supikoiraksi kauriiksi ja ketuksi.

Kaupunkilaispoikana ihmettelen vilpittömästi, että eivätkö suomalaiset tosiaan enää erota kettua sudesta. Mutta onhan Suomessa nähty leijona, hiljattain kissa lensi joutsenella ja todistetusti talitiaiset syövät urpiaisten aivoja. Vuosia sitten muistan eläkeiässä olleiden mökkinaapureiden nähneen Länsi-Suomessa haisunäädän. Omin silmin. Kaltaiseni pojankoltiaisen oli aivan turha selittää, että haisunäätä kuuluu tyypillisesti Pohjois-Amerikan luontoon. Haisunäätä se oli, kun naapurinmieskin oli nähnyt.

Entä onko suomalainen susi vaarallinen suomalaiselle ihmiselle? Tilastot kertovat, että suomalaiset kuolevat aivan muihin syihin kuin petojen raatelemina. Kun Googleen laittaa hakusanoiksi "petokuolemat", tämä ihmisen paras ystävä kysyy vastakysymykseksi "tarkoititko palokuolemat". Tiettävästi susi on viimeksi surmannut Suomessa ihmisen 1800-luvun loppupuolella, joskin tiedot asiasta näyttävät olevan hieman ristiriitaisia. Saattaa olla niinkin ikävästi, että osa lastensurmista laitettiin suden piikkiin.
.......

Ihmisten pelon vähättely on yhtä inhottavaa kuin pelon lietsonta. Kaupungin siimeksestä on helppo naureskella haja-asutusalueen ihmisten susipeloille. Väitän silti, että kovin moni kaupunkilainen vanhempi ei mielellään laittaisi ekaluokkalaista pimeään talviaamuun metsänlaitaan odottamaan koulukyytiä, jos alueella on nähty susi.

Ymmärrän myös, että ihmisiä kiukuttaa kotieläinten ja rakkaiden lemmikkien menettäminen sudelle. Sitä sen sijaan kaupunkilaisena en ymmärrä, että eikö yöt ulkona viihtyvää koiraa voi suojella jonkinlaisella aidalla tai vastaavalla? Oletan, että köyteen kytketty koira on sudelle helppo makupala. Vastaus petovahinkoihin ei kuitenkaan voi olla petoviha.

On pelkästään hyvä, että liian tuttavallisiksi käyviä susia lopetetaan luvallisesti. Sen sijaan ajatus salaa pyssyjen kanssa lepikossa heiluvista, susivihaa tuntevista miehistä ei houkuttele sienestysretkelle.

Luonto ei ole mikään teemapuisto. Luonto on vaarallinen, siksi ihminen on tullut pois sieltä ja perustanut kirjakahviloita, kylpylöitä ja Michelin-ravintoloita. Omalla mökillä vaarallisimpia otukset ovat kyykäärmeet, kiukkuiset joutsenet ja borrelioosia levittävät puutiaiset. Pari vuotta sitten samalla alueella tehty karhuhavainto oli sen verran jännittävä, ettei tehnyt ensimmäisenä mieli mennä metsään samoilemaan. Pelot eivät usein ole kovin rationaalisia, mutta se ei tee niistä vähemmän todellisia.
.........

Susisota voitettiin tai hävittiin jo kerran, kun susi hävitettiin Suomesta kokonaan 1920-luvulla. En tiedä, kuinka monta suomalaista sutta maahan mahtuu 2010-luvulla. 50? 100? 200? 1000? Vielä enemmän? Niitäkin varmasti löytyy, joiden mielestä Suomen luonto ei tarvitse ainuttakaan hukkaa.

Olen nähnyt suden muutaman kerran eläintarhoissa. Se on komea, kunnioitusta herättävä peto. Kun susi pysähtyy ja tuijottaa suoraan silmiin, tuntee vaistomaista pelkoa. Samalla sen olemuksessa on arktista ylväyttä, kuin se tietäisi olevansa ihmistä vahvempi ja viisaampi eläin.

Ismo Alanko albumi albumilta

Ismo Alanko julkaisee maaliskuussa uuden albuminsa Maailmanlopun sushibaari. Alangon soolotuotannon tyyli on kirjava ja tasonvaihtelut suuria. 1990-luvun levyt ovat mainioita, mutta suomirockin kreivin 2000-luvun levyillä ohilaukauksia on sattunut täysosumia enemmän.



Kun Suomi putos puusta (1990) *****

Kun Suomi putos puusta on eittämättä Ismo Alangon koko tuotannon parhaimpia levyjä, ellei paras. Se on ehdottomasti myös yksi parhaista Suomessa koskaan julkaistuista kevyen musiikin albumeista. Käytän levystä pelottavaa sanaa kokonaistaideteos, sillä levyn oli alun perin tarkoitus olla joukko erilaisia luonnonääniä, joiden seasta kappaleet ilmestyisivät ja katoaisivat. Kuuntelen levyä harvoin, sillä se vaatii ehdottoman keskittynyttä mieltä. Kun Suomi putos puusta on tulvillaan timanttisia sävellyksiä, omaleimaisia tekstejä ja lähes katarttisia hetkiä kuten Meidän isä.

Levyn tuotanto on suorastaan nerokas. Vaikka kappaleiden tunnelmat vaihtelevat riemusta pohjattomaan epätoivoon, ne kaikki istuvat osaksi kokonaisuutta. Nykyään tehdään yksitunnelmaisia levyjä, joita pidetään mukamas yhtenäisinä. Kun Suomi putos puusta levyn kappaleet tuntuvat vain paranevan vuosi vuodelta.

Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Valheita ja onnenpekkoja


Jäätyneitä lauluja (1993) ****


Kauan sitten suosikkilevyihini kuulunut Jäätyneitä lauluja ei ole vanhentunut niin arvokkaasti kuin sen olisi pitänyt. Alangon lähes yksin studiossa timpuroima levy kuulostaa ohuelta ja halvan ysäriltä.Tuottajana hääri Mitro (ei se isä), eikä oikein onnistunut hommassa. Levyllä piisaa energiaa, hienoja melodioita ja poikkeuksellisen surrealistisia tekstejä. Jos joku Ismon levyistä pitäisi levyttää uusiksi tymäkämmillä soundeilla, se olisi tämä.

Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Autolounas huoltamon tapaan


Taiteilijaelämää (1995) *****


Kesti vuosikausia ennen kuin rakastuin yltäkylläiseen Taiteilijaelämää-levyyn. Leonardo da Vinciltä napattu kansi kuvaa hyvin levyn sisältöä, joka pursuilee renessanssimaisesti yli äyräiden. Taiteilijaelämää on ollut jo pitkään henkilökohtainen suosikkini Alangon soololevyistä. Ihme kyllä, täyteen ahdetut kappaleet kuulostavat edelleen tuoreilta. Tunnetta, spektaakkelia ja kaikkea, mitä suomalaisilla rocklevyilllä ei ikinä ole. Nuorena syntynyt, Pelataanko Shakkia vai? ja Väärään maailmaan suorastaan vyöryvät eteenpäin. Jopa muutaman Jufo III:n puhelauluosuuden kehtaa kuunnella. Varoitus lienee silti paikallaan: Jos et pidä teatraalisesta rockista, et varmasti pidä tästä levystä.

Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Kurjet


Irti (1996) ***



Välityönä pidetty Irti on Alangon popein soololevy, eikä ollenkaan hullumpi sellainen. Ismo Alanko siteeraten: "Tämä popmusiikkia / yksinkertaista, mutta totta." Irti on lievästi etupainotteinen sillä levyn mojovimmat biisit löytyvät sen alkupäästä. Tunnelma on hyvin 90-lukulainen aina Stefan Lindforsin kansista alkaen. Alangon levyistä Irti on ilvavin ja tarttuvin, ja soitan tätä erityisesti keväisin.

Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Lokki


Pulu (1998) ***

Pulu aloittaa Ismo Alanko säätiö -kauden. Avantgarde-hanuristi Kimmo Pohjosen äänimaisemat sopivat hyvin yhteen Alangon vuotavan äänen kanssa. Levy on paikoin sillä rajalla, että se on halpaa iskelmäparodiaa. Silti iskelmällisimmät sävellykset kuten Värityskirja ovat levyn ehdotonta parhaimmistoa. Olen toivonut, että Alanko vielä jossain välissä uraansa levyttäisi omia iskelmällisiä biisejä ja vanhoja iskelmiä yhdeksi levyksi. Sielun veljien varjoprojektin Kullervo Kivi & Gehenna -yhtyeen levy (1990) kun on aivan briljantti!

Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Tuulipuvun tuolla puolen


Sisäinen Solarium (2000) **

Äänimaailmaltaan Sisäinen solarium on Alangon levyistä tuotannoltaan pehmein ja täyteläisin. Siinä on hienoja, leijailevia tunnelmapaloja. Parhaat biisit Datsun ja Sana leijui ovat kuin kesäiseltä tanssilavalta, jossa on nappailtu LSD:tä ennen tanssiinkutsua. Harmillisesti levy ei kappalemateriaaliltaan ole a-luokkaa, vaan kuulostaa enemmän demoilta tai tausta-aihioilta varsinaisille biiseille. Sisäinen solarium on Alangon levyistä turhauttavin. Sisältää muutamia Alanko-inhokkejani.

Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Ehkäpä elämä onkin vain sitä miltä tuntuu


Hallanvaara (20002) ***

Hallanvaara on hieno levy, minun makuuni liian hieno. Kun rockmuusikko haluaa tehdä vakavan levyn, hänelle pitäisi ojentaa välittömästi huurteinen olut ja toppa tupakkaa. Hallanvaaran sävellykset ja orkesteroinnit ovat jylhiä ja rönsyileviä. Ehkä siksi levy on aina tuntunut kolkolta ja turhan eeppiseltä. Hallanvaara todistaa, että Ismo Alanko on parhaimmillaan kulmikkaana ja rosoisena.

Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Töiden jälkeen


Minä ja Pojat (2004) **

Etnosävytteisten vuosien jälkeen Alanko palasi sahaavaan sähkökitararockiin. Ensimmäistä kertaa tuntuu, että Alanko seuraa liikaa nuorten poikien muotityylejä. Minä ja Pojat -levyllä hän yhdistelee Franz Ferdinandin tuolloin trendikästä ylikireää, sahaavaa sähkökitarointia jiikarjalaismaisiin teksteihin. Levy on soundiltaan ikävän yksipuolinen, jopa tylsä.

Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Silloin kun taivas vielä auttoi meitä


Ruuhkainen taivas (2006) ****

Ruuhkainen taivas on Alangon viime vuosikymmenen tuotannosta ehjin ja tasaisen laadukas. Parilla aiemmalla levyllään ja Ruuhkaista taivasta seuraavilla kahdella levyllä Alanko tuntuu tehneen kappaleet albumin ehdoilla eikä toisin päin. Ruuhkainen taivas on pieni helmi Alangon tuotannossa.

Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Kun vapaus koittaa


Blanco Spiritualis (2008) *

Blanco Spiritualis on valitettavasti Ismo Alangon soolouran heikoin levy. Se ei ei sisällä yhtään Ismo-klassikkoa. Äänimaailma on tukkoinen, sävelkynässä ei ole mustetta ja jokainen kappale kuulostaa nuivalta. Alangon tekstit ovat aina olleet vaihtelevan tasaisia, mutta tässä on tullut jo lipaston pohja esiin. Ismon ja Teho Majamäen duokeikat toimivat oikeinkin mainiosti, mutta levyllä olisi tarvittu muiden apua ja tuottajan ohjaavaa näkemystä.

Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Seitsemän päivää


Onnellisuus (2010) ***

Onnellisuus-levyllä on muutamia Ismon soolouran parhaita kappaleita, kuten poukkoilevan kauniin hysteerinen Mannerlaatat. Onnellisuus-nimibiisi on sekä sentimentaalinen että kohtalokas. Miten hyvän levyn tästä olisikaan saanut kokonaisen bändin soittamana. Levy on harvoja Riku Mattilan tuotantoja, joista en pidä. Onnellisuus kuulostaa ohuelta ja hermostuneelta, kuin siitä puuttuisi syvyyttä. Harmi, sillä kappalemateriaali on lähes yhtä vahvaa kuin 1990-luvun levyillä.

Sinisen zeppeliinin vaihtoehtoinen klassikko: Antaudutaan


Maaliskuussa ilmestyvän uuden albumin Maailmanlopun sushibaari nimikappale Maailmanlopun sushibaari on kuunneltavissa Soundcloud-palvelussa.

Zeppeliini maistaa: Runebergintorttu, laskiaispulla, tippaleipä ja piispanmunkki

Runebergintorttu.

Alkuvuosi on mussuttajien sesonki-aikaa. Helmikuulta toukokuulle napostellaan runebergintorttuja, laskiaispullia, tippaleipiä ja piispanmunkkeja. Sininen Zeppeliini arvioi sesonkibaakkelsit.
.......

Runebergintorttu on saanut nimensä kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Fredrika Runebergin mukaan, vaikkei hän todennäköisesti reseptin keksijä ollutkaan. Fredrika Runeberg (1807-1879) oli ensimmäinen suomalainen kirjailija, joka kriittisesti pohti naisen asemaa kodissa ja yhteiskunnassa. Muuan muassa romaaneissaan Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä ja Sigrid Liljeholm Runeberg luotaa naisen perinteiseen rooliin sidottuja naisia etsimässä älyllisiä ja emotionaalisia toimintamalleja.

Runebergintortun syvä ja raskaanpuoleinen maku syntyy arrakkipunssilla tai rommilla. Leivonnaisen kruununa on tupsaus vadelmahilloa. Makua saadaan myös mantelista.

Runebergintortun herraskaisen arvokkaasta ja rauhallisesta ulkonäöstä heruu täydet viisi tähteä. Runebergintortussa on porvariston hillittyä charmia. Näin pitääkin olla, sillä leivonnainen jos jokin on poroporvarillinen elintarvike: kauppiassäädyn, papiston ja oppineiston oma pikku herkkupala. Rahvas nakertakoon naurista.

Pientä negatiivista kritiikkiä on pakko antaa suutuntumasta. Runebergintortun suutuntuma on yhtä aikaa kostea ja kuivahko, siis outo.

Käytettävyys on kohdillaan, sillä lusikan avulla on helppoa louhia itselleen pikku suupaloja. Toisaalta se paljastaa armottomasti, mikäli runebergintorttu on kuivunut tai väärin tehty. Silloin torttu menee helposti nurin tai murenee.

Maku: ****
Ulkonäkö: *****
Suutuntuma: ***
Käytettävyys: ***
.........

Laskiaispulla.

"Laskiainen lapset tappaa, pääsiäinen päähän nappaa, helluntai hengen ottaa, juhannus juhlan tuopi." Nälkävuosien sananlaskusta pääsemme sopivasti laskiaispullaan, joka on täysin turha leivonnainen. Höttöä päältä, silkkoa sisältä.

Pulla on kuivaa ja teollisen oloista, kermavaahto ei maistu miltään. Hillo on todennäköisesti tehty aspartaamista, liivatteesta ja väriliiduista. Manteliversio on pelkästään pahanmakuinen.

Ulkonäöltään laskiaispulla on kuin kolmevuotiaan likinäköisen simpanssin yritys tehdä esteettinen leivonnainen. Mikä tämä oikein on, makea hampurilainen? Surkeinta on, että laskiaispulla selvästi tavoittelee komeaa ulkonäköä, mutta epäonnistuu siinä surkeasti.

Käytettävyydessäkin on vakavia ongelmia. Vaahto pullahtaa sivuilta ulos, jos syöjän sormiote laskiaispullasta on liian voimakas. Pullahiiren on vaikea saada suuhun täydellistä palaa, jossa olisi niin pullaa, vaahtoa kuin täytettä.

Maku: **
Ulkonäkö: *
Suutuntuma: **
Käytettävyys: *
........

Tippaleipä on röpöinen, kevytrakenteinen, tomusokerilla päältä pölytetty säätyläisherkku. Tippaleipä kuului jo keskiajalla pohjolan juhlapöytään. Aina 1700-luvun loppuun asti tippaleipiä tuli tapaohjeen mukaan tarjota nimenomaan ”hienoille vieraille”. Tippaleipiä syötiin niin huvielämässä kuin hautajaisissa.

Tippaleipä.

Rahvaan leivonnainen tippaleivästä tuli 1900-luvun alussa, kun vasta perustettu Elannon leipomo alkoi myydä niitä. Samoihin aikoihin tippaleipä muuttui vapun sesonkituotteeksi.

Ulkonäöltään tippaleipä muistuttaa säilöttyjä ihmisenaivoja. Puhekielessä termillä tippaleipäaivot viitataan naissukupuoleen, jolla on eräiden tutkimusten valossa miessukupuolta parempi kyky keskittyä pintapuolisesti useampaan tehtävään yhtä aikaa. Miesten aivoja on kutsuttu putkiaivoiksi, millä viitataan miehen kykyyn syventyä yhteen ja vain yhteen asiaan kerrallaan, esimerkiksi mammutin keihästämiseen tai purjelaivojen pienoismallien näpertelyyn. 

Käytettävyydeltään tippaleipä on kelvollinen. Sitä on helppo nakertaa, mutta muruset leviävät joka paikkaan, mistä on pakko antaa miinuksia. Silvotut, terävät tippaleivän kulmat saattavat osua ikävästi ikeniin.

Maku: ***
Ulkonäkö:**
Suutuntuma: **
Käytettävyys: **
........

Piispanmunkki on Baijerin seudulta tullut, sittemmin turkulaistunut leivonnainen. Perinteisesti piispanmunkilla tulisi olla valkoinen "lakki" eli sokerikuorrutus, mutta nykyisin suositumpi versio taitaa olla dandympi pinkkilakkiversio. Piispanmunkin sisällä on tietysti vadelmahilloa.

Piispanmunkin historia yltää 700-luvulla ja tuolloin eläneen baijerilaisen abbedissan Valburgin nimipäivän, vapun viettoon liittyvistä riehoista. Suomessa piispanmunkkeja alettiin valmistaa 1860-luvulla. Perimätiedon mukaan ilmeisesti joku turkulainen leipurimestari on halunnut antaa vierasperäiselle herkulle kotoisemman ja juhlavamman nimen.


Piispanmunkki.

Nimi on osuva, sillä ulkonäöltään piispanmunkki tuo mieleen kirkonmiehen pään pikku hattuineen. Ja onhan Turku luterilaisen kirkon pääkallopaikka Suomessa. Maamme kansallispyhätön Turun tuomiokirkon lisäksi Turussa on arkkipiispanistuin.

Piispanmunkki on klassikko, joka maistuu parhaimmalta aivan tuoreena, maistuvan kosteana ja pursuavan hilloisena. Lakki tuo mainiota rapeutta ja näin kontrastia suutuntumaan. Nättikin hän on, varsinkin kiiltävä pinkki malli.

Vain käytettävyydessä on ongelmia. Piispanmunkin lakki murenee paidalle, ja hillo purskahtaa yllättävästi kravatille. Isoimmat hillomöykyt mätkähtävät housuille.

Maku: ****
Ulkonäkö: ****
Suutuntuma: ****
Käytettävyys: **

Kolme väriä Batman

Pimeä talvi saa Yön ritarin vakavaksi.

Pyhä markkinavoima! Ohjaaja Christopher Nolanin komea Batman-trilogia ilmestyi boksina sopivasti ennen joulua. Batman Begins (2005), Yön ritari (2008) ja Yön ritarin paluu (2012) ovat vakavahenkisiä sarjakuvafilmatisointeja. Nolanin lepakkoelokuvien ilme muistuttaa pikemmin rikoselokuvia kuin kirkkaissa pääväreissä loistavia sarjakuvafilmejä. Toki Tim Burton oli filmannut "synkän" Batmanin jo vuonna 1989, mutta hänen tulkintansa oli sydämeltään pulp-henkinen: "Hei, kamoon, sarjiksiahan nämä vaan ovat" Tällainen lähdemateriaalille virnuilu puuttuu Nolanin lepakkomieselokuvista kokonaan.

Nolanin Batman-trilogiaa voikin aivan yhtä hyvin kuvata sanoilla "eeppinen, synkkä ja koskettava" kuin "pöhöttynyt, meluisa ja muodoton". Ymmärrän molempia näkökantoja.

Monien makuun Nolanin Batman-filmit ovatkin turhan tosikkomaisia. Heidän terveen Batman-suhteensa on pilannut 1960-luvun tv-sarja, jossa pömppömahainen Batman (Adam West) ja Ihmepoika (Burt Ward) seikkailivat ihonmyötäisissä sukkahousuissa. Sarja on hyväntuulisessa camp-hengessä aidosti hauska. Sarjakuvapiirtäjä Bob Kanen jo 1930-luvulla keksimä rikoksentorjuja taipuu niin hippihöyryiseksi trippailuksi kuin synkkämieliseksi taruksi kajahtaneesta miljonääristä.

Alun perin sarjakuva oli julmanpuoleinen, ja esimerkiksi Yön ritarissa Batmanin arkkivihollista Jokeria näytellyt Heath Ledger haki hahmonsa ääriviivat aivan ensimmäisistä sarjakuvista. Nolan siis sekä uudisti Batmanin että palasi aineiston alkulähteille trilogiassaan. Menestys tarkoitti samalla, että aivan liian moni sarjakuvafilmatisointi halutaan nyt tehdä "vakavaksi". Naamioidut miehet sukkahousuissa (tai nykyään pitäisi kai sanoa megginsseissä) kun ovat pohjimmiltaan hiukan höpsöjä.
.......

Nolanin Batmanit ovat kuin väritrilogia, järjestyksessä ruskea, sininen ja harmaa Batman.

Batman Begins on sävyltään maanläheisen ruskea ja kertoo Batmanin syntytarinan uudella tavalla. Batman begins on mielestäni trilogian kerronnaltaan sarjan näppärin ja sujuvin elokuva. Se keskittyy Bruce Waynen (Christian Bale) kasvutarinaa vanhempiensa surmaa surevasta nuoresta miehestä naamioituneeksi rikoksentorjujaksi.

Yön ritari on kylmänsininen, Michael Mannilta tyylinsä lainannut comic noir, lajityyppinsä ehdoton huippu. Se on sarjakuvafilmi ihmisille, jotka eivät edes pidä sarjakuvafilmeistä. Näen elokuvassa vaikutteita etenkin kahdesta klassikosta, Likaisesta Harrysta (1971) ja Heatista (1995). Yön ritari on trilogian magnus opus, se on kaikkea mitä supersankarielokuvalta voi vaatia. Se on aidosti jännittävä, tyylikäs, hauska, täynnä toimintaa, hienoja vimpaimia. Ja silti siinä on sydäntä ja luonnetta.

Ennen kaikkea Yön ritarissa on kunnon kelmi. Batman kohtaa vihdoin Jokerin, joka "haluaa vain nähdä maailman palavan". Tarut vaativat aina kunnon pahantekijän, mikä käsikirjoittajilta unohtuu aivan liian usein. Mitä olisi Star Wars ilman Darth Vaderia, Jurassic Park ilman tyrannosaurus rexiä tai Taru sormusten herrasta ilman .... no, sitä kummaa freudilaista liekehtivää "silmää"? Ledgerin Jokeri on niin mainio pahantekijä, että välillä sitä melkein haluaisi olla hänen puolellaan. Batman Begins ja Yön ritarin paluu kärsivät armotta siitä, ettei niissä Batmanille ole samanlaista vastustajaa kuin Jokeri.
.........

Yän ritarissa Nolanin Batman-saagan isot teemat ovat selvimmin ja mielenkiintoisimmalla tavalla esillä. En halua älyllistää liikaa suuren budjetin toimintaelokuvia, mutta usein ne (ehkä tahattomasti) kertovat jotain omasta ajastaan, jopa paremmin kuin niin sanotut vakavat elokuvat. Yön ritarin maailma on moraalisesti arveluttavan kylmä, jopa siellä täällä ihmisvihamielinen.

Batman muuttuu fasistiksi, ja Jokeri on anarkisti. Batmanista tulee itse itsensä nimittämä vartija, joka salakuuntelee kaikkien telekommunikaatioyhteyksiä ja pahoinpitelee heikompiaan kuin Yhdysvaltain hallitus ikään. Jokeri puolestaan räjäyttelee asioita ilmaan ja tappaa ihmisiä vain näyttääkseen kaiken perimmäisen järjettömyyden. Molemmat kaverit ovat omalla tavallaan sekaisin. Koko elokuvasarjan avainkohtauksessa ja yhdessä viime vuosien ylipäätään intensiivisimmistä ja älykkäimmistä toimintaelokuvakohtauksista Batman ja Jokeri kuvataan lähes yhtä vastenmielisiksi sosiopaateiksi:

Elokuvan rikolliset ovat pelkureita, ja poliisit moraalisesti häilyviä. Jopa Gotham Cityn tavalliset asukkaat kuvataan varsin epämiellyttäväksi väeksi. Ja tarinan ainoa varsinainen sankari Harvey Dent vajoaa murhamieheksi. Mitä useammin olen elokuvan nähnyt, sitä kiehtovammin se mielestäni kommentoi maailmanpolitiikkaa ja moraalikäsityksiämme, sekä elämää terrorismin, jatkuvan valvonnan ja nihilismin aikakaudella. Se kuvaa ihmiset sivistyksen valepuvussa, jonka alta paljastuu nopeasti itsekkäitä ja moraalittomia ajatuksia. Mutta kuten sanoin, en halua yliälyllistää toimintaelokuvaa.
........

Batman-trilogian päättävä Yön ritarin paluu on harmaasävyinen järkäle, Nolanin omin sanojen mukaan sotaelokuva. Se on lähes kolmetuntinen, pöhötaudista kärsivä seikkailuelokuva, ja samalla  kolmesta elokuvasta "sarjakuvamaisin" ylilyövine juonenkäänteineen ja karikatyyrisine hahmoineen. Jo Yön ritarissa alkoivat näkyä Nolanin helmasynnit. Hänellä on paha tapa ahtaa elokuviinsa aivan liian paljon henkilöitä ja juonenkäänteitä ja osoittaa olevansa katsojaa nokkelampi tarinoitsija. Yön ritarin paluussa raivostuttaa eniten käsikirjoituksen lukemattomat aukot, jotka herpaannuttavat katsojan elokuvan taikapiiristä. Elokuva ei missään nimessä ole huono, se ei vain pärjää kahdelle ensimmäiselle osalla.

Elokuvan alkupuoli pysyy vielä hienosti kasassa, eikä muistuta juuri lainkaan supersankarielokuvaa. Vain Nolan saisi studiolta luvan tehdä Batman-elokuvan, jossa on näin vähän Batmania! Batmanin alter egosta Bruce Waynesta on tullut Howard Hughesia muistuttava erakoitunut ja kajahtanut miljonääri. Jos Hughesista joskus tehdään uusi elämäkertaelokuva, Bale sopisi rooliin paljon paremmin kuin pullaposkinen Leonardo DiCaprio, joka näytteli Hughesia The Aviator -elokuvassa. Erityismaininta täytyy antaa Anne Hathawaylle, joka näyttelee mahtavasti ja hauskasti Kissanaista. Hän on moraalisesti häilyväisen jalokivivarkaan roolissaan kuin rötöstelevä Audrey Hepburn. Söpö, pisteliäs ja petollinen.

Harmillisesti elokuvasarja loppuu Nolanille epätyypillisesti eli turhan selittävästi, eikä tehokkaasti kuten useimmat hänen filmeistään. Nolan kuuluu niihin ohjaajiin, jotka saavat minulta yleensä yhden tähden lisää viimeisten minuuttiensa takia. Nyt elokuva olisi pitänyt ehdottomasti lopettaa Michael Cainen ilmeeseen. Ne, jotka ovat elokuvan nähneet, tietävät mitä tarkoitan.


Elokuva-arvio: Christopher Nolan: Yön ritari -trilogia.

Iskelmä-Suomi: Prinssiksi kelpasi sammakkokin

Kari Tapio oli suomalaisen kantri-iskelmän suurmies. 

"Kirkkaat silmät samenevat, on puhtaus haihtunut unelma /  rumuus vaipuu kasvoihin, olen epätodellinen." Näillä Sielun veljien säkeillä kuvaisin Ylen uuden suursarjan Iskelmä-Suomen alkua. Sarja lienee pakollista katsottavaa kaikille suomalaisesta sielunmaisemasta ja surumielisistä lauluista pitäville. Sen verran lupaava oli ainakin ensimmäinen jakso, joka tosin tuntui paikoin pitkältä esittelyltä itse sarjalle. Iskelmä-Suomi tarjonnee tuntikaupalla jakson verran koskettavia tarinoita, mainiota arkistoaineistoa ja kasapäin laadukasta musiikkia.
........

Iskelmä-Suomi on muutaman vuoden takaisen Rock-Suomi-sarjan serkkupoika. Ensimmäisen jakson nimi olisi voinut olla "viinapiru". Musiikki on vielä sivuosassa, kun kerrataan surullisia viihdetaiteilijakohtaloita läpi vuosikymmenten. Jaksossa todetaan runollisesti, että musiikkia tehdessään ja esittäessään nämä ehkä oman siviilielämänsa sammakot muuttuivat iskelmäprinsseiksi. Badding ei näyttänyt tähdeltä, mutta oli tähti, kun pääsi mikrofonin varteen. Alkoholismi vei ennenaikaiseen hautaan Laila Kinnusen, Rauli Badding Somerjoen, Irwin GoodmanIn, Topi Sorsakosken ja Kari Tapion. Klassista taiteilijamyyttiähän tässä pönkitetään, mutta kuten Kari Hotakainen hienosti toteaa, kummallisinta on se, että välillä se on tottakin. Iskelmien tarjoaman kimalteen ja lohdun kääntöpuoli oli muusikon raskas, usein yksinäinen arki.

Vierastan taiteilijaelämäkerroissa päihteiden korostamista taiteen kustannuksella, mutta Iskelmä-Suomen ensimmäisen jakson aikana on pakko kaivaa nessupaketti esiin, kun puhe kääntyy Olavi Virran kohtaloon. Lupaan pyhästi, etten enää koskaan sano yhtäkään pahaa sanaa Dannysta tai Frederikistä. Niin kauniisti ikämiehet puhuvat Virrasta. Danny kertoo, kuinka yleisö buuasi Virran lavalta ja haukkui tätä juopoksi. Dannyä hävetti yleisön puolesta. Katkera, viinan näivettämä Virta totesi Dannylle, että hänkin joutuu vielä kokemaan täydellisen unohduksen, kun yleisö huutaa uuden suosikkinsa nimeä. Pian tämän jälkeen Olavi Virta kuoli. Virralle olisi suonut maineenpalautuksen jo ennen yläkerran orkesteriin siirtymistä.

Iskelmä-Suomen ensimmäisen osan todellinen päähenkilö on silti kantrin puolelle kallistuva Kari Tapio eli Klabbi. Ajoittain raskaista elämäntavoista huolimatta aika kohteli Kari Tapiota lempeästi. Elämänsä viimeisten 15 vuoden aikana Kari Tapiosta tuli Suomen Johnny Cash, toki aivan omilla ansioillaan. Ääni ja tulkinta syvenivät, ja olemukseen kertyi vanhemman valtiomiehen hiljaista karismaa. Kansansuosio oli niin laajaa, että Kari Tapio kutsuttiin Provinssirockiin vuonna 2010. Pieni omakohtainen muistelo, jos sallitaan. Muutamaa viikkoa Kari Tapion kuoleman jälkeen olin klubikeikalla eräässä yökerhossa. Ennen keikan alkua kaiuttimista soiteltiin tavallista baarimusaa. Sitten väki äkkiä hiljeni kuin asia olisi sovittu etukäteen. Kaiuttimista oli alkanut soida Kari Tapiota. Vallitsi tuntemattomien ihmisten sanaton yhteys. Kantrimiehen kuolemasta taksin takapenkille on jo tullut osa myyttistä Iskelmä-Suomen tarinaa.
........

Pieniä paljastuksiakin kuullaan. Topi Sorsakoski paljastuu alun perin Pekka Tammilehdon keksimäksi parodiahahmoksi, jonka sisään Pekka Tammilehto välillä katosi. Suomalaisten on aina ollut vaikea erottaa tosissaan olemista parodioinnista. Ei kai Eppujen Murheellisten laulujen maasta olisi muuten tullut kansanperinnettä. Badding piti etäisyyttä palkollisiinsa, ja vaikutti kaikkialla paitsi mikrofonin varressa olevan väärässä paikassa. Irwin ja Vexi Salmi harrastivat jo 40 vuotta sitten modernia medianhallintaa: monia kohuja saatiin hiljennettyä rahalla tai lupaamalla uusia juttuja.

Toivonkin, että Iskelmä-Suomi ottaisi markcousinsmaisesti (Elokuvan tarina) rohkeasti oman näkökulman aiheeseensa, eikä tyytyisi toistamaan virallista kaanonia. Rock-Suomi-sarja sivakoi turhan usein tuttuja latuja. Tiedon lisäksi hyvä dokumentti tarvitsee tulkintaa, intiimejäkin yksityiskohtia. Pelkän historian voi kuka tahansa lukea Wikipediasta, mutta tunnetta ja ajan henkeä sinne ei saa tallennettua.
........

Jos jostain saan yhden osan perusteella jo marmattaa, se on tietynlainen konservatiivinen genrerajoissa pidättäytyminen. Heijastelen tätä ennen kaikkea Rock-Suomi-sarjaa vasten, joten toivon kritiikkini osoittautuvan kateettomaksi. Rock-Suomen tarina oli tarina kapinasta iskelmää vastaan, mutta Genreraja-aidat ovat kaatuneet rytisten, eivätkä iskelmä ja rock enää ole riidoissa vaan menneet kimppaan.

Suomirock ja suomipop sulautuivat Suomi-iskelmään viimeistään viime vuosikymmenellä. Eppu Normaali, Yö ja Kolmas nainen edustavat rokki-iskelmää, jossa yhdistyy laahaava komppi ja äijämäinen patetia. Hevi-iskelmää puolestaan soittavat esimerkiksi Kotiteollisuus, Trio Niskalaukaus, Viikate ja CMX romanttisimmillaan. Itselleni suomalaisen iskelmän ja rockin välinen raja on aina ollut veteen piirretty viiva. molempien pohjavireenä kun on slaavilainen synkkämielisyys, musta huumori ja kaihomieli. Kitaristi Esa Pulliaisen Agents on aina ollut enemmän rockenroll kuin moni "oikea" rokkibändi.

Viime vuosina uudet iskelmökaunottaret ovat nousseet popin puolelta. Tyylikkäät kansansuosikit kuten Jenni Vartiainen, Chisu tai Irina tekevät koneiskelmää, jonka kiillotetun urbaanin pinnan alta löytyy puhdasta suomalaista iskelmää. Pidän Vartiaisen Missä muruseni on kappaletta viime vuosien parhaana kotimaisena iskelmänä. Toivonkin, ettei Iskelmä-Suomi ole yhtä miehinen kuin Rock-Suomi. Iskelmätaivaalla kun on loistanut sellaisia uskomattomia tulkitsijoita kuin Laila Kinnunen, Carola ja Katri Helena. Naiset perivät satumaan.

Iskelmä-Suomelta toivon intohimoista uppoutumista musiikillisen elämämme. Rock-Suomi kärsi tietystä historiattomuudesta eli tekijöiden tarina alkoi mielestäni keskeltä, vasta 1960-luvun lopulta. Ratkaisu oli turhan helppo. BBC aloitti muistaakseni rockmusiikin historiasta kertovan suursarjansa brittiläisellä perinpohjaisuudella jostain 1700-luvun kapakkalaulelmista. Ttoivottavasti uudessa Iskelmä-Suomessa mentäisiin 1900-luvun alkuhämäriin asti ja valotettaisiin suomalaisen kevyen musiikin kautta myös aikakausien ilmapiiriä. Mikäpä olisi siihen parempi puntari kuin aikansa laulut.

Iskelmä-Suomi Yle Teemalla maanantaisin klo 21. Iskelmä-Suomi Yle Areenassa.

Mediakritiikin möivät

Ylioppilaslehti kirjoitti
mediakritiikistä juhlanumerossaan.

Mediakriittisyyteni on hyvin herkkää. Jos olen pari päivää viihteellä, enkä lue ollenkaan Kanavaa, mediakriittisyyteni menee löysäksi.

Silloin mediakritiikkini leviää kuin varpusparvi sosiaaliseen mediaan, ja jälkiä on ikävä siivota. Siinä vaiheessa ei enää haittaa, että puolet Imagen kannnessa esiintyvistä ihmisistä on Imagen omia kirjoittajia tai entisiä päätoimittajia. Eikä se, että Urheilulehden artikkelien lauserakenteet uhmaavat suomen kielen sääntöjä. Ei, kun mediakriittisyys on löysää yritän vain sinnitellä lähimmälle Ritu Tainolan julkkismuistelolle ja saada mediakriittisyyteni kovettumaan. Monet neuvovat nauttimaan vaivaan appelsineja, mutta minulle ne ovat liian hapokkaita.

Harvemmin mediakriittisyyteni on liian kovaa, mutta niinkin on joskus käynyt. Pitkittyneeseen kovaan mediakriittisyyteen suosittelen Ruben Stillerin karkailevia yksinpuheluja, Tuomas Enbusken twiittejä tai Timo Harakan oppineisuutta. Mediakritiikillä on tekijänsä.
.......

Näin vanhemmiten sitä haluaa huolehtia mediakriittisyytensä toimivuudesta. Sitä miettii, että onko oma mediakritiikki oikean kokoista ja oikean väristä. Mediakriittisyyteni on ikääntymisen myötä tullut entistä herkemmäksi erilaisille ärsykkeille. Kauppalehti Option menestystarinoiden lukeminen saa minut umpeen. Kai se on se liika sokerikuorrutus tai sitten se kiiltävä paperi, josta heijastuva trendikahvilan keinovalo aiheuttaa migreeniä. Seiskan aukeaman taiton näkeminen saa kysymään: "Onko minussa jokin vikana vai onko kaikki vain mediakritiikkiä?" Sanomatalon Painobaarissa en voi käydä enää ollenkaan, sillä tupakointikiellon takia toimittajat ovat siirtyneet savuttelemaan ulos, eikä tupakan tuoksu enää peitä mediakriittisyyden kitkerää odööriä. Älkääkä edes kysykö, millaisista almavaivoista välillä kärsin.

On hassua, miten häveliäästi monet suhtautuvat mediakritiikkiin. Ei siitä puhumisesta kannata pahastua, mediakritiikkihän on maailman luonnollisin asia! Me kaikki teemme sitä, useimmat muutaman kerran viikossa, keski-ikäiset miehet muutaman kerran päivässä. Feministit kerran vuodessa joulun alla kun H&M:n alusvaatemainokset ilmestyvät katukuvaan. Kolumnisteilla se tuntuu olevan koko ajan mielessä. Kolmekymppiset naiset eivät yhteisöpalveluihin mitään muuta laitakaan kuin juttuja oman höpönassunsa mediakritiikistä. Toimittajat tekevät sitä mieluiten porukalla, me muut yksiksemme. Itse harjoitan yleensä mediakritiikkiä vessan hämärässä, sillä siellä on aikaa rauhoittua ja lattialämmityskin on kiva. Ei mene liiaksi vääntämiseksi.

Hyvin toimivan mediakritiikin osuutta ihmisen hyvinvoinnille ei sovikaan vähätellä. Sanonnan mukaan sodassa kuolee ensimmäisenä totuus. Historiantutkijat ovatkin havainneet, että esimerkiksi suuressa Nazisin taistelussa yleisin kuolinsyy ei suinkaan ollut taistelutilanteissa saadut vammat vaan juoksuhaudoissa lillunut mediakritiikki, joka heikensi vastustuskykyä ja sai monet menettämään järkensä, esimerkiksi allekrijoittamaan Turun Sanomien uuden freelance-sopimuksen.

Huonosti toimivan mediakriittisyyden taustalla on useimmiten kiire, stressi ja epäsäännölliset työajat. Ihmisen pitäisi löytää aikaa mediakritiikille. Kun halu mediakritiikkiin katoaa, vika ei välttämättä ole toimittajapuolisossa, vaan omissa elämäntavoissa. Olen havainnut, että oma mediakriittisyyteni pysyy kunnossa, kun luen kuitupitoisia juttuja ja katson videolta vanhoja Maailma sanojen vankina -ohjelman jaksoja.
........

Ikävää on, että mediakritiikki valuu alaspäin. Lopulta syyllinen on aina se onneton uutisdeskissä puurtava, ylityöllistetty ja alipalkattu pätkätyöläinen, joka pinnasi yliopistolla tilastotieteen kursseilta päästäkseen luovan kirjoittamisen opintopiiriin. Helppohan sitä on seminaareissa ja pääkirjoituksissa esittää viileän etäisesti ja yleisellä tasolla mediakriittistä. Mutta ei se onnetonta viestijää auta siinä vaiheessa, kun mediakritiikki on jo ns. osunut tuulettimeen. Onkin sääli, ettei kvartaalitalouden ja aliresurssoinnin puristuksissa toimituksissa, mainostoimistoissa ja viestintäyksiköissä ei enää ehditä kysyä niitä kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä:

"Eikö tämä ole maailman mediakriittisin idea ikinä?"
"Ostaako joku oikeasti meiltä tätä mediakritiikkiä?"
"Kulkeeko mopo pelkällä mediakritiikillä?"

Mediakritiikin lyödessä läpi voi onneksi perjantain alkuillassa kuohuviinipäissään todeta kollegalleen: "AHAHAHAHAHAHAHAHAHH EI VITTU, MEDIAKRITIKOIN HOUSUUN! TÄÄ OLI PARAS IDEA MAAILMASSA AHAHAHAHAHAHH!" Se on sellainen salaviisas performanssi. Älkää kysykö mitä tarkoitan edellisellä. Jos tietäisin, en käyttäisi sanaa performanssi. Minua viisaampi mediakriitikko puhuu kulttuurijumiuttajista. Jumissa tässä ollaankin.

Mediakriitikin möivät.

Fingerpori ja Hugleikur – kilttejä ja ilkeitä törkeyksiä

Pertti Jarla: Fingerpori 6.

Harva asia on yhtä vakavaa kuin huumori. Sanoisin jopa, että ihmisen huumorintaju tai huumorintajuttomuus kertoo hänestä enemmän kuin hänen kirjahyllynsä tai lavuaarikaappinsa sisältö.

Vasiten huonon huumorin ystäville on ilmestynyt kaksi uutta kokoelmaa täynnä alatyylisyyksiä ja suoranaisia törkeyksiä. Pertti Jarlan Fingerpori 6 (Arktinen banaani) on jo ties monennesko Fingerpori-albumi. Hugleikur Dagssonin Huumorin musta kirja (Atena).
.......

Fingerporista on tullut muutamassa vuodessa suomalaisten suuresti rakastama sarjakuva. Fingerporin homonyymeistä (tirsk!) on jopa tehty opinnäyte ja myöhemmin yhdessä Jarlan kanssa kirja Minä sinulle homonyymit näytän!, joten tässä ollaan vakavien asioiden äärellä. Jokaisella lienee oma suosikkihahmonsa Fingerporissa. Minulla se on Heimo Vesa, kiltti tutkija, joka tahattomasti ajautuu kiusallisiin tilanteisiin.

Mikä Fingerporissa naurattaa? Ainakin juttujen tahallinen kömpelyys, rehellinen puupäisyys.  Kun juttujen "huonous" on yksi kantavista Fingerporissa eivät haittaa tason notkahduksetkaan. Kuten professori Jukka Kemppinen kirjoittaa uuden albumin esipuheessa, Fingerporin stripeistä rakentuu kokonaan oma maailmansa. Tämä on suurelta osin Jarlan mainion piirrosjäljen ansiota. Jarlan hahmot ovat eloisia, ja välillä itse vitsiä enemmän naurattaa hahmojen ilmeet ja asennot. Vaikka Fingerporin piirrosjälki on vuosien kuluessa hioutunut, Fingerpori näyttää onneksi edelleen rosoiselta. Fingerpori on kuin Porin tori sateisena iltapäivänä. Rujo mutta hellyttävä.

Luulen, että Fingerporista pidetään, sillä se ei ole millään lailla ilkeä. Fingerpori on hyvin ihmisrakas sarjakuva, jossa seikkailevat sympaattiset hölmöläiset. Pohjavire on aina hyväntahtoinen, silloinkin kun loukataan: "En haluaisi muistuttaa valastanne." "Muistutatte silti." Fingerporissa saavat lämmintä kyytiä (tirsk!) niin hipit, poliitikot, mummot, uskovaiset, homot, seksialan ammattilaiset, Mustanaamio, paavi, Jeesus kuin Aatukin. Jopa ujo pervertikko Asko Arimo Vilenius on ennen muuta mukavan oloinen kaveri, vaikka hän toisinaan sekaantuukin ajatuksissaan. Jopa tökeryyksiä laukova (oletan) neiti-ihminen Rivo-Riitta on lyhytsanaisuudessaan ja umpimielisyydessään ihastuttava.
.......

Hugleikur Dagsson:
Huumorin musta kirja

Islantilaisen sarjakuvantekijä Hugleikur Dagssonin huumori on pari pykälää rivompaa kuin kotoisen Fingerporin. Huumorin musta kirja kokoaa yhteen 666 toinen toistaan loukkaavampaa ja alatyylisempää piirrosta. Dagssonin piirrokset ovat täynnä verta, ihmiskehon nesteitä, jättimäisiä sukupuolielimiä, sadistisia sutkautuksia ja julmia kuolemantapauksia.

Dagssonin piirrokset ovat kuin Max Cannonin Raakaa lihaa -sarjakuvia, mutta teini-ikäisemmällä huumorilla. Teini-ikäistä roisiutta alleviivaa tietysti piirrostyylikin. Piirrokset ovat enemmän raapustuksia kuin valmiita kuvia.

Hugleikurit naurattavat, sillä ne ovat säälimättömän tylyjä. Miten ilkeitä tikku-ukot voivat toisilleen ollakaan! Parasta on tietenkin jälleen kerran yrittää selittää näitä juttuja esimerkiksi ruuhkabussissa tutulleen kovaan ääneen. Suosittelen kirjaa lämpimästi esimerkiksi todella veemäisen työpäivän päälle luettavaksi. Oivaa, raakaa ja puhdistavaa. Ja ehdottomasti huonoa. Toivottavasti tätä nuorisoa turmelevaa kirjaa luetaan salaa yläkouluissa ympäri maan.


kirja-arvio: Pertti Jarla: Fingerpori 6
kirja-arvio: Hugleikur Dagsson: Huumorin musta kirja.

Pössyttelevät Leijonat

Kiekkoleijona ja Poika lentokentällä.

On kaunis kevätilta toukokuussa 2011. Suomen jääkiekkomaajoukkue on hieman aiemmin lyönyt Ruotsin MM-finaalissa 6-1. Pääkaupunki täyttyy kymmenistä tuhansista juhlivista ihmisistä. Pasi Nurminen kompuroi lentokentällä. Pari nuorukaista kiipeää presidentinlinnan katonharjalle virtsaamaan. Harvahampainen maajoukkuepelaaja kahmaisee tasavallan presidentin syleilyynsä. Juti on kateissa. Ruotsin lippuja poltetaan. Miehet ovat nakusillaan suihkulähteessä. Nuorukainen maalaa väriliiduilla rintaansa Suomen lipun. Kaikkialla raikaa suomiräppi, tuo suomirockin finninaamainen pikkuveli. Mikko Koivulla on aurinkolasit, vaikka on jo ilta. Juti löytyy. Jutilla on nilkkatulehdus.

Niin, Poika saunoi. Maailmanmestaruudella oli osuutta asiaan.
......

Viime viikolla Urheilulehden noin yhden lähteen uutinen maajoukkuepelaajien kannabiskärystä nousi maan ykkösuutisaiheeksi. Jääkiekkopiireissä varmaan huokaistiin, että "tarvitsemmeko todella lisää huonoa julkisuutta?". Edelliskevään viinanhuuruiset MM-juhlat, kotikisojen lipunhintaskandaali ja syksyiset poliisitutkintaan asti päätyneet kaukaloväkivaltaisuudet ovat tahrineet lajin imagoa. Huumekohulta oltiin sentään vältytty, mitä nyt julkisuudessa oli kerran suhruinen valokuva eräästä kiekkoilijasta leivontahommissa moottoripyöräentusiastien kerhotiloissa.

Pössyttelevät Leijonat oli kuitenkin yhtä päihdeongelmaista pelaajaa isompi uutinen, varsinkin kun vaikutti, että kiekkojohtajat olivat salailleet asiaa. Seuraavana aamuna työpaikkojen kahvitunneilla jo veikattiin, ketkä MM-leijonista olivat tööttien antamisen sijaan ottaneet töötit.

Asiallisesti Leijonien kannabisjupakassa oli kyse myrskystä vesipiipussa. Kovia faktoja on ollut tarjolla niukalti. Ilmeisesti noin vuosi sitten kaksi pelaajaa poltti jossakin päin maailmaa jotakin kannabiksen tapaista ja jäi kiinni joukkueensa testeissä. Ehkä. Ketään ei näet saatu rys(s)än päältä kiinni, eikä millekään antidopingkomitealle saati viranomaiselle ollut tuolloin asiasta ilmoitettu. Kukaan ei ole ollut syytteessä, eikä ketään ole sakotettu. Ainakin minulle on edelleen epäselvää, oliko koko Urheilulehden uutinen pelkkä ankka.
........

Kunnon huumekohu Leijonien tötsyistä kuitenkin saatiin. Kannabiskäry onkin kiehtova yhdistelmä äärimmäistä sankaruutta (Leijonat) ja äärimmäistä konnuutta (huumehörhöt). Edellinen on siis sarkasmia. Tässä olisi ollut ihan aito tilaisuus keskustella vaikkapa a) suomalaisesta päihdepolitiikasta b) urheilun lieveilmiöistä c) alkoholin asemasta suomalaisessa urheilukulttuurissa.

Mitään tällaista ei kuitenkaan nähty, vain moraalista närkästystä ja "pelastakaa edes lapset!" -huutelua. Huumeista puhuminen näyttää saavan ihmiset yhtä sekaisin kuin huumeiden käyttö.

Ensimmäisenä huumepaniikkiin meni Jääkiekkoliitto. Kriisiviestinnän näkökulmasta Jääkiekkoliiton tiedotus onnistui kuin sokeiden darts-turnaus. Ensin puheenjohtaja Kalervo Kummola myönsi, että pelaajien antamissa näytteissä oli "kuulemma jotain näkynyt", puhuttiin "kaverien hölmöilystä", välillä näytteet olivatkin negatiivisia, sitten ei tiedetty enää mitään kunnes seuraavaksi kiellettiin koko asia. Kummola ehti vielä uhkailla Urheilulehteä oikeustoimilla, vaikka liiton tiedotteessa tästä vaiettiin. Tässä olisi ehkä ollut tarpeen se kuuluisa oman pelin rauhoittaminen.

Jörö Jukka Jalonen sentään pysyi tyynenä ja kertoi saaneensa tiedon maajoukkueringissä olevien pelaajien hassutankkauksesta jo ennen kisoja. Pelaajat olivat kolttosistaan huolimatta haluttu ja otettu mukaan leijonajoukkueeseen. Netissä päävalmentaja Jalonen saikin oitis lempinimen Jukka "kukka" Jalonen. Internetissä tunnettu urheilupromoottori valisti, että niin alkoholi kuin huumeet ovat yhtä lailla koukuttavia päihteitä. Sama kaveri tekee bisnestä urheiluvedonlyönnillä. Voi tätä moralismin määrää!

Hullunkurisimmalta tuntui jääkiekkofanien äänekäs kauhistelu pelaajien huumeiden käytöstä. Ensin vedellään hallilla kaksin käsin "märkää", koska pojat on poikia, mutta auta armias, jos joku päihtyykin muilla myrkyillä. En lämpene kieltämisen politiikalle, mutta eivät kokonaan päihteettömät urheilutapahtumat välttämättä olisi huono ajatus. Viinapirun asemaa urheilun liepeillä pidän vuosi vuodelta kummallisemmalta. Ei sinne mielestäni kyllä tarvita huumeitakaan. Hotdogien ja kahvin pitäisi riittää.

Ymmärrän toki osittain moraalisen paheksunnan kannabiskäryssä. Leijonat ovat nuorten esikuvia ja mikseivät aikuistenkin. Suomessa kyseiset pelaajat olisivat pössytellessään syyllistyneet huumausainerikokseen. Oliko tässä sitten pahin mahdollinen urheilun vaiettu lieveilmiö? Jään odottamaan, koska kuullaan urheilijoiden unilääkkeiden käytöstä tai kasvuhormonien tankkaamisesta Amerikan kesäleireillä.
.......

Veikkaan, että urheilijoiden huumekäryjä tulee pian lisää. 1990-luvun alkupuolella syntyneet suomalaiset kiekkoilijat edustanevat päihdepolitiikassaan erilaista linjaa kuin vanhan liiton "kossua ja cokista" miehet. Rokkikin on kuulemma jo vaihtunut räpiksi pukuhuoneissa. Seuraavaksi ne nuoret varmaan sanovat, että homous ja kasvissyönti on ihan ok ja naisille kuuluu sama palkka samasta työstä kuin miehille. Urheileva nuoriso on aina pilalla! Tosin jo urheilulegenda Tahko Pihkala sanaili, että ”on parempi, että pojat urheilee ja ryyppää, kuin pelkästään ryyppää.”

Hauska mutta osuva sivujuonne oli, että Yleisradion Ajankohtainen Kakkonen ehti samana iltana varoittaa Suomen kansaa reggae-musiikista, "joka villitsee nuorisoa". (Laiskanpulskea reggae-musiikki ei voi kyllä villitä yhtään ketään.) Olisikohan Tohlopin pitänyt varoittaa, että viaton pipolätkä saattaa johtaa myssylätkään? Huolestuneille vanhemmille tiedoksi, että streitimmät (=päihteettömimmät) alakulttuurit taitavat löytyä juuri näiden uusien musiikkityylien piiristä. Jumala seivaa doupeimmat.
........

Mitäkö koko höpsöstä Leijonien kannabiskärystä sitten jäi mieleen? Ainakin se, että tämän hetken suomalaisessa urheiluelämässä on kaksi kuningasta: Kuningas Litmanen ja kuningas alkoholi. Ja jälkimmäisen vahva asema tuntuu tätä kannabiskäryä vasten entistäkin erikoisemmalta. Nilkkatulehdukset ovat kuitenkin tilastollisesti tämän maan todellinen kansantauti.

Ja ehkei kahden kannabiskäryn takia kannata vielä muuttaa vuoden 2012 kotikisojen mainostunnaria "Leijonaa mä metsästän" muotoon "Lohikäärmettä mä metsästän". Tosin taisteltiinhan sitä talvisodassa pervitiinin voimalla.


JK. Tätä kirjoittaessa suomalainen viisinkertainen olympiamitalisti ja nelinkertainen mäkihypyn maailmancupin voittaja on ollut baarikierroksella jo pari päivää.

Arvoisa suomalainen äärioikeistolainen,

teistä kansallismielisiksi itseänne kutsuvista saa nykyään hirveän negatiivisen kuvan. Internet on täynnä solvaavia, huonosti argumentoituja ja suorastaan alatyylisiä kirjoituksianne. Olen kuullut teidän uhkailleen niin tutkijoita, toimittajia kuin kansalaisaktivisteja. Viime vuonna teitte kaasuhyökkäyksen Pride-paraatiin, häiriköitte rauhallista mielenilmausta ja nyt tapahtui puukotus kirjanjulkkareissa.

Puuhanne ihmetyttävät minua. En ymmärrä, miten sylivauvojen kaasuttaminen sairaalahoitoon edistäisi kansallishenkeä näinä vaikeina aikoina. Sekin jäi minulle arvoitukseksi, miksi teidän porukkaanne ilmestyi kirjanjulkistamistilaisuuteen luotiliiveissä. Ehkä otitte sanonnan "kynä on miekkaa mahtavampi" kirjaimellisesti?

Arvoisa äärioikeistolainen, tätä menoa pahat äärioikeistolaiset pilaavat kaikkien äärioikeistolaisten maineen.

Toivon teiltä patriooteiksi itseänne nimittäviltä vaihteeksi mukavia kansallismielisiä tekoja: tuohivirsujen kutomista, maksutonta kanteleen soitto-opetusta vähäosaisille lapsille ja kovaohrasen valmistamista hoivakodin mummoille ja vaareille. Olisi kiva nähdä 88-tatuoitu kaljupää jo seuraavassa kansalaiskeräyksessä hankkimassa rahaa veteraanikuntoukseen.
........

Hyvä suomenmielinen,

minäkin pidän itseäni suomenmielisenä. Isänmaan asia on minunkin asiani. Se on jäänyt vaivaamaan, että pelottelette islaminuskoisten muuttavan vapaamielisen yhteiskuntamme patavanhoilliseksi ja ahdasmieliseksi. Silti haluaisitte itse hanakasti vaientaa eriävät mielipiteet, ettekä pidä ihmisten erilaisista elämäntavoista ja -arvoista. Välillä minusta tuntuu, että te kansallismieliset tulisitte paljon paremmin juttuun pyyhepäisten heimopäälliköiden kanssa kuin meidän aivan tavallisten suomalaisten kanssa. Teidän kansallismielisten Suomi vaikuttaa tällaisesta hansakaupungin pojasta kovin impivaaralaiselta.

En pidä tavastanne himotella väkivallalla ja vihaisella retoriikalla netissä. Se on helppoa huudella bittiavaruudessa anonyymisti kaikenlaista, mutta sitten kun väkivallantekoja tapahtuu, pidätte munaskuistanne kiinni, viheltelette ja kehittelette mitä kummallisimpia salaliittoteorioita. Siksi, rakas höpönassukka nationalisti, en uskalla luottaa siihen, että valtaan päästyänne puolustaisitte niitä länsimaisia arvoja, joiden pelkäätte jäävän jalkoihin. En usko, että arvostatte tarpeeksi yhteisiä demokraattisia oikeuksiamme.  

Rakas pikku pikku patrioottini, eivät kaikki teidän kanssanne eri mieltä olevat ole "vihervassareita", "demlalaisia", "stalinisteja", "suvareita" tai "mokuttajia". He ovat ihan tavallisia maltillisia suomalaisia, jotka eivät pidä ääripuheita tai väkivaltaisia keinoja sopivina tapoina edistää poliittista agendaa. Me ihan tavalliset suomalaiset luemme mieluummin kirjoja kuin poltamme niitä. Me tavalliset suomalaiset uskomme mieluummin henkilökohtaiseen hygieniaan kuin rotuhygieniaan. Kaikella kohteliaisuudella, kansallismielinen, kannattaa ottaa pää pois sieltä kotkanpesästä.
........

Arvoisa arjalainen,

en tiedä mitään hellyttävämpää kuin loukkaantunut natsi, paitsi liukumäessä lasketteleva panda. Silti täytyy sanoa, että porukoissanne on aikamoisia pullamössöäärioikeistolaisia. Loukkaannutte helpommin kuin Jari Litmanen ja uhriudutte nopeammin kuin ehdin SS:ää sanoa. Tuntuu, että olette koko ajan haastamassa ihmisiä kunnialoukkauksesta oikeuteen, vaikka puhutte muista ihmisistä tosi rumasti. En tietenkään voi puhua sotaveteraanien puolesta, mutta olen aika varma, etteivät he taistelleet itsenäisyytemme puolesta sen takia, että aikuiset ihmiset saisivat solvata kokonaisia ihmisryhmiä tietokoneeltaan.

Te kansallismieliset pukeudutte mielellänne marttyyrinviittaan. Pidätte kovaa meteliä omasta sananvapaudestanne, mutta muiden sananvapaudesta ette tunnu piittaavan. Ja se on jo vähän hassua, että vaaditaan suvaitsevaisuuden nimissä suvaitsemaan natsismia. Kaikenlainen kiusaaminen on tuomittavaa, mutta ymmärrätte varmaan itsekin, ettei "nälvitty natsi" kerää yhtä paljon sympatiapisteitä kuin vaikkapa vekkuli vesinokkaeläin. Tiedättekös, kun taustalla kummittelevat maailmansota, miljoonien ihmisten tuhoaminen ja väkivaltainen, toisia ihmisiä syrjivä ideologia. Semmoisilla asioilla saa helposti huonon maineen.

Kun te kansallismieliset olette varmasti ihan tolkun väkeä, ymmärtänette ettei suvaitsevaisuudessa ole kyse siitä, että annetaan vapaus syrjiä ja oikeus puhua potaskaa. Suvaitsevaisuudessa on kyse siitä, että annetaan ihmisten elää rauhassa niin kuin parhaaksi näkevät. Kun en kuitenkaan minkäänlaista kiusaamista hyväksy, annan muutaman ilmaisen sloganin käytettäväksi tukikampanjoihinne: "Aja varovasti - pieniä natseja liikenteessä.", "Kaikki muuttuu natsimmaksi" ja urheilupiireihin sopiva "Fair Heil - kaikki natsaa".

Minusta natsiaate testattiin ja huonoksi todettiin jo viime vuosisadalla. Nuo rotuopitkin ovat vähän hupsuja, kun geenitutkimusten mukaan me kaikki olemme periytyneet siitä Afrikan sarven noin 2 000 ihmisen porukasta. Lähikirjastosta tämäkin asia selviää helposti, mutta kannattaa veitsen sijasta ottaa mukaan kirjastokortti ensi kerralla.

Ystävällisin terveisin, SZ