Pienen pieni joulublogi

Jouluna vuonna 1914 tapahtui jotain merkillistä. Loppukesällä alkanut ensimmäinen maailmansota taukosi osapuolten yhteisellä sopimuksella. Tykit ja kiväärit vaikenivat pariksi päiväksi. Julistettiin joulun aselepo.

Sitten tapahtui jotain vielä merkillisempää, tai niin tarina ainakin kertoo.

Rintamalinjan pätkällä lähellä Hollannin Emmedingeniä eräällä brittisotilaalla oli mukanaan jalkapallo. Hiljaisuuden laskeuduttua englantilaiset sotamiehet nousivat varovasti juoksuhaudoista ylös mutaiselle, kranaattien möyhentämälle taistelukentälle. Laukaustakaan ei ammuttu heitä kohti. Sitten miehet laittoivat pystyyn pienet pihapelit.

Piikkilankaesteidensä takana saksalaiset katselivat kummissaan brittien touhuja, kunnes rohkaistuivat esiin poteroistaan ja liittyivät mukaan peliin. Päiväksi viholliset lakkasivat olemasta vihollisia. Päiväksi sota oli ohi.

Pelin jälkeen polteltiin tupakit – kielimuuri ei ole ollut koskaan esteenä yhteiselle tupakkahetkelle – ja sotilaat palasivat ei-kenenkään-maalta takaisin savisiin monttuihinsa. Joulun aselevon jälkeen maailmansota jatkui vielä neljä pitkää vuotta ja vaati miljoonien nuorukaisten hengen.
.........................

Kaikista kuulemistani joulutarinoista kertomus joulun 1914 jalkapallopelistä on se koskettavin. Sen sanoma ei ole uskonnollinen sanoma (missä mikään jumala voisikaan olla olemattomampi kuin sotatantereella), eikä läyhän kulutuskriittinen.

Mutta silti tarinassa on kaikki joulun tärkeimmät ainekset: rauhaa, valoa ja toivoa.

Mielikuva vastapuolten rivisotilaista pelaamassa jalkapalloa rintamalinjojen välissä on kutakuinkin pasifistisin kuva, jonka ihmiskunnasta saattaa edes keksiä. Se on myös syvästi inhimillinen omassa mustassa absurdiudessaan. Onko lopulta mielettömämpää pelata jalkapalloa keskellä sotaa vai sotia jalkapallo-otteluiden välissä? Miksi ainoa järjellinen, inhimillinen teko kaiken tuon ihmishenkien haaskaamisen seassa tuntuu meistä kummallisemmalta kuin tappaminen?

Entäpä joulun valo? En keksi sille parempaa määritelmää kuin että yhtenä vuoden ja ihmiskunnan pimeimmistä hetkistä pahimmat viholliset ryhtyvät leikkimään keskenään. Jos nämä tavalliset miehet pystyivät kaiken vihanpidon ja silmittömän väkivallan jälkeen sellaiseen, ehkä ihmiskunnalla on sittenkin vielä rahtunen toivoa. Tai ehkä niin kauan kuin on jalkapalloa, on toivoa!

Tuosta jalkapallopelistä on kulunut sata vuotta, eikä sota ole kovin kaukana Euroopasta tänäkään vuonna. Silti jokainen sota loppuu joskus. Maailmansota, sota Krimillä tai sota Syyriassa. Tämän vuoden pimein päivä oli eilen. Tänään päivä on jo kaksi minuuttia pidempi. Maailmalla on taas enemmän valoa, enemmän toivoa.

Entä miten matsissa lopulta kävi? Saksalaiset voittivat 3-2, kuinkas muutenkaan.


Sininen zeppeliini toivottaa kaikille rauhallista joulua.