Neil Young hyvin läheltä

Jonathan Demmen koruton ohjaustyö antaa musiikin tehdä tehtävänsä. 

Mies ajaa Kanadassa autoa. Mies soittaa Kanadassa sähkökitaraa. Muuta ei puolentoista tunnin dokumenttiin tarvita, jos tuo mies on Neil Young. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien rokkiukkotärppi on Jonathan Demmen puolitoistatuntinen Neil Young -dokumentti Neil Young Journeys. Miten yksinkertaisista aineksista saakaan koskettavaa taidetta.

Elokuvan alkupuolella autohullu Young kruusailee vuoden 1956 Ford Victoria Crownillaan Ontariossa ja kertoilee samalla vanhasta koulustaan ja suosikki kalapaikastaan. Veljensä kanssa Young vierailee vanhempiensa entisellä tontilla, jonka takapihalla hänellä oli tapana telttailla. Maaseutukierroksen päätteeksi saavutaan Torontoon keikkapaikalle, jota Young ei muista, mutta "tunnistaa hajusta".

Suurin osa elokuvasta dokumentoi Neil Youngin soolokeikkaa Toronton Massey Hallista. Young soittaa mies & särökitara -periaatteella tuoreen Le Noise -levynsä materiaalia, sekä muutaman klassikon kuten Hey Hey, My My ja After the Goldrush. Vaikea uskoa, että 65-vuotias äijänkäpy pystyy edelleen sekä tuottamaan näin kovatasoista materiaalia että esittämään sitä sydämeenkäyvällä intensiteetillä. Neil Young on niitä artisteja, jotka kaatuvat saappaat jalassa.

Demmen koruton ohjaustyö antaa musiikin tehdä tehtävänsä. Kun kameran edessä on Youngin kaltainen legenda, ei tarvita kikkailua. Demmen työ on vähäeleistä ja tyylikästä. Elokuvasalissa tuntuu, kuin Young seisoisi salin edessä valtava hahmona. Kamera zoomaa hitaasti lähemmäs paikallaan pysyvää Youngia. Kamera kuvaa aivan läheltä, mikrofonin varresta Youngin ryppyisiä kasvoja ja irvistävää lauluilmettä. Kamera kuvaa, kun Young sylkee linssiin. Takahuoneessa syödään sitruunaa ja juodaan yksi pieni olut. Koskettavimmassa kohdassa Young laulaa vaikeasti vammaisesta Ben-pojastaan ja kiittää Pegi-vaimoaan, uudestaan ja uudestaan.

Elokuva on kolmas Jonathan Demmen Young-sarjassa. Demme on jälleen paikalla dokumentoimassa artistin tämänhetkistä tilaa, sillä taiteilija ei voi koskaan olla missään muualla kuin nykyisyydessä, tässä hetkessä. Niinpä dokumentin tallenteen arvo tulee vuosien saatossa kasvamaan. "Walk with me", Young vetoaa illan viimeisessä laulussa. Näin teen.

Keke Rosberg - Mies lännestä

Keke Rosberg oli Suomen ainoa maailmanluokan juppi 1980-luvulla.

Keijo Rosberg ja hänen tavaramerkkejään.

Arroganssi ja aurinkolasit. Viikset ja Marlboro-takki. Kireä ääni ja omahyväinen virne. Keijo "Keke" Rosberg. 

Ensimmäisestä suomalaisesta F1-mestaruudesta on kulunut tasan 30 vuotta. Hikeä ja uhrautumista tihkuvaa kansallissankaria Kekestä ei saa edelleenkään. Kekessä on aina ollut jotain jotain suomalaisuudelle ja suomalaisille vierasta.

Keke itse sanoi maailmanmestaruuden varmistuttua Las Vegasissa vuonna 1982: "En ajanut mestaruutta Suomelle vaan itselleni. Eikä tarkoituksena ollut tehdä goodwilliä Suomelle, mutta jos sitä tuli, niin ei minulla mitään sitä vastaan ole." Keke ei ollut isänmaan asialla, Keke oli Keken asialla. Keke oli Suomen Zlatan. Jotenkin sattuvaa, että Keke on syntynyt Suomen itsenäisyyspäivänä.

1980-luvun alun tuhnuisessa, Neuvostoliiton kyljessä kököttävässä Suomessa Keken on täytynyt olla ilmestys. Keke ei ollut ujo, Keke ei ollut nöyrä, Keke ei ollut köyhä eikä kipeä. Kekellä oli Ray-Banit, Keken paita oli kukkopoikamaisesti auki. Kekellä oli vaalea, hulmuva letti. Kekellä oli kultakoruja ja herätyskellon kokoinen rannekello. Maaliintulon jälkeen muut kuljettajat pyysivät vettä, Keke pyysi tupakkaa. Kekellä oli koti Monacossa, kattohuoneisto Münchenissa, kartano Englannissa, alppimaja Itävallassa ja huvila Ibizalla. Kekellä oli oma suihkukone.

Keke oli aivan jotain muuta mitä näillä lakeuksilla oli nähty. Keke oli Mies lännestä. Keke oli Mies toiselta planeetalta.

Keke oli Suomen ainoa maailmanluokan juppi 1980-luvulla. Keke oli kaveri maailmasta, jossa pusakoissa on maailmanlaajuisten tupakkayhtiöiden tunnukset, autoissa öljy-yhtiöiden tarrat ja podiumilla samppanjatarjoilu. Varikkotytötkin näyttivät vähän toisenlaisilta kuin se kylän uusi topakka maatalouslomittaja. Keke oli (länsi)maailmanmies aikakaudella, jolloin Helsinkiin vasta rakennettiin metroa, SKP:n Aarne Saarinen väitti suurimman sotilaallisen uhkan tulevan Norjasta ja K-kaupan Väiski edusti terveellisiä ruokatottumuksia.

Keken tie F1-mestariksi oli pitkä kuin Spa-Francorchampsin-rata. Keke ajoi vuosia Kartingia, sitten pikkuformuloita ja formula 2:sta. Keke kävi Formula Pacific-luokassa Uudessa-Seelannissa ja Formula Atlantic-luokassa Pohjois-Amerikassa. Formula ykkösiin Keke pääsi vuonna 1978, vasta 29-vuotiaana. Hänelle kertyi kilpailuja 114 ja viisi voittoa. Maailmanmestaruus tuli Williams-tallissa vuonna 1982. Ensimmäinen suomalainen F1-sarjassa hän ei vastoin yleistä luuloa ollut, sillä Leo Kinnunen oli ehtinyt startata ja keskeyttää Anderstopissa vuonna 1974. Keke lopetti uransa McLarenilla.

Kilpavuosinaan Keke sai huristella autourheilun kuninkuusluokassa suhteellisen rauhassa suomalaisten katseilta. Kolmekymmentä vuotta sitten kotimaisen urheiluyleisön mielestä Formulat olivat outoa ulkomaan pelleilyä. Sitten siellä ajeli tämä Ruusperi, jonka nimikin oli herraskainen. Olisi nyt ollut vaikka edes Haemaelaenen. Monien mielestä moottoriurheilu ei ollut urheilua ensinkään. Missä olivat suusta valuva räkänoro, jäätyneet parrat ja raidalliset pipat? Formuloista puuttui roudanrepimien mutaisten kenttien ankaruus, niistä puuttui lahoavien puukatsomoiden haju. Niistä puuttui suomalaiskansallinen alakuloisuus, se maisema jossa marraskuun viima lennättää nakkipapereita pitkin parkkipaikkaa. Uutiskuvat kaukaisista Grand Prix -kisoista olivat kuin kuvia Dynastiasta. Yhtä epätodellisia, yhtä kaukaisia.

80-luvulla lajin medianäkyvyys oli kiinnostuksen takia heikkoa, ja yleisön kiinnostus oli heikkoa, sillä medianäkyvyttä ei juuri ollut. Yleisradio näytti vain puolisen tusinaa kilpailua vuodessa. Edes Keken maailmanmestaruus ei tuonut tv-näkyvyyttä Suomessa sen kummemmin. Kun Keke lopetti uransa, formulat katosivat suomalaisesta mediasta miltei kokonaan.

Vasta 1990-taitteesta eteenpäin Formula ykkösistä kasvoi vähitellen koko kansan laji. Osasyynä suosioon oli varmasti urheiluyleisön maun muuttuminen, mutta toisaalta Jyrki Järvilehdossa ja varsinkin Mika Häkkisessä oli jotakin sympaattisen kotikutoista, jota Rosbergista puuttui. Häkkinen näytti Monacon palkintopallilla yhdeltä meistä. Mika Salossa sentään oli ruusperimaista itsevarmuutta, jota toki voisi kuvata myös jollain toisella sanalla. Viimeisimmässä huippukuskissamme, hallintopäällikkö Kimi Matias Räikkösessä yhdistyvät kiehtovalla ja humoristisella tavalla suomalainen jurous ja kekemäisen maailmanmiehen elkeet. Räikkönen jurottaa huvijahdilla, lentää helikopterilla kesäfestivaaleille kuuntelemaan suomirokkia, käy laulamassa karaokea helsinkiläisessä räkälässä ja hengailee seuraavana viikonloppuna elokuvatähtien kanssa.

Maailmanmestaruuden voitettuaan 1982 Keke sai kutsun linnan juhliin, mutta ei ilmestynyt paikalle. Kansa pahoitti mielensä. Lehdistössä irvailtiin, että Keke ei tullut, koska hänelle ei maksettu matkaa ja ylöspitoa. Samana vuonna Keke valittiin vuoden suomalaiseksi urheilijaksi. Porua siitäkin tuli. Aiempina vuosina voittajaksi oli valittu kestävyysjuoksija, soutaja, hiihtäjä ja ampumahiihtäjä. Sitten tuli kaveri, joka istui pienessä kärryssä rattia kääntelemässä ja ajoi kahtajapuoltasataa asvaltilla. Siis asvaltilla, jumalavita ei edes soralla! Keke sai vähemmän ääniä kuin nuori mäkihyppääjä Matti Nykänen, mutta vei vuoden urheilija -nimityksen suuremmalla ykkössijojen määrällä. Urheilutoimittajien toisistaan eroavista lajiarvostuksista kertoi se, että peräti 20 äänestäjää jätti Keken kokonaan pois omalta kymmenen parhaan listaltaan.

Suomessa Kekeä pilkattiin ja vähäteltiin koko uransa ajan. Hymy-lehti kutsui häntä "vuoden roskakuskiksi", ja Matti Pellonpää sekä Tumppi Varonen levyttivät pilkkalaulun Keke Rosberg rock. Siinä Kekeä väitettiin vässykäksi, joka ajoi isänsä rahoilla "kilpaa". Rankinta oli varmaan lastentarhantädeillä ja opettajille, jotka joutuivat päivästä toiseen kuuntelemaan laulua nassikoiden hokemana. Lehdistö kutsui Rosbergia myös nimellä selittäjä-Keke. Ei varmaankaan auttanut, että ruotsalaiset yrittivät omia "Svenske Keken" omaksi pojakseen. Keke oli syntynyt Tukholman lähellä Solnassa.

Annetaan Kekelle viimeinen sana: "Onko se urheilua vai ei, on minulle ihan samantekevää. Minun työhöni ei vaikuta yhtään, pidätkö sinä sitä urheiluna vai et."

Rakasta jättiläistä

Paras popmusiikki liikuttaa aivoja, sydäntä ja peppua. David Byrnen ja St. Vincentin Love This Giant saa ne kaikki heilumaan. 

Teini-iässä ihmisellä on vahva näkemys, että synkkä popmusiikki on ”syvällistä” ja iloinen popmusiikki ”pinnallista”. Jotkut hupsut ajattelevat näin vielä aikamiehinä. Väitän, että 2000-luvun indie-ilmastossa on helpompi kirjoittaa katu-uskottava surullinen kappale kuin iloinen, mieltäylentävä laulu. Ankeimmillaan koko albumi täytetään alakuloisilla vollotuksilla. Nationalin, Bon Iverin tai Xx:n kaltaiset orkesterit peittelevät sisällön monotonisuutta hiomalla ilmaisuaan täydelliseksi. Tuloksena on ensialkuun ehjiltä kuulostavia albumeita, jotka kohta paljastuvat pelkästään yksitoikkoisiksi. Joskus vähemmän on vain vähemmän. Ei pelkkä äänimaalailu sähköpianolla tee musiikista henkevää.

David Byrne ei ole koskaan langennut tällaisiin kliseisiin poptotuuksiin. ”Haluan saada ihmiset tanssimaan ja itkemään yhtä aikaa”, Byrne on kiteyttänyt. Byrnelle aivot, sydän ja peppu ovat aina olleet yhtä tärkeitä popmusiikissa. Byrnen lisäksi vain harvat lauluntekijät onnistuvat liikuttamaan näitä vempeleitä yhtä aikaa. Onkin harmi, että viime vuosina herra on hellittänyt otetta groove-nappulasta ja keskittynyt vähän turhankin pikkunätteihin sävelmiin. Silti edellinen, yhdessä Brian Enon kanssa tehty Everything that happens will happen today on hänen soolouransa parhaita levyjä.

St. Vincent eli syntymänimeltään Annie Clark on teksasilaisnainen, joka tekee tämän hetken kiihottavinta popmusiikkia. Hänen viimevuotinen Strange Mercy on parhaita poplevyjä pitkään, pitkään aikaan. Kuunnelkaa vaikka mestarillinen Surgeon tai Year of the Tiger. Kesän Flow-festivaaleilla Clarkin rämäpäinen heittäytyminen kolahti minuun paljon kovemmin kuin Feistin ja Björkin taidekoulugimma-show’t.   

Nyt Byrne ja St. Vincent ovat tehneet yhteisen albumin Love This Giant. Byrnen ja St. Vincentin yhteistyö tuntuu luontevalta, sillä he ovat musiikintekijöinä sukulaissieluja. Heidän musiikkinsa on kulmikasta ja tarttuvaa. Molemmat kaihtavat löpöistä sentimentaalisuutta. Kummankin musiikki on älykästä, muttei kirjaviisasta. St. Vincent voisi olla Byrnen musiikillinen lehtolapsi, mutta vertaus ei tekisi oikeutta nuorelle naiselle – niin hienoja lauluja hän tekee, aina itseltään kuulostaen. Niin Byrne kuin Clark ovat korostaneet, että Love This Giant on nimenomaan yhteistyössä luotua musiikkia, ei levyllinen duettoja. Siellä täällä kuulee artistien maneereja, mutta se on vain väistämätöntä.

Duo päätti Clarkin ideasta tehdä levynsä pienelle torvisoittokunnalle. Ajatus vaskipuhaltimista pääinstrumenttina herätti ainakin minussa pelkoa. Marssimusiikkiako ne aikovat tehdä? Ensimmäisenä mieleen tuli Hamina Tattoo, jossa sotilassoittokunnat marssivat ympäri kenttää ja yrittävät svengata. Näky on tahattoman huvittava, ja mitä kevyempää ohjelmistoa orkesterit soittavat sitä kamalammalta lopputulos kuulostaa. Ehkä armeijan koulutukseen pitäisi lisätä zumbausta, niin suomalaiselta sotilaaltakin taipuisi jatkossa musta funk [insert Mannerheim joke here].  

Huoli pois, sillä Love This Giant ei todellakaan ole totista torvensoittoa! Jos Love This Giant olisi väri, se olisi kirkkaankeltainen. Tai sateenjälkeisen sademetsän vihreä. Byrnen ja St. Vincentin Love This Giant sykkii syvää elämäniloa. Se on oivaltava, se on hauska, se on iskevä.  Se on omituinen olematta omahyväinen. Se on kierosti funk. Tämän levyn juju on ehdottomasti sen säksättävässä sykkeessä. 

Yli kuusikymppisen Byrnen laulu kuulostaa edelleen kuivan kirkkaalta, aivan kuin mikrofonin varteen olisi päästetty kajahtanut tiedemies. Kuunnelkaa esimerkiksi Who tai I should watch TV. St. Vincent tuo levylle kevätsateen heleyttä. Hänen äänensä tulee parhaiten esiin upeissa Optimist ja Ice Age -kappaleissa. En ole vielä kahden viikon jälkeenkään saanut selville, mistä lauluissa varsinaisesti lauletaan, mutta arkielämän kummallisuuksista ainakin.

Aina voi tietenkin ruikuttaa, että eihän tämä ole yhtä hyvä kuin Byrnen vanhan yhtyeen Talking Headsin Remain in Light (1980) tai Fear of Music (1979). Ei ole, mutta niitä parempia poplevyjä maailmasta löytyy vain kourallinen. Latinalaisista rytmeistä kiinnostuneen kannattaa etsiä korviinsa myös Byrnen Rei Momo (1989), jossa soi upeasti niin merengue, samba, mambo, cumbia, cha-cha-chá kuin bomba.

Ja mikä tai kuka se Jättiläinen sitten oikein on? Tietenkin televisio.

Lopullinen arvio: Neljä robottitanssimoovvsia. 

Ellroy ei onnistu vieläkään valkokankaalla

Los Angelesiin sijoittuvassa elokuvassa on aivan liian vähän Los Angelesia.

James Ellroyn käsikirjoitus, Los Angelesin miljöö, poliisin todellinen korruptioskandaali. Näin herkullisista aineksista on tehty Oren Movermanin Rampart, joka kertoo LAPD:n konstaapelin Dave Brownista (Woody Harrelson). Brown on kovaotteinen partiopoliisi, juoppo ja naistenmies. Kotonaan hän on ex-aviomies kahdelle siskokselle sekä korkeintaan välttävä isä nuorille tyttärilleen. Elokuvan alussa Brown joutuu poliisijohdon, median ja kansalaisjärjestöjen hampaisiin, kun hänet tallennetaan hakkaamassa kolarin toista osapuolta pampullaan. Tästä käynnistyy Brownin kujanjuoksu, joka johtaa hänet veritekoon ja lopulta miehen mielenterveyden järkkymiseen.

James Ellroy on ollut jo vuosia ylistetyimpiä amerikkalaisia rikoskirjailijoita. Hänen tiiliskiven kokoiset romaaninsa ovat vetävästi kirjoitettuja eepoksia Amerikan lähihistoriasta. Niistä puuttuu pohjoismaisten dekkarien lässyttävä "yhteiskunnallisuus", mutta politiikkaa niissä on yllin kyllin. Varsinkin viimeisimmässä Alamaailma-romaanisarjassa Ellroy höystää tarinaa hengästyttävällä määrällä oikeita ihmisiä, historiallisia faktoja ja Yhdysvaltain 1950-70-lukujen ajanhenkeä. Ellroyn romaanit ovat eräänlaisia Yhdysvaltain likaisen lähihistorian Kuka kukin on -teoksia. Kuvitteellisten päähenkilöiden rinnalla seikkailevat mm. Kennedyt, J. Edgar Hoover, Sam Giancana, Jack Ruby, Jimmy Hoffa, Sirhan Sirhan ja niin edelleen. Ellroyn teoksia luettuaan pitää aina mennä harhailemaan Wikipediaan. 

Elokuva on kuitenkin aivan toinen media. Upeaa LA Confidential -elokuvaa lukuun ottamatta Ellroyn romaaneista tehdyt sovitukset tai hänen laatimansa käsikirjoitukset eivät ole kantaneet valkokankaalla. Brian De Palman ohjaama Musta Dahlia -sovitus (2006) oli aivan kammottava, silvottu tekele. Se oli kuin tönkkö parodia alkuperäisteoksen tyylistä ja hengestä. Valitettavasti Oren Movermanin ohjaama Rampart on jälleen yksi kehno Ellroy-filmatisointi. Rampart yrittää olla yhtä aikaa katu-uskottava kyttäelokuva, perhedraama, lakidraama sekä vielä tarina miehen luhistumisesta. Se rimpuilee sinne tänne, eikä lopulta keskity oikein mihinkään. Todellisesta Rampart-skandaalista 1990-luvulta ei lopulta kerrota yhtikäs mitään.

Rampart tuntuu valjulta verrattuna sellaisiin viime vuosien cooleimpiin Los Angeles -kuvauksiin kuten Collateral tai Drive. Miten ohjaaja onkaan onnistunut poistamaan koko Enkelten kaupungin unenomaisen tunnelman filmistään? Tulee apuun Michael Mann! Eniten Rampart muistuttaa loistavaa The Shield -poliisisarjaa ja onnistunutta Harsh Times -leffaa. Jälkimmäisessä Christian Bale esitti kuihtuvaa sotaveteraania omassa amok-juoksussaan pitkin samaista kaupunkia. Niin hyvin kuin Woody Harrelson vetää samankaltaisen roolin jäntevänä ja epätasapainoisen luuviuluna kuin Bale, käsikirjoituksessa ei ole hänelle tarpeeksi paukkuja. Harrelson on tehnyt samantyyppisiä kaistapään rooleja muun muassa 90-luvun Syntyneet tappajiksi -leffassa ja Coenin veljesten Menetetyssä maassa. Silti ilman Harrelsonia elokuva ei olisi yhtään mitään, ja hän taitaa olla elokuvan jokaisessa kohtauksessa. Hienovaraiset roolityöt tekevät myös aina karismaattinen Robin Wright sekä katujuopoksi uppoutuva Ben Foster.

Ehkä tarinan isoin ongelma on, että Brown on hahmona niin vastenmielinen, ettei hänen kohtalonsa liikuta katsojaa. "En ole rasisti, vihaan kaikkia ihmisiä tasapuolisesti", konstaapeli Dave Brown kuvaa itseään. Ellroyn kirjojen päähenkilöt ovat Brownin tapaan väkivallan virkamiehiä, mutta heitä ajaa eteenpäin jokin ylevä pakkomielle, kuten oikeuden toteutuminen tai heikompien puolesta kostaminen. Ellroyn romaaninen miehet ovat "hyviä pahoja miehiä", kovia koville, mutta lempeitä viattomille. Heidän omaatuntoaan kärvistelee sietämättömästi. Brownin hahmosta puuttuvat nämä piirteet oikeastaan kokonaan, joten jäljelle jää vain edesvastuuton ilkimys. Sellainen ei ole kovin kiinnostava päähenkilö. Sivuhenkilöitä tulee ja menee, mutta kenelläkään ei ole oikein väliä. Jäin ihmettelemään, miksi esimerkiksi ex-vaimot sietävät miestä nurkissaan edelleen. Brownin tyttäret on kuvattu kliseisesti, nuorimmainen on vielä kiltti isin tyttö, teini-ikäisestä on tullut ahdistunut punkkari, joka on jo vieraantunut isästään.

Suurena James Ellroy -fanina olen odottanut, milloin HBO tai joku muu laatuyhtiö tuottaisi Ellroyn rikosromaaneista televisiosarjan. 1940-luvun ja 1950-luvun taitteeseen sijoittuvasta LA-kvartetista saisi neo noirin uuden tähden. Kuvitelkaa The Shield -sarja liituraitapuvuilla, bourbonilla, pitkäsäärisillä bruneteilla ja Hollywoodin rappioromantiikalla. Alamaailma-trilogiasta tekisi eeppisen poliittisen trillerin. Kuvitelkaa Mad Men -sarja salaisilla agenteilla, kommunisteilla, mafiosoilla, Kuuban ohjuskriisillä, Vietnamin sodalla ja miljonääri Howard Hughesin hullutuksilla. Huhuista huolimatta Ellroy on viime vuosina todennut kaikkien filmisovitusten olen jäissä. Tosin aivan viime päivinä on saatu tieto, että Alamaailma-sarjan päätösosasta Levoton veri olisi tekeillä elokuva. Ehkä se sieltä vielä tulee, kun jaksaa toivoa: onnistunut Ellroy-filmatisointi.

Lopullinen arvio: Kaksi sipulista burritoa yhdessä etsivä Shane Vendrellin kanssa yövuorossa.

Hyvästi rakkaani, ja yhdet tequilat vielä

Jos joskus aiot osallistua kaksintaisteluun Meksikossa, suosittelen Calexicoa lähtömusaksi.

Calexico on Joey Burnsin ja John Convertinon ympärillä vaihtuva aavikko-folk-kokoonpano. Sen kotipaikka on Tucson Arizona, ja koko yhtyeen tuotannossa kuuluu eteläisen Yhdysvaltain ja Meksikon musiikin suunnaton rikkaus.

Calexicon tyylilajiksi on sattuvasti sanottu desert noir, sillä yhtyeen parhaat hetket ovat kuin karheasta Amerikan rajaseuduille sijoitttuvasta rikoselokuvasta. Sellaisesta, jossa varastetaan huumeparonin rahasalkku, ajellaan likaisenvihreällä Camarolla, juodaan tequilaa, hyvästellään rakkaat ja lopuksi kuitataan kalavelat tulitaistelussa nimettömässä, pölyisessä tuppukylässä. Ei ihme, että esimerkiksi elokuvaohjaaja Michael Mann on käyttänyt yhtyeen musiikkia filmeissään. Jos joskus aiot osallistua kaksintaisteluun Meksikossa, suosittelen Calexicoa lähtömusaksi.

Calexico on sillisalaatti Amerikkojen perinnemusiikkia ripauksella modernin älykkörockin elektronisia suhinoita ja kilkkettä. Rajaseutujen tyylilajeja käydään läpi tejano-musiikista perinteiseen kantrimusiikkiin, ja välillä muhennokseen heitetään latinalaisia rytmejä ja melodiakuvioita. Kitarat soivat kaipausta, torvet raikaavat kuin meksikolaisissa häissä ja viulut huokailevat kohtalokkaan ylväästi. Sitten takaa ilmestyy mariachi-bändi, ja kohta käynnissä onkin bakkanaalit kuin Pieksämäen asemalla aamuyöstä vuonna 1986.

Kokoonpanon levyt tuntuvat aina vahvemmilta kuin niiden yksittäiset biisit. Burnsin ja Convertinon kappaleet ovat oikeastaan tunnelmia tai äänimaisemia. Usein Calexicon biisit ovat vain aihioita, joiden päälle Convertino ja Burns kerrostavat kaikkea mahdollista Doors-uruista cumbia-poljentoon. Calexicon pojat ovat kuin lapsia, jotka haluavat värittää kuvansa kaikilla rasian nliiduilla. Onneksi Calexico on niitä harvoja yhtyeitä, joissa kakun lisäkuorrutus lähes aina petraa lopputulosta. Calexicon parhaana levyinä pidän Feast of Wirea, jossa se maalailee suurella siveltimellä ja yhdistää americana-tyyleihinsä vielä radioheadmaisia konehälyä. Näistä oma suosikkini on ehdottomasti hurja Black Heart.

Minua viehättää Calexicossa, ettei se ole millään lailla aito asia. Sen musiikissa on aina tietynlainen akateeminen etäisyys niihin musiikin tyylisuuntiin, joita se sulattaa omaksi tuotteekseen. Aivan samaan tapaan toimii toinen nörttiparivaljakko yhtyeessä Black Keys – ja saa aikaan riemastuttavan kuuloista etelävaltiolaista ränttätänttää. Älkää ymmärtäkö väärin: kyse ei ole pitkästyttävästä ironiasta, vaan Calexicon tyylistä jalostaa aineksista jotain omannäköistään.

Yhtyeen tällä viikolla ilmestynyt Algiers on pienimuotoinen ja vakavailmeinen albumi. Se on laadukas, mutta ei erinomainen. Se on riisutumpi kuin pari aikaisempaa levytystä ja äänimaisemaa hallitsee Convertinon ohut laulu ja pehmeästi soivat akustiset kitarat. Algiers muistuttaa eniten yhtyeen varhaista The Black Light -albumia. Levy on koottu sillä tavalla oudosti, että se vahvistuu loppua kohti. Muutamia calexicomaisia täysosumia on saatu jälleen mukaan.Para voisi päättää minkä tahansa nyky-westernin. Fortune teller on pieni elegia.No Te Vayas sopisi laulettavaksi meksikolaiseen karaokebaariin. Levyn päättäväThe Vanishing Mind on yhtyeen kauneimpia kappaleita ja yksi vuoden parhaista biiseistä. Hitaasti ja varoittamatta se kasvaa suureksi surumieliseksi balladiksi kaukaa Arizonan hiekkateiltä.

Kannattaa ehdottomasti hankkia albumin deluxe-versio, jossa on muutama laadukas bonusbiisi sekä isomman orkesterin kanssa soitettuja, upean pompöösejä versioita bändin aiemmilta levyiltä. 

Lopullinen arvio: "No me dejen morir así, digan que dije algo."

Tapa se!

Lätkätappelut ovat kehnoa väkivaltaviihdettä, mutta huomiotaloudessa on tehtävä kaikkensa.  

Ensin Kylli-tädin hengessä pieni kuvitteellinen tarina. Olipa kerran samassa korttelissa kaksi ruokakauppaa, K-kauppa ja Alepa. Kilpailu liikkeiden välillä on kovaa, ja kauppiaat nokittelevat toisiaan suomalaisen elintarvikebisnekseen sopimattomilla tavoilla, esimerkiksi terveellä hintakilpailulla. Eräänä lauantaina K-kaupan kauppias komentaa lihatiskin kaverin telomaan Alepan hitaankassan söpön pojan. ”Tapa se, tapa se kusipää!”, K-kauppias huutaa alaiselleen monimerkityksellisesti ja jatkaa hunajabroileripakettien pinoamista kylmäkaappiin. Lihatiskin kaveri tekee työtä käskettyä ja hakkaa mummojen suosikin tajuttomaksi hevi-osaston hyllyjen väliin.

Seuraa mediakohu, seuraa lööppijulkisuus. Kansakunta keskustelee ruokakaupoista. Kaupan alan toimintatapoja paheksutaan laajalti. Osa ihmisistä haluaisi kieltää ruokakaupat, mutta osa K-kaupan kanta-asiakkaista on innoissaan turpakäräjistä: ”Jumalauta nyt sai Alepan suklaasilmä nekkuunsa!” Kansalaiset, jotka eivät ole koskaan käyneet ruokakaupassa ilmoittavat, etteivät enää koskaan aio käydä ruokakaupassa. Urheilukommentaattorit nakuttavat pikaviestejä Twitteriin. Hyvä mediaspektaakkeli ei koskaan synny tyhjästä. Elintarvikkeiden vähittäismyynnin Johtava Foliohattu spekuloi, että kassapojan teloituskäsky on tullut Keskon pääjohtajalta asti. Poliisi kiinnostuu turpakäräjistä. Jopa eduskunnassa halutaan tietää, mitä maamme kivijalkakaupoissa oikein tapahtuu. Vain myyjät, kauppiaat ja tukkuliikkeiden johtajat ovat hiljaa kuin kusi sukassa. Muutamalta eläkkeellä olevalta myyntitykiltä nyhdetään väkisin ulos viisauksia, kuten ”en minäkään sentään hitaankassan poikaa olisi telonut”. Kerran Amerikassa käyneen valkeakoskelaiskauppiaan mukaan syy on markkinavoimien.  

Puolentoista viikon loiskiehunnan jälkeen Kaupan keskusliitto jakaa tuomiot. Lihatiskin kaverille mätkäistään palkatonta pakkolomaa (”mitäs läksit”) ja kauppias saa nuhteet (”Emme löytäneet todisteita käskyttämisestä, tai olihan meillä se video, mutta ei me sitä katsottu kun Miehen puolikkaat alkoi 19.30”). Kaupan Keskusliiton puheenjohtaja toivoo, ettei virkavalta enää sekaantuisi tapaukseen, sillä kyse on kaupan alan sisäisestä koodistosta, ja asiat tulisi selvittää oman väen kesken. Keskusliitto harmittelee, että törkeistä väkivaltaisuuksista uutisoidaan, sillä törkeiden väkivaltaisuuksien uutisoinnista seuraa helposti se käsitys, että kaupan alalla tapahtuisi törkeitä väkivaltaisuuksia. Jos kaupassa pahoinpidellään kaupan työntekijöitä, niin eihän se kenellekään muulle kuulu, ainakaan oikeuslaitokselle, kauppiaiden saunavuorolla jupistaan. Illan viimeisen ilmaveivin aikana joku kauppias syyttää mediaa, ja saa hyväksyviä päännyökytyksiä kollegoiltaan.

Lopputuloksena kaupan kanta-asiakaskortteja tilataan ennätysmäärin, ja asiakkaita saapuu niin K-kauppaan kuin Alepaan ihmettelemään menoa. ”Kun taju kankaalle vilahtaa, niin raha kirstuun kilahtaa”, nimettömäksi jäävä kauppavaikuttaja runoilee kauppiaiden vuosiristeilyllä myöhemmin. Tai ainakin melkein, sillä lihatiskin kaverin määräaikaista työsuhdetta ei jatketa. Sen pituinen se.  

Sitten takaisin tosielämään. Jos joku on ollut viime viikot suunnittelemassa Suurta Suomalaista Potilastietojärjestelmää, eikä ole huomannut mistä on puhuttu, kertaan lyhyesti tapahtumat. Jokerien rivimies Semir Ben-Amor teloi HIFK:n kapteenin, maajoukkuelegenda Ville Peltosen European Trophyn Jokerit–HIFK-ottelussa pari viikkoa sitten. Tapahtumaa oli edeltänyt joukkueiden päivää aiempi peli, jossa järki oli molemmilla joukkueilla jo osittain irronnut Jofasta. Tilanteen voi käydä katsomassa täällä. Ilta-Sanomien urheilun CSI-ryhmä tuunasi videonauhalta esiin todisteet siitä, että ihan spontaanisti Ville Peltosta ei jäähän pantu. 

SM-liigan kurinpitoryhmän tuomiot jaettiin keskiviikkona. Aiemminkin SM-liiga on jakanut pitkiä tuomioita väkivaltaisesta käytöksestä. HIFK:n Ari Lähteenmäki sai jääkiekon pääsarjan kaikkien aikojen pisimmän 27 ottelun pelikiellon pahoinpideltyään Jokerien puolustajan Petri Lampisen 1986. Kymmenen vuotta myöhemmin JyP HT:n Thomas Sjögren hakkasi Kalpan Tommi Kovasen tajuttomaksi harjoitusottelussa. HIFK:n päävalmentaja Ismo Lehkonen teki vuonna 2000 historiaa saamalla Suomen ensimmäisen toimitsijakiellon väkivaltaan yllyttämisestä. Jatkoaika-sivuston keskustelupalstalla voi lukea lätkäfanien mietteitä SM-liigan kaikkien aikojen rumimmista teoista. Oma suosikkini on ”liigan sulkeminen”. 

Jääkiekko on vauhdikas pallopeli. Jääkiekko on kovien miesten kontaktilaji. Jääkiekko herättää suuria ilon ja surun tunteita. Jääkiekko synnyttää muistorikkaita yhteisiä hetkiä. Mutta samaan aikaan suomalaiseen jääkiekkoon on pesiytynyt ilmiöitä, joita pidän vastenmielisinä: sotahistorialla liehakointi, känniset suomipojat, väkivallan ihannointi ja Lapin Kulta -olut.

Jääkiekko on myös väkivaltaviihdettä. Jääkiekosta pidetään, koska siihen on annosteltu sopivasti väkivaltaa. Se on tällä mittarilla mitattuna jossain golfin ja vapaaottelun välissä. Kunnon puhdas taklaus ja sitä seuraava noheva rysäys pleksiä päin saavat yleisön hurraamaan. Välillä pienempi kaveri tuupataan tylysti maalin edustalta pois. Sitten kahvataan ja kampitetaan. Tällainen ”säännöstelty väkivalta” kuuluu jokaiseen kamppailulajiin, jollainen jääkiekkokin on. Jääkiekon sääntökirjassa on määritelty rangaistukset esimerkiksi huitomisesta, väkivaltaisuudesta, kohtuuttoman kovasta pelistä ja tappelusta. Luullakseni tenniksen säännöissä tällaisia ei ole. Juuri se seikka, että jääkiekossa on niin kamppailulajin kuin palloilulajin DNA:ta, tekee siitä eräänlaisen mustan joutsenen muiden lajien joukossa. Se ei ole oikein lintu eikä kala.  

Lajin ammattilaiset ja fanit ymmärtävät, että lätkään kuuluvat myös tappelut. Täydellisenä jääkiekon amatöörikatsojana jakaisinne kolmeen kastiin, spontaaneihin, puolispontaaneihin ja järjestettyihin tappeluihin. Spontaaneja tappeluita ”sattuu”, koska välillä tunteet kuumenevat ja jääkiekossa on hyväksyttyä purkaa niitä tappelemalla. Jalkapallossakin kuohuu useasti, mutta kukaan pelaaja ei tinttaa kollegaa tajuttomaksi kentän laidalle. Puolispontaaneja tappeluita ”sattuu”, koska pelaajat kokevat mielestään epäoikeudenmukaisuutta eli vastustajan tekemiä koiruuksia ja tuomarien väärin menneitä tuomioita. Silloin kuppi saattaa mennä yli, mutta jälleen kerran nimenomaan jääkiekossa on moraalisesti sallittua lähteä hakemaan oikeutta pudottamalla hanskat jäähän. Järjestettyjä tappeluita ”sattuu” koska tappelut ovat hyvä keino rikkoa vastustajan peliä, herätellä omaa joukkuetta tai järjestää taitava kaveri ulos pelistä. Tappeleminen on siis tapa pelata peliä. Näin väkivalta de facto kuuluu jääkiekon pelikirjaan. Järjestettyjen tappeluiden äärimmäisessä nurkassa ovat tempaukset, joissa vastustajan pelaaja yllätetään pahanpäiväisesti, ”teloitetaan”, kuten jääkiekkokielellä sanotaan.

Jääkiekon sisällä on oma nujakointiin erikoistunut ammattikunta, ns. poliisit. ”Poliisi” on pelaaja, joka huolehtii ettei oman joukkueen taitavimpiin pelaajiin kohdistu rumia otteita. Suomalainen jääkiekkotermi poliisi on tietysti aivan väärä. Amerikoissa tappelijoita kutsutaan rehellisesti termillä goon, joka tarkoittaa myös gangstereiden kovaotteista apuria. Kun tilanne tai valmentaja vaatii tappelua, ruvetaan tappelemaan. Viime vuoden lopulla Veikkaaja-lehdessä oli ansiokas juttu ex-kiekkoilija Sami Heleniuksesta, miehestä jonka matsit alkoivat yleensä vasta tuomarin katkaistua pelin. Helenius pelasi NHL:ssä 155 ottelua, teki kaksi maalia ja istui jäähyllä 260 minuuttia. Veikkaajan jutussa Helenius kertoi muistavansa jokaisen tappelunsa (niitä oli kymmeniä). Aina ennen tappelua Heleniusta pelotti. Heleniuksesta tuli sittemmin koulunkäyntiavustaja Keravalle. Oletan, että hän saa edelleen jullit kuriin.

Tappeluille on jääkiekossa myös kaupallisia motiiveja. Niillä vahvistetaan tuotteen – joukkueen, sarjan tai lajin – brändiä. (VAROITUS seuraa tämän tekstin ainoa moraalinen närkästys!) Jääkiekko on laji, jossa vastustajan hakkaamisella tehdään bisnestä, mutta tätä kukaan lajin parissa toimiva ei halua tai saa sanoa ääneen. Minusta nyrkkeily on tässä mielessä huomattavasti lätkää rehellisempi laji. Jos olisin kyynikko, sanoisin että niin Jokerit kuin HIFK maksimoivat median huomion ja yleisön kiinnostuksen parin viikon takaisella tempauksellaan. Mikä markkinointikoneiston ilmaveivi se olikaan! Viikolla Helsingin Sanomat uutisoi, että Jokereiden ja HIFK:n kausikortteja on jo myyty ennätyksellisen paljon. Tätä on elämä huomiotaloudessa. Tosin Ben-Amor ei taida näistä rahoista paljoa saada.

On selvää, että osa katsojista, valmentajista ja varmaan pelaajistakin nauttii lätkän nyrkkeilyspedeilystä. Spedeilyähän se on, sillä hokkarihemmot eivät ole kovin kummoisia tappelijoita – he tuskin pärjäisivät nyrkkeily- tai vapaaottelukehässä kovin montaa sekuntia. Tässä mielessä lätkätappelu on varsin kehnoa väkivaltaviihdettä. Jos haluan nähdä raavaiden miesten lyövän toisiaan, menen katsomaan nyrkkeilyä. Jääkiekon myyminen väkivaltaviihteenä onkin riskaapelia toimintaa. Väitän, että keskiverto katsoja haluaa nähdä maaliverkkojen heiluvan, ei nyrkkien. Jääkiekkoa on vaikea myydä koko perheen tuotteena satunnaisille kävijöille, jos suurimmat uutiset lajista sisältävät sellaisia sanoja kuten pahoinpitely, poliisitutkinta ja väkivalta.

Ymmärrän, että jääkiekkoväen on vaikea puhua avoimesti ja rehellisesti lajiinsa sisäsyntyisesti kuuluvasta väkivaltaisuudesta. Silti on hämmästeltävä, miten monessa suhteessa jääkiekosta leipänsä ansaitsevat muistuttavat mafian jäseniä. Jos (iso jos) olen ymmärtänyt oikein, taktiikkataululla ja ”boksissa” Meidän peli tarkoittaa kiekkokontrolliin perustuvaa tapaa pelata jääkiekkoa. Meidän pelin ideana on jatkuva pelivälineen hallinta ja pelitempon kontrollointi. Kaukalon ulkopuolella lätkäväen Meidän peli muistuttaa huvittavan paljon italialaista cosa nostraa (”meidän asiamme”). 

Meidän peliin (cosa ludus) sisältyy näkemys, jonka mukaan jääkiekko on irrallinen saareke muusta urheiluelämästä tai yhteiskunnasta. Että jääkiekkoa ymmärtäisivät tai sitä saisivat kommentoida vain siihen vihkiytyneet lajiniilot. Että jääkiekollamme todella olisi olemassa jokin ”oma sisäinen koodisto” jonka mukaan tulisi aina toimia. Tähän koodistoon ja sen toteutumiseen ei tulisi puuttua sen enempää toimittajien, fanien, sponsorien, asiantuntemattomien nettikirjoittajien, päättäjien tai viranomaistenkaan. Vain cosa ludukseen kuuluvilla on puheoikeus. Omerta eli vaikenemisen kulttuuri vallitsee muun muassa siitä ilmiselvästä tosi-asiasta, että valmentajat lähettävät vaihtoaitioista pelaajiaan vahingoittamaan tai kostamaan. Missä muussa lajissa urheiluihmiset voisivat käyttäytyä näin ylimielisesti? Jääkiekko on liian vakava asia jätettäväksi jääkiekkoilijoille.

Kaikesta huolimatta ihanaa jääkiekkokautta kaikille, muistakaa antaa pusuja niin kaukalossa kuin kaukalon ulkopuolella.

Lopullinen arvio: "Tuu nyt Tukio itte selvittämään!" 

Lauluja elämänmenomme kamaluudesta

Samuli Putron musiikki kuulostaa Kari Hotakaisen naamalta. Putron laulut ovat pieniä novelleja. Ne ovat ajatuksia, joita ajattelemme kuin vahingossa niinä hetkinä, kun kävelemme yksin ostoskassin kanssa tyhjään asuntoon.

Samuli Putron uusin levy Tavalliset hautajaiset alkaa sellaisella suomalaisessa epätoivossa rypemisellä, että olen jättää koko levyn heti kesken. Viiden minuutin avausraita Arkiseen limboon on tämän levyn magnus opus. Siinä jokaisella kertojalla menee helvetin huonosti, tulee ero, saadaan turpaan, mielialalääkkeet loppuvat, homoksikin haukkuvat ja kaikkia vituttaa. Tätäkö sitten pitäisi kuunnella levyllisen verran? Onneksi heti seuraava kappale Jäniksen vuosi nostaa kuulijan kaljabaarin penkkien välistä kummallisella epäputromaisella letkeydellään.

Samuli Putrolla ja minulla on etäinen suhde. Zen Cafén levyjä en ikinä jaksanut kuunnella, ja Putron soolotuotantoa en tätä aiemmin ole oikeastaan edes kuullut. Omiin korviini hänen  kappaleissaan kun ei tunnu tapahtuvan oikein mitään. Putron musiikki kuulostaa Kari Hotakaisen naamalta. Tapahtumattomuus on kuitenkin siinä mielessä kuuloharha, että Putron kappaleiden dynamiikka on lähes kokonaan niiden teksteissä. Putro on aina ollut paljon enemmän tekstittäjä kuin säveltäjä. Jytyyttävä rockmusiikki on vain sokkeli Putron tarinoille.

Muutamien suomalaisten mieskirjailijoiden kuten Juha Seppälän sanottiin muutama vuosi sitten kirjoittavan "klapiproosaa”. Klapiproosassa ilmaisu on lyhyttä ja määrämitallista, rönsyjä ei sallita. Tällaisella toteavalla tyylillä toimii myös Putro, ja hyvin toimiikin. Putron laulut ovat pieniä novelleja. Ne ovat ajatuksia, joita ajattelemme kuin vahingossa niinä hetkinä, kun kävelemme yksin ostoskassin kanssa tyhjään asuntoon. Niitä hetkiä kun on pikkutunteita valinnut väärin, ja päättää silti jatkaa. Oma suosikkini Zen Cafén tuotannosta on Älä tee, jossa yhtä ihmissuhdetta tutkitaan raa’asti ja tarkasti. Tällä levyllä samanlaista fiilistä löytyy Se täydellinen -kappaleesta, jossa sattuu olemaan myös levyn paras kertosäe.

Kehon voimassa Putro sukeltaa melkein r&b:n tunnelmiin. Sehän sopii, sillä Putro on lausuja, ei laulaja. Ikään kuin Kauko Röyhkä ilman valtavaa libidoa. Vain Anna nyt on henrylaasasmaisessa tyylissään vaivaannuttava. Kyllä jokainen suomalainen mies on vonkailu(patti)tilanteessa ollut, mutta kappaleena tämä on tympäisevä. Ehkä siinäkin Putro olisi voinut hypätä rohkeasti naisen rooliin, ja tuloksena olisi ollut hauska tarina. Sillä se, mikä tapahtuu miehelle on komediaa ja se mikä tapahtuu naiselle on tragediaa.

Välillä mennään todella lähellä Zen Cafén tuotantoa, kuten kappaleessa Epätoivon esseet tai levyn nimibiisissä. vaikka edesmenneen orkesterin romuluista ei ihan tavoiteta. Juuri bändin soiton jykevä kulmikkuus teki Putron (tarkoituksellisen) kömpelöistä kappaleista hittejä. On silti sanottava, että levyn viulut ovat taidolla sovitettuja ja nostavat kappaleita hienosti niiden tukahduttavasta arkirealismista.

Muutaman vuoden takaista Elämä on juhla -levyä verrattiin jopa Ismo Alangon Suomi putos puusta -mestariteokseen. En itse näe Putroa Alangon perillisenä tai jatkajana millään tavoin, ja tämä on kehu molemmille musiikoille. Jos jotain, Samuli Putro on Gösta Sunqvistin juro pikkuserkku. Molempien teksteissä on samanlaista tarkkaa, julmaakin julmempaa havainnointia. Ero on siinä, että Gösta asettui aina heikomman puolella, Putro on tarkkailija, hän säilyttää etäisyytensä. Göstan maailma on surullisen koominen, Putron karun tyly.

Oma ongelmani Putron, Juice Leskisen ja vaikkapa Thom Yorken kanssa on se, että he jäävät liian usein lillumaan huonoon oloon. Riippuu tietysti ihmisestä, mutta minulle ylenpalttisesta synkistelystä tulee nuiva olo. Tottakai synkistely voi olla katarttista, puhdistavaa. Silti taide, joka juuttuu vain huonoihin fiiliksiinsä ei välttämättä tuota tätä puhdistautumista, se vetää pelkästään alaspäin. Kansallisen elämänmenomme kamaluutta on tälläkin levyllä niin paljon, että rupeaa tekemään mieli tupakkia ja yhden tähden jallua. Vähempikin riittäisi. Taiteen ei tietenkään tarvitse olla nättiä, mutta itselleni koskettavin taide ei koskaan ole nihilististä. Ja kyynisyys, sitä maailma on puolillaan muutenkin. Esimerkiksi Aki Kaurismäen parhaat elokuvat ovat pohjattoman surullisia, ja niissä tapahtuu pahoja asioita hyvillä ihmisille, mutta ne päättyvät lähes aina toiveikkaasti, ainakin toivonpilkahdukseen.  

Mielestäni parhaimmillaan Putro onkin silloin, kun hän sallii ahdistuksensa kylkeen toivoa tai edes luovuttamisen tuomaa raukeutta. Tällä levyllä sellaisia ovat Olet puolisoni nyt, Haloo Haloo, Haloo ja Nukkaa Pietarin, joka on komea, vapauttava lopetus levylle. Kuten yövartija Koistinen toteaa Laitakaupungin valot -elokuvan viimeisessä repliikissä: ”En minä tähän kuole.”

Lopullinen arvio: Neljä jallua ja yksin syyssateeseen.